Paetaksemme hetkeksi opiskelujen raskautta (hah!), minä, Tina ja
Matthias päätimme lähteä lomalle. Kohteeksi valitsimme Pangani
nimeisen pikkukylän Tansanian itärannikolla, Intian valtameren
rannalla. Valinta olikin täydellisen onnistunut, sillä Pangani oli
paikkana aivan uskomattoman ihana! Ehdottomasti mukavin paikka, missä
olen tähän mennessä Tansaniassa päässyt käymään!
Matkan ainoa miinus oli järkyttävän kamalat bussimatkat. Matkaaoli vain 400 kilometriä, mutta Tansaniassa se tarkoittaa 12 tuntia.
Pangani ei ole mikään virallinen turistikohde, joten sinne ei mene
suoraan mitään busseja. Lähinpään kaupunkiin Tangaan menee
kohtalainen bussi (tarkoittaa jotain, joka ei missään nimessä
läpäisisi suomalaista katsastusta), josta on sitten otettava vielä
noin kaksi tuntia kestävä daladalakyyti pitkin köykkyistä
hiekkatietä. Bussissa ei ensinnäkään ollut tarpeeksi jalkatilaa
tälläiselle rotjakkeelle kuin minä. Lisäksi auton lattia tärisi
sitä hurjemmin, mitä enemmän kuski painoi kaasua. Mun jalkani
olivat siis täysin tärinästä puutuneet jo tunnin ajomatkan
jälkeen ja takapuolta särki, koska en voinut vaihtaa asentoa. Bussi
kokonaisuudessaankin oli nähnyt parhaat päivänsä joskus
kultaisella 80-luvulla ja esimerkiksi istuimen pehmusteet olivat
muhjiintuneet olemattomaksi jo varmaankin samalla vuosikymmenellä.
Koko 10 tuntia Tangaan mun ristiselkääni painoi kummallinen
rautaputki ja alaselkää takana istuvan ukonrähjän luiset polvet.
Bussi oli tupaten täynnä, mutta joka pysäkillä pysähdyttiin
silti tunkemaan lisää ihmisiä kyytiin. Ilma sisällä oli huonoa,
kuten aina tansanialaisissa busseissa, sillä ihmiset karttavat
ikkunoiden avaamista ilmeisesti flunssan pelossa. Koska en osannut
swahiliksi vakuuttaa, että taudit tulevat bakteereista eivät
lämpimästä viimasta, mun roolikseni jäi vain kärsiä
tunkkaisesta ilmasta. Lapset, joiden ei koskaan tilan parhaan
mahdollisen hyödyntämisen takia anneta istua muuta kuin aikuisten
sylissä, protestoivat epämukavia oloja kovaäänisellä
kirkumisella. Kun takana istuva noin neljävuotias pikkupoika oksensi
kymmenennen kerran, mä lakkasin laskemasta ja päätin yrittää
keskittyä maisemien katselemiseen. Ikkunasta näkyi loputtomasti
sisal-, auringonkukka-, kahvi- ja cashewpähkinäpeltoja. Niitä
katsellessani tajusin, että maassa, jossa 80% ihmisistä elää
maanviljelyllä kaikki parhaat pellot ovat täynnä ”rahaviljaa”
sen sijaan, että peltojen sadoilla ratkaistaisiin maan nälänhätä.
Tansania tuottaa, mitä se ei itse kuluta. Maa tuottaa sellaisia
perustarvikkeita länsimaiden käyttöön, joiden markkinahinnat ovat
niin alhaiset, etteivät nämä pellot niiden avulla riitä
ruokkimaan kansalaisia. Taas kerran tämä tilanteen toivottomuus ja
joku, jota kai maailmantuskaksi kutsutaan, alkoi ahdistaa mua niin,
että hengittäminen vaikeutui. Siinä kun mä mietin epätoivoisena,
että mitä ihmettä mä voin näiden ihmisten hyväksi tehdä?!,
lapsi oksensi taas. Mä hätäännyin ja yritin kurkkia penkin yli,
että onko lapsen isällä antaa pojalleen vettä tarpeeksi, vai
kuoleeko lapsi pian nestehukkaan. Mä aloin täysin panikoida koko
tilannetta, jossa kaikki mahdollinen tuntui kaatuvan päälle eikä
tilanteesta pakeneminen ollut mahdollista. Äärimmäisen
epämukavuuden, valtavan ahdistumisen ja hätääntymisen seurauksena
mulle iski jonkinlainen jänisreaktio. Mä peitin pääni mustalla
kaulahuivillani ja ajattelin siten olevani poissa siitä kamalasta
tilanteesta. Ja sitten yhtäkkiä se vaan tuli jostain. Siellä
piilossani mä aloin hiljaa itsekseni hyräillä ”ei laaksoa ei
kukkulaa, ei vettä rantaa rakkaampaa, kuin kotimaa..”
