Loppusanat

Viimeinen päivä ja viimeiset tunnit ovat käsillä. On liian myöhäistä tehdä enää mitään, mikä mahdollisesti on jäänyt tekemättä. Silti ajatusta ei voi paeta. Koinko kaiken? Käytinkö aikani viisaasti? Jo matkan aikana aina välillä mietin, etten saisi hukata aikaa, sillä tämä saattaa olla ainutkertainen tilaisuus. Eniten mietityttää, että olinko tarpeeksi rohkea. Olisko minun pitänyt olla heittäytyvämpi, aktiivisempi ja seikkailunhaluisempi kokeakseni enemmän? Näin viimeisenä päivänä joudun myöntämään, että on totta etten tehnyt kaikkea mahdollista, mitä olisin voinut, mutta ei se silti tarkoita, ettenkö voisi olla iloinen ja ylpeä itsestäni. Moni ihminen on sanonut minulle, ettei koskaan olisi lähtenyt Afrikkaan, tai ainakin olisi palannut sieltä hyvin pian. Monet ovat tunnustaneet odottaneensa minun palaavan kotiin etuajassa tai että ainakin mä olisin etupäässä kärsinyt täällä. Jotut ihmiset kyseläevät, että ”ihan tottako sä olet edelleen siellä?!” Minun on ollut vaikea ymmärtää, mitä ihmiset tarkoittavat. Eihän tämä ole ollut mitään, vain normaalia elämää. Ei mitään vaikeaa, päinvastoin, olen nauttinut olostani!

Mutta ehkä unohdan jotain. Ehkä kaikki ihmiset eivät pystyisi siihen, mitä minä olen nyt tehnyt. Tulin Tansaniaan, yhteen maailman köyhimmistä maista, täydellisen erilaiseen kulttuuriin, joka usein erilaisuutensa vuoksi sai minut tuntemaan päätyneeni täysin toiselle planeetalle. Mutta en vain tullut tänne, minä myös todella ELIN täällä. En vain siten, kuin joku ulkopuolinen tarkkailija tai joku joka yrittää vain pärjätä. Olen todella elänyt ihmisten, heidän tapojensa ja kulttuurin keskellä. Olen tuntenut oloni kotoisaksi täällä, saanut uusia ystäviä, oppinut paljon ja kuten sanoin, nauttinut elämästäni. Äsken tajusin, kuinka ihmeellistä se on. Yksin se. Kaikki ne mahdolliset vielä suuremmat kokemukset olisivat olleet vain bonustekijöitä tämän kaiken päälle, mutta ei missään nimessä vaatimuksia, joita ilman en voi olla ylpeä saavutuksistani. Tänään asiaa miettiessäni olen todennut, etten Suomessakaan ole erityisen rohkea hyppäämään tuntemattomien ihmisten matkaan tai busseihin ilman selkeää päämäärää. Miksi siis olisin tehnyt sen täällä, vieraassa paikassa? Minun ei kuulu verrata itseäni muihin tai ajatella, miten joku muu olisi homman hoitanut. Se olin juuri minä, joka tämän matkan teki, ja siksi tein siitä oman näköiseni, juuri omalla tavallani.

Olenkin blogissani pyrkinyt kuvaamaan juuri minun ajatuksiani, kokemuksiani ja oppimaani. Siitä on tullut kokonaisuudessaan yksi kuvaus Afrikasta, minun Afrikastani, mutta se ei ole täydellinen tai kattava. Tämä on ollut tutustumista erilaiseen kulttuuriin ja maailmankuvaan, toiseen ihmiseen. Lisäksi tämä on ollut toiseuden kokemista. Olen tuntenut, miltä tuntuu olla erilainen ja vähemmistön edustaja sekä suurien ennakkoluulojen kohde. Silti suurimmaksi osaksi erilaisuuteni tai toiseuteni ei ole ollut sivullisuutta tai ulkopuolisuutta. Minut on otettu mukaan yhteisöön ja sen elämään. Ihmiset ovat jakaneet kanssani, kuten ystävien kanssa jaetaan. Kohtaaminen ihmisten kanssa on erilaisuudesta huolimatta ollut syvää ja todellista.

Näiden lisäksi tämä on ollut matka myös itseen. Minua kiinnosti suuresti etukäteen, millainen ihminen täällä olisin, millaisen roolin ottaisin uudessa yhteisössä. Jokaisella meistä on monia erilaisia rooleja, kotona, työpaikalla, ystäväpiirissä sekä harrastuksissa. Minua kiehtoi se ajatus, että yhtäkkiä olin lähdössä paikkaan, jossa kukaan ei minua etukäteen tunne. On ollut silmiä avaavaa, opettavaista ja myös rauhoittavaa huomata, etten muuttunut tippaakaan. Vaikka minulla oli käytännössä mahdollisuus karistaa kaikki aikaisemmat rooliodotukset ja aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, minä olin silti ihan sama minä sekä ihmisten kanssa että luokassa. Tietenkin olen löytänyt itsestäni uusia piirteitä. Olenkin vahvempi, muokkautuvampi ja sopeutumiskykyisempi kuin tiesinkään. On hienoa huomata, että sellaisia voimavaroja löytyy tarvittaessa. Minä parjään kyllä.

Koskaan ei arkipäivä ole näyttäytynyt yhtä ihmeelliseltä kuin täällä. Silti odotan paluuta myös omaan ”vanhaan” arkeeni Suomessa. Samalla se jännittää suuresti. Uskon sen olevan myös omanlaisensa shokki ja jälleenorientoituminen voi ottaa oman aikansa. Uskon myös, että vasta paluuni jälkeen todella huomaan, mikä ajattelussani ja maailmankuvassani on muuttunut. Näiden kuukausien aikana olen oppinut valtavasti itsestäni, muista, elämästä, onnellisuudesta, maailmasta ja siitä mitä on olla ihminen. Kiitos kaikille teille, jotka ovat olleet matkassani mukana ja jakaneet tämän arvokkaan, ainutlaatuisen kokemuksen. Kaikkia tarinoita en ehtinyt vielä kertoa, mutta jutellaan niistä kun pian taas nähdään. Huomaan nyt etten silloin helmikuussa todellakaan ollut täysin valmis ja valmistautunut tulemaan tänne. Nyt en ole vielä täysin valmis palaamaan takaisin. Mutta ehkä se on paras mahdollinen tilanne lähteä. Tietää että matka oli täydellinen!

Liitän tähän loppuun vielä erään laulun sanat, jotka niin usein matkan aikana päässäni soivat.

Time grabs you by the wrist

directs you where to go.

So make the best of this test

and don't ask why.

It's not a question

but a lesson learned in time.

It's something unpredictable

but in the end its right.

I hope you had the time of your life.

                                     -Green day-

Avunpyyntö

Vielä ennen lähtöäni haluan kertoa erään ihmisen tarinan. Haluaisin pystyä auttamaan häntä, mutta en oikein tiedä miten. Siksi kerron sen teillekin.

Naapurihuoneessani asui maisterintutkintoaan suorittava Faustine. Hän sain työnsä hyväksytyksi upein arvosanoin jo pari viikkoa ennen koeviikon loppumista, joten hän oli ensimmäisiä meistä asuntolan tytöistä, joka jätti kampuksen. Pari kuukautta sitten minulla tuli illalla kahviloiden jo sulkeuduttua kamala nälkä ja menin siksi hattu kourassa Faustinen ovelle leipää anelemaan. Sisällä huoneessaan Faustine itki, vaikka yrittikin sitä kovasti peittää. Lopulta sain hänet taivuteltua kertomaan mikä oli hätänä. Nainen näytti kuvan nuoresta pojasta ja sanoi, että tämä poika oli päättänyt kuolla. Faustine oli yrittänyt puhua hänelle, mutta taurhaan. Poika oli ollut jo 4 päivää syömättä mitään, eikä kukaan kyennyt hänen päätään kääntämään. Menin paniikkiin ja lupasin auttaa. Käskin Faustinen soittaa pojalle välittömästi uudestaan ja valaa häneen uskoa.

Viikkoa myöhemmin tapasin itse tämän pojan. Immanuel sanoi olevansa 17-vuotias, vaikka ei voinut tietää varmasti. Hänen isänsä oli ollut lyhyessä salasuhteessa Immanuelin äidin kanssa, eikä ehkä edes tietoinen siitä, että nainen oli tullut raskaaksi. Muutaman vuoden päästä, miehen ollessa edelleen naimisissa Faustinen siskon kanssa, avioparin ovelle tuotiin noin 2-vuotias poika. Immanuelin äiti oli hylännyt tämän ja lähettänyt isän hoiteisiin heti, kun poika oli tarpeeksi vanha eroamaan äidistään. Vuoden päästä tästä isä kuoli yllättäen, mutta poika jäi silti asumaan Faustinen jo neljättä kerta raskaana olevan siskon luokse, sillä pojalla ei ollut mitään muutakaan paikkaa. Koska isä kuoli, kukaan ei edelleenkään tiedä missä tai kuka on Immanuelin äiti. Faustinen sisko jäi siis yksin neljän lapsensa kanssa sekä huolehtimaan pienestä pojasta, jonka äidin kanssa edesmennyt mies oli pettänyt avioliittolupauksensa.

