Afrikkalainen jumalanpalvelus

19.3.2010
Jokaisena sunnuntaiaamuna täälla Dar es Salaamissa mut on herätetetty kuudelta kirkkoon. Täällä ei ilmeisestikään ole syytä käydä suomalaiseen tapaan keskustelua sunnuntain kirkonmenojen myöhäistämisestä, jotta ihmiset saapuisivat paremmin paikalle. Auringon noustessa kello seitsemältä suuri kirkko on aina tupaten täynnä väkeä. Itseasiassa Makongon eli täman kaupunginosan kirkko ei ole edes vielä valmistunut, vaan rakennustyöt ovat yhä pahasti kesken. Toisin kun Suomessa, Tansanian ev. lut. kirkko ei ole rikas, eikä seurakunnilla ole varaa rakentaa kirkkoja. Tätäkin paikallista kirkkoa rakennetaan seurakuntalaisten rahoilla aina pieni palanen kerrallaan, sitä mukaan, kun ihmiset jumalanpalveluksissa lahjoittavat rahaa hankkeeseen. Makongon kirkon rakennustyöt ovat olleet käynnissä jo kymmenen vuotta. Silti tähän mennessä kirkosta on lähinnä vain runko pystyssä, mutta ei esimerkiksi ikkunalaseja tai ovia. Penkkien tilalla on valkoiset muovituolit ja alttarin paikalla seisoo ruostuneet rakennustellingit. Nämä pienet puutteet eivät kuitenkaan missään nimessä vaikuta meininkiin kirkon eri toimituksissa.
Suomalaiselle kirkossakävijälle afrikkalainen jumalanpalvelus on suuri yllätys. Mulle henkilökohtaisesti ensimmäinen kirkkoaamu oli jonkinasteinen shokki, niin erilainen tapahtuma jumalanpalvelus täällä on, vaikka Makongon seurakunta onkin ihan luterilainen. Ensimmäiseksi voin todeta, että urut puuttuvat. Mä olen käsittänyt, että syynä ei ole rakentamisen keskeneräisyys vaan urkuja ei ylipäätäänkään käytetä. Niiden tilalla on sähköpiano tai kosketinsoittimet, tai mikä niiden virallinen nimi nyt onkaan. Kirkkoon asteleminen ja papin laulu sähköisen soittimen tahdissa tuntuu jylhään urkumusiikkiin tottuneelta kovin epäjuhlalliselta. Hassuinta on soittimen käyttö kuorolaulun aikana. Kukaan ei useinkaan edes soita koskettimia kuoron laulaessa, vaan aina joku vain käy näpäyttämässä päälle valmiin taustamusiikin. Tämä kuullostaa mielestäni aina kovin keinotekoiselta, varsinkin kun äänentoisto on usein heikko, eikä taustamusiikin vahvuus useinkaanole sopusoinnussa laulun kanssa. Täällä kirkossa on myös alttarin vieressä isot vahvistimet, mistä syystä basson jytke saa lattian värähtelemään. Hienoa on ollut kuitenkin huomata, kuinka monta eri kuoroa seurakunnalta löytyy ja kuinka lahjakkaita ne ovat! Naisilla, nuorilla, miehillä ja lapsilla on omat, isot kuoronsa. Niiden päälle esiintyy vielä sekakuoro. Kuoroharrastus on täällä kuulemma suuressa suosiossa kaikenikäisten keskuudessa. Baba Kaduman mukaan yksinkertaisesti siksi, että ”laulaminen nyt vaan tekee ihmiselle hyvää”. Kuorojen esitykset kuitenkin poikkeavat kaikessa suomalaiselle tyypillisistä kuoroista, jotka laulavat hartaasti katse virsikirjassa paikallaan pönöttäen. Kuoroilla on täällä lähes aina jonkinlainen koreografia, joko tanssia, taputuksia tai viittomia. Etenkin mieskuoron esitykset ovat olleet uskomattomia! Mä en ole nähnyt niin letkeitä lantioita, rytmitajua tai tanssin lennokkuutta edes discoissa aikaisemmin. Esitysten jälkeen ihmiset taputtavat ja jopa ”ölisevät” hurjina, sen mukaan, kuinka hyvä esitys oli. Suomessa taputetaan esitykselle usein vasta, jos pappi erikseen jälkeenpäin seurakuntaa sellaiseen hurjasteluun kehottaa. Yipäätäänkään kirkon penkissä ei täällä istuta tuppisuuna ja vakavana, vaan ilmassa on jonkinlaista hulinan tuntua. Ihmiset huutavat ylistystä, laulavat ja taputtavat sekä myötailevat ”aamen” huudoin pappia tämän saarnatessa. Kokonaisuudessaan jumalanpalvelus Tansaniassa on yllättävän äänekäs tapahtuma.