Faustine on yhdessä siskonsa kanssa elättänyt poikaa ja kustantanut tämän kalliit koulumaksut tähän asti. Poika on pärjännyt opinnoissaan hyvin ja on nyt pyrkimässä Makumiran yliopistoon. Akateemisiin opintoihin Faustinen perheen rahat eivät kuitenkaan enää missään nimessä riitä. Yhden kouluvuoden maksu on vajaa 2000 euroa. Poika on tähän asti saanut opiskella englanninkielisessä koulussa, mutta silti tähänastinen koulutus on vielä liian vähäinen tarjoamaan hänelle minkäänlaista virallista työtä. Tie on noussut pystyyn. Tästä eteenpäin mahdollisuuksia ei enää ole ja pojan rooli on edelleen jäädä kasvattiperheensä tuen varaan. Poika ei kristittynä ajatellut voivansa tehdä itsemurhaa, mutta oli päättänyt lopettaa syömisen ajatellen siten vaan hitaasti kuihtuvansa pois elättäjiensä tieltä. Faustine ei ollut saanut pojan päätä käännettyä, sillä hänellä ei ollut mahdollisuutta luvata valoa tilanteeseen, joka oli yhdessä koko suvun kanssa todettu.

Immanuel tuli minun pyynnöstäni kaikesta huolimatta ilmoittautumaan yliopiston pääsykokeisiin ja samalla hän tuli tapaamaan myös minua. Poika istui edessäni ja kertoi tarinaansa sekä kuvaili kasvattiperheensä tilannetta. Faustinen sisko yrittää elättää perhettään viljemellä pientä maa-alaansa. Kaikkien lasten koulumaksut hän on tähän mennessä saanut katettua, mutta usein on päiviä, joilloin ei ole mitään syötävää. Immanuel on nyt jo iso mies, joka syö suuren osan perheen päiväannoksista. Myös tilanpuute on ongelma, sillä koko perhe elää kahden huoneen asumuksessa. Immanuel sanoi tuntevansa suurta häpeää viedessään varoja Faustinan siskon omilta lapsilta, olemalla tiellä ahtaassa kodissa sekä vaivoina koko suvulle. Immanuel haluaa lapsuutensa haaveammattiin opettajaksi, jotta voisi maksaa takaisin, edes jotain siitä, mitä hänelle on tarjottu. Pojan toiveena oli, että hän kykenisi rakennuttamaan uuden, paremman ja tilavamman kodin Faustinen siskolle ja tämän lapsille. Immanuel tietää, että hän on jo aikuinen. Hänen tulisi muuttaa pois vieraiden nurkista ja alkaa elättämään itseään. Se ehkä onnistuisi pienen bisneksen perustamisen, kuten kioskin tai vastaavan kautta, mutta taloa niillä tuloilla ei rakennettaisi. Ilman kunnon koulutusta ja työpaikkaa hän ei voi koskaan maksaa takaisin. Totuus siis on, että koska rahaa ei ole nyt, sitä ei tule koskaan olemaankaan. Hän tietää miten hyvä hänet kasvattanut nainen on ollut. Tien nouseminen pystyyn sai hänet niin suuren häpeän ja epätoivon valtaan, jotta hän päätti kuolla pois hyvien ihmisten tieltä.

Poika puhui koko ajan hyvää englantia. Hän oli erittäin kohtelias ja asiallinen, mutta hermostunut ja häpeissään, sillä pyyhki alituisesti käsiään kankaiseen nenäliinaansa. Mutta kukapa tuntisi olonsa luontevaksi kertoessaan vastaavia asioita täysin tuntemattomalle ihmiselle. Mistä johtuu, että minulla on aina niin paljon asiaa ja painokasta sanottavaa, mutta näissä tilanteissa en sitten osaakaan sanoa mitään, millä tuntuisi olevan tilannetta parantava voima. Minä ainoastaan kiitin poikaa luottamuksesta, siitä että hän oli uskonut tarinansa juuri minulle. Kerroin hänelle, ettei minullakaan ole rahoja, joita hän tarvitsee, mutta sanoin, että yritän auttaa. Lupasin kertoa hänen tarinansa muillekkin, jos hän siihen suostuu, ja etsiä siten ihmisiä, joilla ehkä olisi mahdollisuutta auttaa. Sanoin, etten voi luvata mitään, mutta katsotaan. Sanoin hänelle myös, että minun yritykselläni ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, jos hän itse nyt luovuttaa. ”Jos lakkaat syömästä, et jaksa opiskella, etkä siten voi mitenkään pärjätä pääsykokeissa. Sinun tehtäväsi on nyt keskittyä toteuttamaan unelmasi. Toiveet eivät voi toteutua, jos luovuttaa jo ennen kuin on ottanut edes ensimmäistäkään askelta. Ymmärrän sinun epätoivosi. Tilanne näyttää mahdottomalta, mutta älä silti itse sulje ovea, ennen kuin se aivan varmasti ja lopullisesti edessäsi suljetaan.”

Olen täällä oloni aikana huomannut, kuinka suuri merkitys perheellä ja omalla taustayhteisöllä on sekä rahallisesti että yksilön identiteetin kannalta. Mitä kamalanpaa voi yhteisöllisessä kulttuurissa elävällä ihmisellä olla, kuin se, ettei ole yhteisöä. Pojalla ei ole juuria, hän ei tiedä kuka hänen äitinsä on, tai että onko hänellä sukua jossain. Hän ei myöskään oppinut tuntemaan isäänsä. Yhä jollain tasolla esi-isiä palvovassa yhteisössä kuoleilla sukulaisilla on suurta merkitystä. Heitä pidetään suuressa arvossa, kunnioitetaan ja heidän uskotaan ohjaavan jälkeläisten elämää yhä henkien maailmasta käsin. Immanuelilla ei ole omista esi-isistään mitään käsitystä. Hänellä ei ole menneisyyttä ja tällä hetkellä hänellä ei myöskään ole tulevaisuutta. Poika ei tiedä, miksi hänen äitinsä hänet hylkäsi. Kun Faustina oli rukoillut häntä syömään, poika oli itkenyt ja sanonut ,että se on turhaa, sillä eihän hänellä ollut mitään mahdollisuutta selvitä tästä elämästä kuitenkaan: ”Minulla ei ole vanhempia, jotka voisivat nyt auttaa. Missä minun äitini on? Näytä minulle minun äitini! Osoita minulle joku, kuka vaan, joku, joka tahtoo olla äitini!”

Tällä hetkellä Immanuel lukee pääsykokeisiin. Faustine on saanut perheensä kanssa kokoon neljänneksen vaadittavasta summasta. Toinen neljännes heidän on mahdollista saada valtiolta opintolainana ja kolmannen he uskovat saavansa kasaan tulevan vuoden aikana, jos yliopisto suostuu odottamaan loppusumman maksun kanssa. Viimeinen neljännes kuitenkin puuttuu. Ensimmäisen opiskeluvuoden ja hyvin edenneiden opintojen jälkeen valtio lainaa opiskelijalle 75% lukukausimaksusta, joten seuraavina vuonna tilanne on jo huomattavasti helpompi. Apua tarvitaan siis vain alkuun pääsyyn. Neljäsosa tarkoittaa noin 500 euroa. Ajattelin ensin kotiin palatessani alkaa etsiä järjestöjä, joilla olisi kykyä auttaa. Sitten äitini kertoi, kuinka moni ihminen silmäilee blogiani ja ajattelin, että onko sitä aina toimittava virallisia kanavia myöten. Voivathan tavallisetkin ihmiset auttaa. Jos sinusta tuntuu, että sinulla olisi mahdollisuuksia ja halua toimia uuden sivun kääntäjänä nuoren pojan elämässä, niin lähetä minulle viestiä sähköpostiini jenni.jaakkola@helsinki.fi. Summan ei tarvitse olla suuri. Jo muutama euro täällä Tansaniassa on paljon rahaa. Jos poika sitten onnistuu pääsemään yliopistoon, otan yhteyttä sähköpostin lähettäneille marraskuun aikana. Kiitos!

Serengeti

Safarin järjestäminen oli kallista, mutta meitä epäilytti, että kehtaako sitä sanoa käyneensä kyllä Tansaniassa, mutta sivuuttaneensa kuuluisan luonnonpuiston. Hinta kirpaisi aluksi, mutta ei tuntunut pahalta enää yhtään jälkeenpäin. Kaikki oli mielettömintä, käsittämättömintä ja henkeäsalpaavinta, mitä olen koskaan nähnyt tai kokenut. Näimme Ngonrongoron kraaterin koko laajuudessaan, Serengetin loppumattomat tasangot, savannin auringonnousun sekä tietenkin loputtoman määrän eläimiä, joita käyskenteli joka puolella, minne ikinä katsoimmekaan.

Mieleenpainuvin hetki oli kahden naarasleijonan metsästyksen seuraaminen, joka kokonaisuudessaan kesti lähes pari tuntia. Väijytyksen kohteena oli lauma Thompsonin gaselleja, joita leijonat seurailivat jonkin matkan päästä. Monta kertaa me jo luulimme leijonien luovuttaneen, sillä ne jäivät puun alle tai pitkään ruohikkoon vain makailemaan. Mutta ilmeisesti se oli ainoastaan tarkasti suunniteltua metsästysstrategiaa ja aina hetken päästä leijonat lähtivät uudestaan hiipien lähestymään gasellilaumaa. Viimein toinen naaraista pääsi noin 80 metrin päähän saaliista, jolloin se pitkään seisoi hievahtamatta paikoillaan katse naulittuna kohteeseen. Automme moottori oli sammutettu ja minä, Pekka sekä opas odotimme kaikki kuoleman hiljaa. Odotus ei ehkä koskaan ole ollut niin täynnä sähköä. Sitten yhtäkkiä leijonan lihakset värähtivät ja se syöksähti liikeelle vahvoin tassujen iskuin. Parissa sekunnissa se oli jo täydessä vauhdissa. Vasta kun peto oli vain muutaman metrin laumasta, gasellit huomasivat vaaran ja alkoivat hypellä sekavana ja hätääntyneenä. Samalla hetkellä, kun leijona hyppäsi valtavalla loikalla lauman keskelle, meidän oppaamme polkaisi tallan pohjaan ja lähti painamaan kohti tapahtumien keskusta, ettemme menettäisi mitään. Kuitenkin juuri tämän huikaisevan hetken me Pekan kassa hukkasimme kamppailemalla kiivaasti auton sisällä. Pekkaa ei nimittäin ikinä voi yhtään käskeä tai komentaa. Mä olen aina epäillyt, että vaikka käsijarrun pettämä auto hitaasti rullaisi kohta kallion kielekettä ja mä karjuisin paniikissa Pekalle että ”Hyppää!!”, niin se vaan töröttäisi apukuskin paikalla kädet puuskassa ja ylväästi ajattelisi, että muahan kun ei akat määräile. Serengetissä tämä epäilys todistettiin. Auto painoi hurjaa vauhtia eteenpäin ja edessä oli valtava piikkipuu, jonka oksat roikkuivat nelivedon katon korkeudella. Pekka ei täpinöissään huomannut varman sokeutumisen lähenemistä, vaan pönötti puoli vartaloa pitkällä kattoluukusta katse savannille tähyillen. Mä tietenkin aloin hädissäni huutaa sille varo, tuu alas, varo, laske pää, tuu pois ja sen sellaista. Pekka ei kuitenkaan liikahtanut käytännössä minnekään ja alkoi vain ärähdellä mulle ja husia mua pois, kun mä revin sitä paidasta ja tukasta alaspäin. Lopulta aivan pari metriä ennen puuta mä siinä sähellyksen ja taistelun tuoksinassa onnistuin jotenkin tööttäämään tuota vastaan hangoittelijaa kyynärpäällä ilkeästi silmäkulmaan. Se tepsi. Pekka nykäisi tuskissaan urahtaen pään alaspäin, kyyristyi ja suojasi kasvonsa käsillään juuri kun piikit raapivat kattoa ja tunkivat ikkunasta sisään. Tilanteen jälkipuinti alkoi kohtalaisen kimmastuneella repliikilla ”Mitä helvettiä sä Jenni oikein touhuat?!” Mä tietenkin tunsin itseni sankariksi, mutta vaikka mä kuinka selitin tilannetta ja pyrin osoittamaan, että tuo pikku kolhu oli itseasiassa luojan lykky ja selvä osoitus siitä, että taas se Herra vaan huolen omistaan piti, niin Pekka ei tuntunut arvostavan mun voimankäyttöäni, vaan vielä tilanteen jo rauhoituttua mutisi itsekseen jotain parisuhdeväkivallan hirveyksistä...

Kun me saavuimme aivan aitiopaikoille, niin siinä missä gasellit olivat olleet, oli nyt valtava hiekkapilvi viimeisten gasellien loikkiessa etäämmällä pakoon. Hitaasti paljastuva näky oli majesteettinen. Savun hälvetessä, pölyn keskellä istui ylväästi, liikahtamatta paikallaan suuri naarasleijona, pidellen hampaissaan gasellia, jonka niskat se oli jo taittanut parilla rivakalla heilautuksella. Tämä ylväs liikkumattomuus ja hiljaisuus kesti kuitenkin vain muutaman sekunnin, sillä pian sen rikkoi leijonista toinen, joka hyökkäsi nyt paikalle karjahtaen. Siitä alkoi vauhdikas kilpajuoksu ja mieletön taistelu saaliista. Ensimmäinen leijona ei luovuttanut palkintoaan, vaan urheasti juoksi ja taisteli noin 20 kilon jötkäle leukojensa välissä, toisen käydessä silmittömästi päälle ja vaatien osuuttaan. Kaikki tämä tapahtui aivan automme läheisyydessä ja se oli uskomatonta seurattavaa aina siihen asti, kunnes leijonat katosivat puskat ryskyen joenuoman kasvillisuuteen. Meidän autossamme, aiemmasta välikohtauksesta huolimatta, tunnelma oli nyt täysin häikäistynyt, hengästynyt ja sanaton.

Me näimme myös muutamia muita vastaavia tilanteita, jossa eläimet odottivat oikeaa tilaisuutta toimia. Sen sijaan, että olisimme hurjapäisinä ajaneet ympäri luonnonpuistoa nähdäksemme mahdollisimman paljon eri lajeja, me mieluummin jäimme seurailemaan tilanteita ja eläinten käyttäytymistä pitkiksikin ajoiksi. Varsinkin leijonilla oli useita erittäin nerokkaita yrityksiä ja harhautustemppuja. Ne esimerkiksi painelivat juomapaikan läheiseen pusikkoon isolla porukalla ja sitten vähän myöhemmin palasivat sieltä yksitellen takaisin ja poistuivat paikalta... paitsi yksi niistä. Lauma yritti siten hämäyttää juomaan pyrkivää seepralaumaa, mutta tällä kertaa seeprat voittivat älyllisen mittelön eivätkä menneet lankaan, vaan odottelivat kunnes viimeinenkin leijona ilmeistyi heiniosta pää roikkuen luovuttamisen merkiksi. Erään kerran kirahvin kaato puolestaan kilpistyi tuulen suunnan äkkinäiseen muutokseen, jolloin hontelo eläin havaitsi tilanteen ja laukkasi ripeästi kauemmas. Toisen kerran tuli sitten norsulauma paikalle rymistelemään juuri h-hetkellä, niin että taas meni leijonien päivällissuunnitelmat uusiksi. Näimme myös norsujen taistelua sekä hyeenojen ahnasta kiertelyä leijonien lepopaikan läheisyydessä. Puoliksi syötyä raatoa emme voineet havaita kasvillisuuden seasta, vaikka selvä veren haju tuoksuikin ilmassa.

Jos jotain opimme niin sen, että eläimet eivät tehneet hätiköityjä päätöksiä. Siinä maailmassa mun malttamattomuuteni olisi jo joko jättänyt minut useaan otteeseen ilman päivällistä tai tehnyt minusta hyvin pian jonkun toisen päivällisen. Tuolla reissulla aloin ymmärtää yhä paremmin afrikkalaista rauhallisuutta ja ajatusta siitä, ettei kiirellä ole siunausta. Usein, kun mä olen täällä irvistänyt iljettävälle torakalle tai sisään huoneeseen tunkeneelle hyönteiselle, mulle on vain todettu: ”Täällä Afrikassa me Jenni elämme tiiviisti kaikkien Jumalan luomien olentojen keskellä”. Ei tarvi suurtakaan ajattelijaa, että tuota Jumalan luomaa maailmaa ja sen järjestystä tarkkailessa voi oppia, että kaikella on todella aikansa ja hiljaa hyvä tulee. Swahilinkin kielessä viisasta tarkoittava sana on itseasiassa kirjaimellisesti käännettynä hidas ihminen. Onko luonnosta vieraantuminen saanut meidät länsimaalaiset unohtamaan, että maltti on valttia ja tehnyt meidät kykenemättömiksi odottamaan toiveittemme toteutumista kärsivällisesti? Onko meidän stressin kyllästämässä ja tehokkuutta painottavassa kulttuurissa enää mitään inhimillistä tai ihmiselämän alkuperäisen tarkoituksen mukaista? Myös luonnonpuiston ja sen lähialueiden uskomattomat maisemat aiheuttivat mulle jotenkin epämukavan ja kiusallisen olon. Noissa laaksoissa näkyi maasaiden kyliä, heitä elämässä jokapäiväistä arkista elämäänsä, kuivaamassa pyykkiä ja paimentamassa karjaansa. Sitä, missä toiset elivät elämänsä jokaisena paivänä, minä sain kalliilla rahalla vain kerran elämässäni ihailla sanattomana. Juuri tästä asetelmasta aiheutui se hölmö ja huijatuksi tullut tunne. Siinä hetkessä en voinut olla ajattelematta, että onnellisuutta tavoitellessaan ihminen on lähtenyt täältä korkeiden vuorien, tuulessa huojuvan heinikon sekä tuoksuja ja elämää täynnä olevien sademetsien kauneudesta ja päätynyt ahtaisiin, harmaisiin ja ylikansoitettuihin betonikaupunkeihin täynnä hälyä ja turhakkeita. Voi pientä ihmisparkaa. 