Hämmentävin ero on papin saarnassa. Suomessa pappi puhuu... hitaaaaasti.... rauhallisesti... ymmärtävästi... suopeana ja armahtavana... Tansanialaisessa saarnassa on tulinen tahti. Se on kovaäänistä pauhaamista, todellista ”messuamista”. Pappi kävelee puheensa aikana edestakaisin kirkon edessä, viuhtoo käsillään ja välillä jopa polkee jalkaansa asian painokkuuden ilmaisemiseksi. Äänenkäyttö on välillä niin voimakasta, että mun korvia särkee. Huvittavaa on, että pappi aina pitelee kädessään suurta mikrofonia, vaikka hän ei sitä missään nimessä tarvitsisi. Jälkeenpäin Anna selitti, että kovan äänenkäytön tarkoitus on, että Jumalan sana kuuluu mahdollisimman laajalle, niillekin ihmisille, jotka eivät käy kirkossa. En kysynyt, mitä mieltä paikallinen vapaa-ajattelijoiden liitto on tästä käytännöstä...
Ensimmäisen jumalanpalveluksen jälkeen Anna huomasi mun hämmennykseni ja me jäätiinkin pitkäksi aikaa keskustelemaan aiheesta. Anna puhui siitä, kuinka jumalapalvelus on ennen kaikkea seurakunnan yhteinen juhla. Ilo, riemu ja ylistys saavat kuulua ja niiden pitääkin kuulua, niinhän Raamatussakin kehotetaan. Anna antoi esimerkiksi psalmin 150.
”Ylistäkää häntä raikuvin torvin, ylistäkää häntä harppua ja lyyraa soittaen! Ylistäkää häntä tanssien ja rumpua lyöden, ylistäkää häntä luuttua ja huilua soittaen! Ylistäkää häntä symbaalien helinällä, ylistäkää häntä riemukkain symbaalein! Kaikki te, joissa on elämän henkäys, ylistäkää Herraa! Halleluja! ”
Siksi kuulemma heillä on usein soittimina myös rumpuja ja torvia. Anna, entinen evankelista ja tuleva pappi jatkoi ”Ihmiset jättävät kaikki työnsä tullakseen kirkkoon, meidän on tarjottava heille jotain syytä tehdä niin. Ihmiset eivät tule, jos kirkossa on tylsää. Ihmiset rakastavat musiikkia ja laulua ja haluavat kuulla painokkaan puheen, jolla on heille todellista sanomaa ja annettavaa”.
Myönnän, että Anna puhui paljon oikeita asioita. On totta, että kirkot ovat täällä aina täynnä ihmisiä. Laulu, musiikki ja iloisuus innostavat ihmisiä osallistumaan ja tulinen puhe voimakkaan ilmaisun kera saa ihmiset todella seuraamaan ja kuuntelemaan sataprosenttisesti puhujaa. Ymmärrän täysin, miksi nykyisin afrikkalaiset kirkot tekevät lähetystyötä Euroopassa ja antavat meille ohjausta siitä, kuinka elävöittää kirkon toimituksia. Tansanialaisessa messussa on paljon hyviä elemenettejä, joilla varmasti sopisi virkistää suomalaisiakin jäykänpuoleisia messuja. Tiedostan myös, että tervehenkinen ja kristillinen iloitseminen ja laulaminen eivät ehdottomasti olisi pahitteeksi suomalaistenkaan harmauteen ja vakavuuteen taipuvaisille mielenlaaduille. Silti en mahda sille mitään, että joka kerta täällä jumalanpalveluksen jälkeen tunnen, että jotain jäi puuttumaan. Eikä se ole pelkästään se, etten kyennyt ymmärtämään puoltakaan kuulemastani. Olen näinä viikkoina todennut, että mulle itselleni kokemus Jumalan suuruudesta vahvistuu ennen kaikkea hiljaisessa ja rauhallisessa kirkossa. Oma kokemukseni Jumalan läsnäolosta ilmenee levollisuutena sekä äärimmäisen rauhan tunteena, mikä vahvistaa aina uudestaan luottamukseni Jumalan johdatukseen ja varjelukseen. Jumalanpalveluksen jälkeen poistun yleensä kirkosta tyynenä, mieli levänneenä ja täynnä uutta voimaa ja rohkeutta. Jumalanpalvelus Tansaniassa on iloinen ja väkevä tapahtuma, äänekäs ylistysjuhla, joka selvästi vetää suuret määrät kirkossakävijöitä. Silti itselleni omimmalta tuntuu hiljentyminen Jumalan ihmeellisyyden ja kaikkivoipaisuuden edessä.