Pekka Afrikassa

Vaikka koeviikko oli jo lopuillaan ja ihmiset pakkailivat tavaroitaan, mä en jotenkin osannut hyvästellä ketään. Kampus tyhjeni hiljalleen, mutta suurin osa tutuista jäi vielä, kun itse tein lähtöä Annan kanssa Dariin. Musta tilanteessa ei ollut yhtään lähdön tuntua, olihan mulla vielä 5 viikkoa ennen kotiinpaluuta. Mä en osannut ajatella muuta, kuin että kohta näkisin taas Pekan ja sittenhän me yhdessä muutaman viikon päästä palattaisiin taas kampukselle. Niinpä mä vaan innokkaana huikkasin moit ihmisille ja lähdin jälleennäkemistä odottaen Pekkaa vastaan. Kun me sitten pitkän odotuksen jälkeen nähtiin lentokentällä, tilanne kokonaisuudessaan valkeni mulle. Ensin mä innostuin, otin yhden kiirehtivän askeleen eteenpäin, mutta lamaannuinkin sitten täysin ja jäin paikalleni seisomaan. Vasta sillä hetkellä ymmärsin, että mun aikani Afrikassa oli todella loppumassa. Mut oli tultu hakemaan kotiin.

Vasta Pekan kanssa huomasin, kuinka paljon olenkaan muuttunut, sopeutunut ja kotoutunut Tansaniaan. Oli mahtavaa seurata, miten toinen aloitti samanlaisen mukautumisprosessin, jonka itse olin alussa läpikäynyt ja nyt jo kerennyt unohtaa. Pekka opetteli niitä kymmeniä swahilinkielisiä tervehdyksiä, vaikka oli täysin vakuuttunut, ettei niitä kaikkia voi koskaan oppia. Jo ensimmäisenä aamuna Pekka kuitenkin oppi sanomaan ”Ei kiitos!”, jota se iloisena huutelikin kaikille takseja, tauluja, purkkeja ja puteleita tarjoaville. Pekka sisäisti tämän Hapana asante -lausahduksen niin hyvin, että oli automaattisesti huikkaamassa sen myös kahvilan neidille, joka meidän lähtiessä aamupalalta toivotti iloisesti ”Tervetuloa uudelleen!”

Heti ensimmäisenä suuntasimme Zansibarille, jossa oli aivan uskomatonta! Vietimme kolme päivää kokonaan seikkaillen Stone townin eli vanhan kaupungin pienillä kujilla, joissa ihmiset möivät kauniita kankaita, turistitavaraa ja mausteita sekä luontaislääkkeitä. Emme tienneet missä menimme. Valitsimme aina vain mielenkiintoisammalta näyttävän kujan, jonne puikahtaa. Koskaan ei ole ollut niin autuasta ja nautittavaa olla täydellisen eksyksissä. Vain syntymästään asti Stone townissa asunut voi osata sukkuloida sen sekavilla kujilla ja löytää vieläpä perille. Meillä puolestaan oli ihan tuurista kiinni, että satuimme kulloinkin löytämään takaisin omaan hotelliimme. Päivisin oli hieman hankalaa löytää ruokaa, sillä Zansibar on islam voittoista aluetta ja kyseessä oli Ramadanin pyhä kuukausi, jolloin kaikki muslimit paastoavat auringonlaskuun asti. Mutta aina iltaisin noin 20 kokkia pystytti rantapuistoon omat tarjoilupöytänsä, jotka kaikki notkuivat erilaisia mereneläviä, rapuja, mustekaloja, haita, kuningaskaloja jne, sekä hedelmiä ja itseleivottuja leipiä. Musta mustekalakuutiot kirkuvan punaisessa maustekuorrutuksessa oli vähän liikaa, mutta Pekka suurena kulinaristina oli taivaassa. Itse tyydyin vesimelooneihin ja ananaksiin seuralaiseni ahtaessa kitusiinsa hurjistuneena barrakudaa ja tonnikalavartaita niin, että mahahan siitä meni sekaisin.

Saarella oli mahtavaa, mutta sieltä poispääseminen tuskan takana. Me ostimme liput iloisen ja kepeän näköiseen pikalauttaan, eikä ulkonäkö pettänyt. Paatti oli niin kepeä, että valtameren isot aallot heittelivät sitä kuin kaislavenettä. Nyt tiedän miltä tuntuu olla kolme tuntia Linnanmäen vuoristoradassa. Alun ihastuneiden kiljahdusten jälkeen noin puolet yleisöstä alkoi voida pahoin. Ikkunoita ei voinut pitää auki, sillä jo tiivistetyistäkin ikkunoista vuoti vettä sisälle jokaisen tyrskyn jälkeen. Olosuhteita ei varmaankaan tarvitse tämän monisanaisemmin kuvata, mutta voitte uskoa, että jo tunnin jälkeen haju purtilossa oli aivan mahdoton. Pekka tuijotteli vihreän harmaana ulos ikkunasta, josta ei näkynyt kuin suurina vellovia aaltoja. Pitkän hiljaisuuden jälkeen se tunnusti apeana ”Jenni, en mä haluakaan merirosvoksi... mä nimittäin joskus halusin.” Koska mä en vastannut mitään, Pekka alkoi vaimeasti hyräillä haikeana itsekseen Tapio Rautavaaran Rosvo-Roopea, mun luvatessa, ettei me koskaan tulevaisuutemme lomilla lähdettäisi valtameriristeilylle. Toinen näytti ja kuullosti niin surkealta, että pahaa teki. Silti samalla hymyilytti. Pitkän erossaolon jälkeen, tuntui hyvältä tajuta, että näköjään vaikka mun elämäni olisi missä päin maailmaa ja missä ympäristössä tahansa, niin tuo kaikessa rakastettavuudessaan hellyyttävän humoristinen hahmo sopii siihen kaikkeen aina aivan täydellisesti :)

Monet asiat, joista on mulle tullut jo normaalia arkipäivää oli Pekasta joskus hermostuttavia ja hankalia, aivan niinkuin mullekin alkuvaiheessa. Sellaisia olivat esimerkiksi ruuan tylsyys, mzungu huudot, kova meteli joka paikassa, tinkiminen sekä huijaamiseksi tulemisen alituinen välttely. Lähes joka kerta bussilippuja ostettaessa meitä yritettiin aivan uskomattoman härskisti viilata linssiin. Tangan bussiasemalla ennen matkaan pääsyä koko lipunostokahakka venähti noin puolituntiseksi, eikä mun väittelytaitojani ole koskaan laitettu niin kovalle koetukselle. Lähes aina näissä tilanteissa Pekka oli jo muutaman minuutin jälkeen valmis maksamaan huijarille sen vaatiman hinnan vaan päästäkseen tyypistä eroon. Koska minä en antanut puutaheinääpuhuville periksi, niin Pekka uskomattomalla taidolla keskittyi olemaan täysin poissa koko hälisevästä tilanteesta, täydellisesti omiin aatoksiinsa vaipuneena. Mun ei edes tarvinnut kysyä, että mitä se ajattelee. Mä tiesin jo etukäteen, että vastaus olisi ollut se tavallinen: ”Metästysjuttuja...”. Loppumatkasta Pekka ei enää tullut näihin maksamis tai vänkäämistilanteisiin ollenkaan. Se vaan taputti mua isällisesti selälle ja sanoi ”Meneppäs sinä Jenni hoitamaan tämä asia niin minä odottelen tässä”. Mutta taisi se kuitenkin arvostaa mun ongelmanratkaisutaitojani, sillä kerran raskaan selvittelyn jälkeen Pekka istahti bussin penkkiin, sulki huokaisten silmänsä ja tokaisi ”On se vaan hyvä, että meillä on tommonen Jenni matkassa”.

Vaikein asia koko matkalla tuntui olevan iltaisin patjan alle tungettava, katosta roikkuva moskiittoverkko. Musta verkosta muodostuu aivan kuin pieni pesä, jonka sisässä nukkuminen tuntuu turvalliselta. Pekka tunsi ilmiselvää ahtaanpaikankammoa tämän tropiikissa pakollisen käytännön kanssa. ”Ei täällä voi mies nukkua, mähän olen kuin lahna sumpussa!”, miltä tilanne kyllä kieltämättä juuri näyttikin. Pekan laittama verkko roikkui aina löysänä väärästä kohtaa ja kiristi väärästä kohtaa eikä iso ihminen näyttänyt sinne alle mitenkään mahtuvan. Näky oli kaiken kaikkiaan surkuhupaisa. Pekka näytti aina katiskaan eksyneeltä, kohtaloonsa alistuneelta ja kaiken toivonsa heittäneeltä vanhalta hauelta.

Mutta näistä huolimatta moni asia näytti puolestaan Pekalle paljon helpommalta omaksua kuin mulle. Elämän rentous oli Pekalle kuin itsestäänselvyys, kaikenlaisten ruokien syöminen vain kiinnostava seikkailu ja luonnon läheisyys sekä eläimien paljous ihastuttavaa. Sen sijaan, että lintujen alituinen älämölö olisi häirinnyt Pekkaa, se vain juoksi aina ulos katsomaan, että minkähänlainen siivekäs nyt oli äänessä ja mitäänpelkäämättömänä jäi aina tarkastelemaan, josko niitä valtavia käärmeitä näkyisi jossain, sen sijaan että olisi pimeän aikaan ollut haluton lähtemään enää ulos. Lisäksi ihmisten tuttavallisuus oli Pekalle luontevampaa kuin mulle. Esimerkiksi jokaisen ihmisen tervehtiminen tuntui musta alusta kiusalliselta ja mä jäykistelin sitä aika pitkään. Pekka vain hymyili ihmisille iloisesti, heilutteli kättään ja moikkaili kuin isäntä mökkitiellä tuttujaan. Ainoastaan ahdistelevat ja itsepäiset myyjät saivat Pekan aivan kyllästymään. ”Hitto vieläkinkö se tyyppi seuraa”, se puhisi närkästyneenä useimmilla kaupunkireissuilla. Matkamme viimeistä edellisenä päivänä Arushassa eräs jalokivimyyjä ei meinannut millään jättää Pekkaparkaa rauhaan vaan tyrkyttämällä tyrkytti sinisiä tansaniitteja. ”Sinulla on todella kaunis vaimo, miten et muka halua häntä koristaa ja lahjoa kauniilla jalokivilla?” ukko kettuili ja melkein roikkui retongissa. Pekka pakeni suin päin erääseen markettiin ja ärisi ”Mikä idiootti! Ei kai mun enää jo valmiiksi kaunista vaimoa tarvi mihinkään koristaa! Jos sä olisit uskomattoman ruma ni sitten se varmaan olis pakko!” Mä en myötäillyt, koska itse en ollut niin hanakasti miestä typerykseksi tuomitsemassa, sillä musta hänen sanoissaan oli kyllä pointtia... Koitin kuitenkin keventää tunnelmaa huomauttamalla, että ”No mieti nyt vielä, sillä en mä kuitenkaan aivan täydellinen ole. Esimerkiksi mun vasemman käden nimetön on musta aina ollu aivan törkeen ruma”, mutta edes näin laadukas huuli ei saanut Pekkaa täysin unohtamaan tuota päällekäyvää kauppiasta.

Kyseisen episodin jälkeen mä tiesin, että oli jo aika lopettaa ostostelu ja palata takaisin kampukselle lepäämään. Makumiran pölyävää hiekkatietä janoisina ja väsyneinä raahustaessa auringon paahtaessa Pekka sitten sanoi: ”Oot sä vaan Jenni kuule tempun tehny, kun sä olet täällä jo puoli vuotta kaiken tän häsläämisen, melun ja kuumuuden keskellä hienosti eläny. Tää kaikkihan syö miestä ihan rotan lailla!” Mä en taaskaan vastannu mitään, mutta sisälle tuli kummallinen, uudenlainen vahvuuden tunne, johon sekoittui myös hitunen ylpeyttä. Niin! Tällanen mimmi mä vaan olen!

Hiljaa hyvä tulee

Mulla ei ole enää paljon vaihtoaikaa jäljellä. Huomaan mukautuneeni ympäristöön monella tapaa, mutta on yksi asia, johon en yksinkertaisesti ole kyennyt tottumaan. Nimittäin hitauteen. Kaiken hitauteen, elämän keinahteluun ja rauhalliseen rytmiin. Mä kyllä näen, että afrikkalaisessa suhtautumisessa aikaan on jotain varsin ihastuttavaa, inhimillistä ja armollista, mutta siitä huolimatta mä en ole oppinut elämään sen mukaisesti. Mulle, läpeensä pohjoismaalaiselle, afrikkalainen lempeä suhtautuminen aikaan aiheuttaa välillä uskomatonta stressiä ja hermojen kiristymistä.

Anna työskentelee koko ajan. Aamulla se herää lukemaan ennen luentoja ja illalla se lopettaa puolenyön aikaan. Vapaa-ajalla ja tehokkaalla työskentelyllä ei ole eroa tai omia aikojaan. Tämä on ilmeisesti tyypillistä suurimmalle osalle ihmisistä Tansaniassa. Viikonloput eivät näytä eroavan arkipäivistä. Joka ikinen aamu kalenteriin katsomatta ihmiset kävelevät jo kukonlaulun aikaan kuokat olalla pelloilleen. Pienet tienvarsikaupat ja mamojen hedelmäkojut palvelevat asiakkaita kaikkina viikonpäivinä. Tavallisilla ihmisillä aamut eivät eroa toisistaan, sillä koko elämä tuntuu olevan työtä. Uimarannoilla ja puistossa olen aina ihmetellyt, että missä ovat kaikki lapset, hiekkalinnat, ulapalle karanneet rantapallot, kielloista huolimatta pää edellä veteen hyppivät pojanviikarit, hyppynarutytöt ja ”isä, mä lasken vielä kerran” -huudot. Pienet lapset eivät ole siellä, vaan töissä tai ainakin huolehtimassa nuoremmista sisaruksista. Tyttöjä näkee pesemässä pyykkiä lampien rannoilla ja poikia keppien kanssa paimentamassa vuohia. Elämä on työtä jo lapsesta asti, joka ikinen päivä. Kai lepopäivän voisi pitää, jos viettää sen syömättä mitään, ruoka nimittäin on hankittava pyhinäkin. Elämä keinahtelee samaa kiertoaan jokaisesta aamusta iltaan saakka ja rentouttavat tauot pidetään aina tuttuja matkalla kohdatessa. Joka välissä pysähdytään vaihtamaan kuulumisia pellon reunaa tallustelevan kylänmiehen, torilta palaavan naapurin maman tai koulusta tulevien lasten kanssa. Välillä tehdään töitä ja välillä jutustellaan mukavia ja juodaan kuppi teetä iloisessa seurassa, kunnes taas jatketaan pimeän tuloon asti.

Euroopassa painotetaan aina tehokkuutta ja usein koko elämä on yhtä suorittamista. Afrikkalaisessa, kiireettömässä elämänfilosofiassa onkin jotain hyvin ihailtavaa. Mun persoonaani se ei kuitenkaan sovi mitenkään, sillä mä olen aivan uskomattoman laiska ihminen, laiskimpia tuntemiani. Tämä piirre tekeekin musta aivan valtavan tehokkaan. Strategiani kaikessa on hoitaa asiat mahdollisimman äkkiä pois vaivoista. Esimerkiksi koulutehtävät mä kirjoitan aina saman tien ja printtaan heti ulos. Kun hoidettava asia on kerralla hyvin tehty, sitä tarvitse enää miettiä ja voi hyvillä mielin lähteä ”kotia pötköttämään”. Mutta jos asiat menevät pelkäksi hommitteluksi kuluu tehtävän tekemiseen koko päivä ja kuitenkin lopputulos on sama, ainoastaan että jälkimmäisessä essee on kyllä valmis, mutta varsinaista lepoaikaa ei ollut minuuttiakaan.

Silloin kun tehdään, tehdään tehokkaasti, kun ei tehdä, niin ei tehdä kertakaikkiaan mitään. Tämä henkilökohtainen mottoni ei voisi huonommin sopia afrikkalaiseen ympäristöön. Tansanian kansallinen motto tuntuu nimittäin olevan ”Haraka haraka haina baraka” eli että kiireellä ei ole siunausta. Ajatus on, että kaikessa mitä tapahtuu äkkiä, on jotain luonnotonta ja epäilyttävää. Esimerkiksi äkkikinäinen menestyminen tai rikastuminen on epänormaalia ja siinä on selvästi manipuloitu jonkinlaisia noitavoimia, sillä ainoastaan pahat voimat saavat asiat tapahtumaan nopeasti. Äkkirikastumisen ymmärretään siis olevan mahdollista vain, jos tekee liiton pimeyden voimien kanssa. Jumalalta sellainen ei ainakaan ole, sillä ”Mungu ni polepole”, Jumala toimii hitaasti.

Tansaniassa on myös tapana aina pahoitella, jos toisella on niin kurja tilanne, että kiire tai raskaat työt painavat päälle. Suomalaisesta, luterilaiseen työmoraalin kasvatetusta ihmisestä on hyvin yllättävää, kun ihmiset aina pahoittelevat lempeästi, jos olet tekemässä jotain intensiivisesti. Jokaiselle ihmiselle, joka on jotenkin työn touhussa tai opiskelemassa sanotaan myötätuntoisesti ”Pole na kazi”, pahoittelut työstä. Musta se on edelleen niin yllättävä kommentti kun joku keskeyttää koulukirjojeni luvun tällä sympatialla, etten mä useinkaan muista vastata ”kiitos” kuten kuulusi, vaan ainoastaan häkeltyneenä toljotan sitä outoa höpisijää.

Hidastelu on ajan tuhlaamista. Ajan tuhlaaminen turhauttavaa. Turhautuminen aiheuttaa stressiä. Joitain kertoja tämä päättelyketju on saanut mut sekoamaan vaihtoni aikana. Kun tuntuu siltä, ettei mikään homma etene, ihmiset vain hymyillen levittelevät käsiään ja taas kerran arvellaan jotain tapahtuvan ehkä ensi viikolla, mulla on päässä pimennyt. Silloin on ollut pakko juosta. Kesken kaiken, siltä seisomalta, mä olen vain alkanut juosta niin lujaa kuin jaloista lähtee. Se on kai ollut jonkinlainen yhden naisen protesti kaikkea hitautta vastaan. Mulle on tullut vain pakottava tarve juosta aikaa lujempaa ja ottaa jotenkin kiinni sitä, mikä on jo kaiken tehottomuuden takia menetetty. Ihmiset ovat aina menneet hyvin hämilleen, kun joku sillä tavalla pinkoo kuin hengen hädässä ja jokainen ohittamani ihminen onkin aina huutanut sympaattiset pahoittelut perääni. Heistä on ollut kamalaa että minulla paralla on jonnekkin niin kova kiire...

Vaikka mä en tulisen luonteeni puolesta ehkä koskaan opikaan mukautumaan ”hiljaa hyvä tulee” -ajatteluun, niin mä olen silti varauksettoman rakastunut tähän kulttuuriin, jossa kesäloman alkajaisisksi yksikään iltapäivälehti ei valista lukijoitaan ohjeilla ”Näin selviät lomastressistä”.

Historian haamut ja sankarit

Jo ollessani lapsi isäni piti minulle puheita historian tärkeydestä. ”Ihmisen täytyy tuntea historiansa. Suurinta typeryyttä on toistaa typeryyttä. Kuinka tyhmä on ihminen, joka tekee saman virheen, jonka joku toinen teki jo sata vuotta sitten”, isä kovisteli minua ennen jotain kuudennen luokan historiankoetta.

Historian tunteminen on tärkeää myös yksilön oman identiteetin rakentamisessa. Olen aina ajatellut olevani isänmaallinen. Kaukana kotoa ja täysin toisessa ympäristössä ja kulttuurissa isänmaallisuus nousee kuitenkin aivan uusille lukemille. Yhtenä iltana löysin itseni istumassa tyhjässä internetluokassa kellon ollessa jo lähellä puolta yötä, katsomassa netistä noin kymmenen minuutin mittaista talvisotapätkää, jonka taustalla komeaääninen mieskuoro lauloi Finlandiaa. Itku silmässä, vilunväristykset selkäpiissäni ja pakahduttava ylpeyden tunne rinnassani tuijotin vaihtuvia mustavalkoisia kuvia ja muistelin jo edesmennyttä sotaveteraani iso-isääni. Varmaan moni suomalainen voi tunnustaa kokeneensa ainakin joskus vastaavanlaisen patrioottisen hetken. Talvisodan henki, suomalainen sisu sekä ylpeys omasta kansasta ja sen historiasta on osa monen suomalaisen kansallista identiteettiä.

Joillekkin toisille oman kansan historia on puolestaan raskas ja vaikea kannettava. Muutama kuukausi sitten oli Saksan avausottelu jalkapallon maailman cup -turnauksessa. Saksalaiset vaihtarit Tina ja Matthias jännittivät joukkueensa puolesta ruokalaan muodostetun kisakatsomon eturivissä. Kun Saksan kansallislaulu kajahti soimaan ennen pelin alkua, monet alkoivat ihmeissään töniä Matthiasta ja Tinaa. ”Se on teidän kansallislaulu, miksette nouse seisomaan?!” Tina helahti aivan punaiseksi ja Matthias vastasi ihmettelijöille maahan tuijottaen: ”Ei me tehdä sellaista. Meillä on vähän ongelmaa meidän historian kanssa...”

Vaihtoaikani Tansaniassa on ollut uskomattoman mielenkiintoinen, ei pelkästään kulttuurin vaan myös historian kannalta. Opiskelijatoverini tulevat pääasiallisesti Tansaniasta, mutta sitten meitä on myös siis Saksasta, Ghanasta, Keniasta, Yhdysvalloista, Kongosta, Tanskasta, Indonesiasta ja Botswanasta. Kaikki meistä tuo mukanaan oman maansa historian, ja näitä tapahtumia sekä niiden vaikutusta maiden nykytilanteeseen on vertailtu paljon keskenään. Olenkin alkanut miettiä historian tapahtumien merkitystä ihmisten nykypäivän käytökseen. Miksi 65 vuotta toisen maailmansodan loppumisen jälkeen, 80-luvun lopulla syntynyt poika häpeää omaa kansallisuuttaan katsoessaan jalkapalloa toisella puolella maapalloa?

Yksi yhteinen tekijä luennoilla on ollut etenkin Afrikan historian tiivis läsnäolo kaikessa keskustelussa. Lähes joka luennolla viitataan jotenkin kolonialismin aikaan ja sen perintöön. Yleinen ajatus on, että kaikki nykyiset ongelmat johtuvat siitä, että eurooppalaiset valloittivat Afrikan mantereen ja jättivät jälkeensä hirvittävän sekasotkun. Afrikan nykytilanteesta ei voida puhua ilman, että aloitetaan eurooppalaisista, orjuudesta ja riistosta. Afrikassa syyt katkeruudelle sekä syntipukkien etsiminen ovat ymmärrettävissä, koska yhteiskunnat painivat yhä pahenevien ongelmien kanssa. Ymmärrän kyllä afrikkalaisten katkeruuden eurooppalaisia kohtaan. Onhan vastaavaa katkeruutta nähtävissä Suomessakin. Suomi itsenäistyi pian sata vuotta sitten eikä minun vanhempanikaan nähneet sota-aikaan, mutta silti pinnan alla on yhä tiettyä katkeruutta siitä, että silloin joskus, meiltä yritettiin viedä ja vietiin jotain. Meidän naapurimaamme on maailman suurin valtio, mutta harva suomalaista käy siellä koskaan. ”Kuka nyt Venäjälle haluaa mennä?” ihmetellään nyreänä. Minulle siis afrikkalaisten kitkerä suhtautuminen menneisiin tapahtumiin, on hyvin tuttu asia.

Ongelma kuitenkin on, että huomio olisi hyvä jo siirtää muualle. Tansania ei esimerkiksi luonnonvarojensa puolesta ole köyhä maa. Täällä on kultaa, uraania, maakaasua, hiiltä sekä harvinaisia jalokiviä, tansaniitteja, joita voi löytää vain Tansaniasta. Näistä tulevat rahat eivät kuitenkaan mene tavallisille ihmisille, vaan korruption ja vastuuttoman hallituksen myötä rahat päätyvät jo valmiiksi pulleisiin lompakkoihin. En missään nimessä kiellä kolonialismin ajan negatiivista vaikutusta tai sitä, kuinka eurooppalainen ylivalta häiritsi afrikkalaisten omien poliittisten ja sosiaalisten mallien kehittymistä, mutta ei se kokonaan selitä sitä, miksi yhä tänään, 50-vuotta itsenäistymisen jälkeen maa luokitellaan edelleen maailman vähiten kehittyneiden maiden joukkoon.

Haluaisinkin lisätä jotain isäni hyvään ohjeistukseen. Tunne historiaa ja ota opiksesi, mutta älä jää siihen kiinni tai anna sen estää toisenlaisen historian kirjoittamista. Menneisyttä ei voi muuttaa, mutta sen tunteminen ja siitä oppiminen ovat hedelmällisiä, katkaruus, syyttely ja viha eivät. Kun katkeruus sokaisee silmät ja saa ihmiset pistämään syyt menneseen, ei kukaan huomaa nykypäivän väärinkäytöksiä. Esimerkiksi korruptio Tansaniassa on niin yleistä, että kaikki tekevät sitä. ”No maksa sille vähän jotain” on useinkin neuvo minulle kun hallinnolliset asiat eivät etene. Sitten perään ihmiset kertovat, kuinka omat asiat alkoivat rullaamaan heti pienen voitelun jälkeen. Korruptio käsitetään siis normaalina yhteiskunnallisena rakennelmana, mutta köyhyyden varsinaiset syyt nähdään kolonialismin perinnössä. ”Euroopan rikastumisen alkusyy on Afrikan hyväksikäytössä ja nyt he kehitysavulla koittavat paikata tekojaan!”, kuului kerrankin eräs mielipide luokassa. Sota, diktaattorit ja poliitikkojen oman edun tavoittelu, ihmisoikeusrikkomukset, Hiv ja Aids -tiedotuksen puute tabujen rikkomisen pelossa, etninen syrjintä ja oman heimon etuuksien lisääminen muiden heimojen kustannuksella... Mitä ne ovat verrattuna eurooppalaisiin valloittajiin?

Omasta historiasta ”sokeutuminen” ei tietenkään ole ainoastaan afrikkalainen piirre. Tuntuu, että Suomessakin esimerkiksi talvisotaa ja kunniakasta itsenäisyystaistelua käytetään nykyisin liian usein jonain, jolla perustellaan käytöstä, mikä todellisuudessa on rasismia, ryssittelyä, ennakkoluuloa ja itsensä nostamista toisten yläpuolelle. ”Suomi suomalaisille” ja puheet siitä, että miksi sitten veteraanit ylipäätään taistelivat, jos se nyt heitetään hukkaan, ovat hulluja puheita. Talvisodassa oli kyse myös taistelusta vapauden, itsemääräämisen, ihmisten oikeuksien ja koskemattomuuden puolesta. Finlandia hymnissäkin lauletaan ”karkoitit sä orjuuden”. Kaikilla ihmisillä on oikeus omaan kieleen, omaan kulttuuriin ja uskontoon sekä turvaan, kunnioitukseen ja rauhaan elää omaa elämäänsä. Suomi taisteli, koska nämä oikeudet meiltä yritettiin viedä. Minusta tältä uskomattomalta urotyöltä viedään kaikki ylväys, jos sitä nyt käytetään jonkinlaisena perusteena kohdella muita ihmisiä samanlaisin asentein, joita vastaan veteraanit aikoinaan taistelivat. Suomelle olisi voinut käydä huonostikin. Ilman tätä tietoa tuskin puhuttaisiin talvisodan ”ihmeestä”. Nyt me ilmeisesti kuitenkin koemme ylemmyyttä omasta onnistumisestamme ja siunauksestamme siinä määrin, että koemme oikeudeksemme halveksia meitä epäonnisempia maahanmuuttajia ja pakolaisia, emmekä korvaamme lotkauta kehitysmaiden ongelmien ja inhimillisen kärsimyksen puolesta.

Isäni opetti minulle ”älä toista toisten jo historissa tekemiä tyhmyyksiä”, kun olin vasta ala-asteella. Perusajatus siis oli, että jo lapsikin voi tämän periaatten käsittää.

Kaiken erilaisuus ja täysi oikeus siihen

Tänään mä mokasin tentissä täydellisesti, puhtaasti kulttuurista syistä. Huikaisevan opettava kokemus, täytyy myöntää. Olin valmistautunut huolellisesti vastaamaan kysymyksiin kirkon haasteista HIV ja AIDS pandemian vavisuttamassa yhteiskunnassa. Mä olin pari kertaa selaillut luentomuistiinpanoni ja muuten sitten pohdiskellut mahdollisia koekysymyksiä. Odotin kysymysten olevan jotain kuten: Miten itse pastorina voit olla tukemassa taudin vastaista taistelua? Mitä syitä kirkolla on ottaa osaa taisteluun? Mikä on Raamatun näkökulma HIV-positiivisten ihmisten stigmatisointiin yhteiskunnassa? Miten kirkko voi opettaa seksivalistusta siten, että se samalla huomioi sekä ongelman vakavuuden että oman kristillisen arvopohjansa? Kuinka hyviä kysymyksiä! Mun mielipiteelläni ei kuitenkaan ollut mitään painoarvoa, vaan kysymys kuului: ”Kuvaile solujen toiminnan tasolla, miten HI-virus leviää elimistössä. Sisällytä vastaukseesi viruksen tautiluokitus sekä kuvaile mihin lääketieteelliseen viruskategoriaan tauti sijoittuu.” Luin kysymystä 5 minuuttia niin sanotusti hoomoilasena, jonka jälkeen kiitin, kumarsin ja poistuin koetilasta ylväästi astellen.

En tiedä, onko se yleinen pohjanmaalainen sanonta vai vaan isäni omakeksimä ilmaus (jota hän käyttää useimmiten kuvaamaan juuri minua), mutta tämä oli täydellinen ”suuttuu kuin tupakki” tilanne. Mitä ihmeen väliä tolla tiedolla on teologille? Se on jokseenkin kuivahko saarnan aihe ja jos joku potilas sitä minulta joskus tulee kysymään, niin on hirvittävää epäammattimaisuutta sekä täysin epäeettistä lähteä itse neuvomaan aiheesta, josta ei oikeastaan mitään tiedä ja olla suosittelematta lääkärin konsultaatioita. ”Mitä merkitystä?!” mä puhisin, kunnes tajusin, että mitä mä taas ajattelen olevani oikein maailman napa ja kaikki tietävä yli-ihminen. Kuka minä olen arvioimaan, onko tuo tieto relevanttia siinä tilanteessa, kun kaukaisessa kylässä kirkko on alueen ainoa toimiva instituutio ja seurakunnan pappi mahdollisesti ainoa koulutettu ja lukutaitoinen henkilö. Ja ylipäätään, mitä todellista merkitystä täällä on ollut mun muillakaan ajatuksillani, näkemyksilläni tai ärtymykselläni? Mitä relevanssia tämän kuuden kuukauden aikana on ollut oikein millään aikasemmin oppimallani? Täällä on kaikki ”väärin”, toisinpäin ja päälaellaan. Tuntuu, että ylittäessäni päiväntasaajan kaikki kääntyi ylösalaisin. Minun opiskelumetodini ovat täysin väärät, minun hyvä käytökseni on täällä huonoa käytöstä, minun tärkeäni ja merkitykselliseni on täällä toissijaista ja ajatukseni oikeudenmukaisuudesta on täällä loukkaavaa. Kaikki on mun näkökulmastani ihan hullusti!

Mulla on tässä enää reilu viikko jäljellä opiskeluja, ja sitten aikani täällä kampuksella on ohi. Mä selailin blogini päivityksiä lävitse tarkastellen kaikkia niitä asioita, mistä olen kertonut. Huomasin puhuneeni lähinnä eroista. Siitä mikä on erilaista täällä ja Suomessa. Ymmärrän käyttäytynyneeni siis täysin periaatteiteni vastaisesti. En pidä siitä, että aina maailman uskonnoista tai kulttuureista puhuttaessa, esimerkiksi kouluissa, keskitytään niiden välisiin eroihin. Harvoin opiskelijat yläasteella tai lukiossa keskustelevat siitä, mikä yhdistää vaikkapa kristittyjä ja muslimeja. Aina huomioidaan ne seikat, joissa ”he” ja ”me” eroamme. Hämmästellessäni, miten ihmeessä olen päätynyt näin toimimaan, ymmärsin, että jos olisin jättänyt erilaisuudesta puhumisen pois, olisin joutunut härskisti valehtelemaan. Tämän huomattuani kävin vielä kysymässä Tinalta, olenko mä oikeassa. Onko totta, että aivan kaikki on erilaista? Me jäimme parin tunnin ajaksi ulos istumaan ja miettimään asiaa. Yritimme keksiä edes yhden asian, joka olisi todella ja täysin yhteistä, mutta emme keksineet!

Eri uskontojen tai eri kulttuurien välisen dialogin peruslähtökohtana on, että me, mahdollisista eroistamme huolimatta, olemme kuitenkin kaikki ihmisiä. Meitä jokaista uskontoon, kulttuuriin tai ihonväriin katsomatta yhdistää ihmisyys. Näin mäkin olen aina ajatellut. Tämän lisäksi olen aina vakaasti uskonut YK:n ihmisoikeusjulistuksen muodostuvan periaatteista, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille kaikkialla. Nyt kulttuurisen shokin koettuani voin todeta, ettei asia ei kuitenkaan ole näin. Ehkäpä luuloni on johtunut siitä, että ihmiselle on vaikeaa kuvitella muunlaisia ajatusmailmoja olevan olemassakaan, kuin se minkä keskellä on itse kasvanut. Voin kyllä edelleen yleistää, että jokainen ihminen haluaa arvostusta, elää rauhassa omassa maassaan ja oman perheensä kanssa sekä vapauden omaan kulttuuriin ja uskontoon. Kaikkialla maailmassa ihmiset haluavat siis vapautta ja turvaa elää ja olla läheisten ihmisten kanssa oman persoonallisuutensa ja identiteettinsä mukaan. Tämän voin todeta varmasti kenen tahansa tansanialaisen ystäväni kanssa. Sen pidemmälle me emme kuitenkaan voin kulkea yhteisymmärryksessä, sillä kaikki on erilaista.

Esimerkiksi vapaus on ihanne sekä Suomessa että Tansaniassa, mutta se miten se määritellään eroaa suuresti. Koska sana vapaus ymmärretään eri lailla, sitä myös tavoitellaan eri keinoin. Omasta näkökulmastani olen toteuttanut vapauttani lähtemällä tänne. Vaihto-oppilasvuosi Tansaniassa oli mun henkilökohtainen ja itsenäinen päätökseni, johon en antanut kenenkään vaikuttaa. Tansanialaisen mielestä, koska lähtöni aiheutti surua mun äidille, huolta sukulaisille ja ikävää ystäville, kyseessä ei ollut todellinen vapaus. Mä en ottanut huomioon yhteisiöni etua ja mielipidettä. Afrikassa vapaus on yhteisön vapautta ja etsiessään omaa vapauttaan yksilö aina turvaa yhteisöönsä. Vain yhdessä muiden kanssa yksilö voi löytää oman vapautensa. Me olemme siis yhtä mieltä, että vapaus on tärkeä arvo ja siihen tulee pyrkiä, mutta sisällöllisesti me käsitämme sen hyvin erillä lailla. Ilmaus on yhteinen, sisältö ei.

Erilaisia ovat myös käsitykset siitä, mistä muodostuu hyvä elämä tai vaikkapa arvostus. Yksilö on arvostettava, kun se noudattaa yhteisön käyttäytymiskoodeja ja ajaa yhteisönsä etuja. ”Tein sen omalla tavallani” -ajattelu ei aiheuta ylpeyttä afrikkalaisessa yksilössä siten kuten eurooppalaisessa. Myös käsitteet ystävyys ja rakkaus ovat sisällöiltään hyvin erilaisia, kun vertaa eurooppalaista ja afrikkalaista ymmärrystä. Minä menen naimisiin kun rakkaus siihen riittää, asuntolan tyttöjen mukaan rakkaus tulee vasta avioliitossa, naimisiin menon jälkeen, kun molemmat hoitavat oman osansa kunnialla. Rakkaus on yhdessä selviytymistä, jossa mies hoitaa oman tehtävänsä perheen elättäjänä ja nainen hoitaa kodin ja lapset. Rakkaus kasvaa siis arvostuksen myötä. Ennen kaikkea avioliitossa on tärkeää sen tuoma yhteiskunnallinen arvostus ja lapset puolestaan ovat lahja yhteisölle ja sen jatkuvuudelle. Olen huomannut että tärkeintä perheessä ei ole yhdessä tekeminen, vaan sen yksilölle tuoma turvallisuus ja yhteiskunnallinen asema. Suomessa parisuhteen ja perheen ymmärretään tuovan sisältöä elämään, vaikka ilmankin elämä on täyttä ja onnellistä. Perheen kanssa nautitaan yhdessä olosta, yhteisistä harrastuksista ja vapaa-ajasta. Mutta Annan perhe vaikkapa ei koskaan tee retkiä yhdessä, pelaa pelejä, käy torilla, uimassa tai kävelyllä. Anna on erossa perheestä monta vuotta opiskelujen takia, jotta hänellä siten olisi mahdollisuus tarjota lapsilleen parempi koulutus ja tulevaisuus. Se on hänestä rakkautta ja parasta mitä voi lapsilleen tarjota. Yleisesti lasten tehtävä on sitten turvata omien vanhempiensa vanhuusiän toimeentulo. Eräs pappi sanoi minulle, että kirkon avioliittoneuvonnan haaste on siinä, että naimisiin ei mennä useinkaan rakkaudesta. Perheterapeutti ei yritä saada kriisiytynyttä paria muistamaan alkuaikoina tuntemaansa rakkautta ja tekijöitä, joista rakkaus aikoinaan muodostui sekä pyri sitä kautta rakentamaan uutta pohjaa suhteelle. Pappi kysyi, että mitä siinä on tehtävissä, kun molempi osapuoli vain tokaisee ”En tahdo olla tuon kanssa, koska meille ei tule lapsia”.

Myös ystävyydessä tarkeässä roolissa on sen takaama materiaalinen tuki. Mitä enemmän ystäviä, sitä enemmän ihmisiä osallistumassa hautajaisten, häiden ja muiden tärkeiden tapahtumien kustannuksiin. Suomessa rahaa ja materiaalista apua haetaa sossun luukulta, kirkolta ja ruokajonosta, koska sellaisia palveluita on tarjolla. Ystävät ovat sitten etupäässä henkistä pääomaa ja niiden psykologinen merkitys on etusijalla. Isä opetti mulle jo pienenä, että on parempi olla lainaamatta rahaa tai tavaroita kavereilta. Toiselle velkaa oleminen aiheuttaa pidemmän päälle epämukavuutta ja saattaa hiertää muuten hyvää ystävyyttä. Täällä, kuten jo kerroin, kaikkea lainataan ja käytetään yhdessä. Perheessä koulutetaan lapsia sen mukaan, minkä ammatin edustajaa kulloinkin tarvitaan. On hyvä olla myös ystäviä, joilla on erilaisia tykötarpeita, joita sitten käyttää tarvittaessa. Saattaa kuullostaa pinnalliselta, mutta meidän ei kuitenkaan tule liian äkkiä tuomita näitä ihmissuhteita. Kulttuurinen ja yhteiskunnallinen konteksi luo aina omat rakenteensa sekä erilaiset tarpeet ihmisten välisille siteille, sekä Afrikassa että Euroopassa.

Yhtenä päivänä mua nauratti kun huomaisin, että taitaa se olla niin, että joka puolella maailmaa naiset tykkäävät kauniista tavaroista, vaatteista ja kengistä. Senkin olen kuitenkin jo maininnut, että kauneus on katsojan silmässä. Viime viikolla kävin letittämässä tukkani afrikkalaiseen tapaan, jonka jälkeen kaikki alkoivat vuolaasti kehua mun ulkonäköäni. Poikien mielestä musta oli yhtäkkiä tullut hyvin kaunis ja jopa tuntemattomat ihmiset kadulla pysähtyivät sanomaan mulle kohteliasuuksia. Tinan ensi reaktio puolestaan oli totaalisen kauhistunut ”Mitä sä olet mennyt tekemään sun hiuksille?!!” Edward taas ei sanonut mitään, mutta perääntyi kavahtaen ja irvisti. Pekka, nähtyään kuvani kommentoi ensimmäisenä, että sähän olet komea kuin Axl Rose! (Nuoruuteensa jämähtänyt ja siksi aika naurettava, pitkätukkainen rokkari 80-luvulta.)

Mä voisin jatkaa näitä esimerkkejä varmaan hamaan loppuun asti. Mun kokemukseni on, että kaikki on erilaista. Me emme ole yhteisymmärryksessä siitä, mitä on hyvä käytös, kohteliasuus, toisten huomioon ottaminen, kauneus, tyylikkyys, älykkyys, vapaus, onnellisuus siisteys tai ihmissuhteet. Uskonnolla, Jeesuksella, paholaisella, kulttuurilla, yhteikunnalla ja tasa-arvolla on toisenlainen merkitys. Emme emme ole yhtä mieltä siitä, mikä on tärkeää ja merkityksellistä tai siitä, mistä koostuu arvostus, turvallisuus tai rakkaus. Emmekä siitä, millaista on hyvä elämä, lasten kasvatus, avioelämä jne. Mä todella voisin jatkaa tätä listaa loputtomin ja todella mainita KAIKEN.

Tämä huomioni selittää mulle itselleni sitä, miksi kehityssuunnitelmat eivät aina ole ottaneet onnistuakseen Afrikassa. Mua ei myöskään enää ihmetytä, miksi demokratia ei ole menestynyt tässä maanosassa. 90-luvulla länsimaat kiinnostuivat Afrikan demokratisoimisesta ja näkivät sen lääkkeenä maanosan ongelmiin. Käytännössä missään Afrikan maassa monipuoluedemokratia ei kuitenkaan ole automaattisesti tuonut mukanaan rauhaa, tasapainoa tai kehitystä. Demokratia on korkeasti koulutettujen ihmisten hallintomuoto, joka ei avaudu helposti lukutaidottomille ihmisille, jotka asuvat kaukana politiikan tekemisen keskiöistä. Ei mua yhtään ihmetytä, mikseivät ihmisoikeuksien julistus tai YK ylipäätään ole niin kovin suuressä huudossa täällä. Demokratia ja YK edustavat molemmat Eurooppaa ja eurooppalaista ajatusmaailmaa. Onko siis ihme jos kehityskään ei ole ollut sellaista, jota länsimaat olisivat toivoneet? Kehitys on ollut enimmäkseen ulkopuolelta tuotuja tavoitteita, staregoita ja päämääriä. Näyttäisi siltä, että kristinusko on ainoa Afrikan ulkopuolinen ”tuote”, joka on onnistunut kukoistamaan Afrikassa. Mutta siihen syynä on se, että afrikkalaiset ovat onnistuneet ottamaan kristinuskon omakseen ja tekemään siitä oman näköisensä kontekstuaalisen teologian avulla. Tästä osoituksena on se, että juuri vahvimmin jäsenmääräänsä kasvattavat Afrikan itsenäiset kirkot sekä hyvin afrikkalaiseen kulttuuriin muokkautuneet karismaattiset liikkeet. Pikkuhiljaa maanosan politiikassa on nyt myös ryhdytty määrittelemään sitä, mikä on afrikkalainen malli demokratiasta ja millaisista periaatteista sen tulisi muodostua. Mutta entä kehitysen käsite sitten? Jos meillä on 'afrikkalainen kulttuuri', 'afrikkalainen teologia', ja 'afrikkalainen demokratia', pitäisikö myös olla käsite afrikkalainen kehitys? Pitäisikö afrikkalaisten ottaa kehitys samalla tavalla omiin käsiinsä ja perustaa sen sisältö ja tavoitteet täysin omalle kulttuurilleen ja ajatusmaailmalleen samalla tapaa, kuin he ovat tehneet kristinuskon kanssa? Kun eurooppalaiset agendat ovat nyt vuosikymmeniä osoittautuneet toimimattomaksi, olisiko aika ottaa käyttöön puhtaasti afrikkalainen kehitysnäky? Olisipahan sellainen asetelma ainakin oikeudenmukaisempi kuin nykyinen tilanne, jossa kehittyvillä mailla ei ole itsemääräämisoikeutta eikä valtaa päättää omasta tulevaisuudestaan. Vasta sen jälkeen, kun olemme luovuttaneet kehityksen määrittelyn kehityksen kohteille itselleen, olisimme todella linjassa niin suuresti painottamiemme ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja vapauden ideaalien kanssa. Tällä hetkellä nimittäin näyttää pahasti siltä, että nykyisten kehitysstategioiden pakkosyöttö pohjoisesta etelään on vain uuskolonialismia naamioituina demokratian ja YK:n ylväisiin lippuihin.