Jos mahdollista niin paluumatka tiistaina oli vieläkin kamalampi.
Jo alkumatkasta daladalan epätasaisessa kyydissä mä tajusin
unohtaneeni ottaa matkapahoinvointilääkkeeni. Mä voin aina todella
pahoin busseissa, varsinkin ellen saa istua etupenkissä, ja niin
kävi nytkin. Lisämausteen tilanteeseen toi mun rikkinäinen
istuimeni. Koska tuolin jalaksista toisen pultit olivat kokonaan
irronneet, se joka töyssyssä kallisteli ja vaappui holtittomana
puolelta toiselle. Täytyy myöntää, että siinä on kyllä hienot
fiilikset körötellä Hiacella eteenpäin, kun matkapahointointiin
sekoittuu hippusellinen merisairautta. Mä yritin taas urheasti vaan
keskittyä tuijottamaan ohi vilahtelevia maisemia ja rukoilemaan,
että Taivaan Isä tekisi jotain edes sille hirvittävälle hajulle,
jota jonkun matkustajan mukanaan kuljettama kalasaalis levitti ympäri
ajoneuvoa. Epäonnekseni mun rukoukseeni vastattiin hyvin pian. Mä
näin jo kaukaa sen hajuvesiä suuresti rakastavan naistyypin
edustajan ja ajattelin heti, että voi taivas kun tuo leidi ei nyt
vaan tulisi tähän kyytiin. No, tulihan se ja viimeinen paikka koko
ajokissa oli ahtautua seisomaan ihan mun eteeni. Tunnin verran tämä
runsas matami seisoi mun varpaillani ja haisi niin törkeästi
äitelälle parfyymille, että mä luulin saavani tappavan
astmakohtauksen, vaikka en koskaan astmasta ole kärsinytkään.
Mutta olisihan mun jo vanhastaan pitänyt tietää, että juuri niin
käy. Aina kun mä vaivaan Taivaan Isää kaikkien tämän
todellisten kiireiden keskellä mun tyhjänpäiväisellä
marinallani, niin Hän joka kerta toteuttaa mun toiveeni kuin
piirrettyjen kuriton pullonhenki ja tilanne on kahta kauheampi.
Mutta
täytyy sanoa, että Pangani oli tämän kaiken arvoinen! Pikkuinen
ja rauhallinen kylä meren rannalla. Kun Makumirassa saa tähän
vuoden aikaan vetää aamuisin kalsareita farkkujen alle, oli
Panganissa täydelliset rantakelit. Meidän asuinpaikka, katolisen
kirkon ylläpitämä pieni hotelli oli aivan rannan tuntumassa. Parin
lomapäivän aikana me käytännössä vaan käveltiin kilometrin
pituista lähes autiota rantaa edes takaisin, maattiin aurinkoa
ottaen, tutustuttiin kylään ja paikallisiin ihmisiin vaeltelemalla
sen ahtailla kujilla sekä syötiin vihdoinkin jotain muuta, kuin
mitä kampuksen ravintola päivästä toiseen tarjoaa. Mun
henkilökohtainen valintani oli syödä joka päivä pannukakkuja
hillolla:) Erityisen onnellinen mä olin siitä, että mulla oli
tilaisuus kokea Panganin paratiisi ennen valtavaa turistiryntäystä.
Tällä hetkellä huono tie karsii turisteja eikä PAnganiin eksy
kuin lähinnä nuoria reppumatkailijoita, mutta aivan varmasti 20
vuoden päästä koko ranta on täynnä vieri viereen pystytettyjä
hotelleja ―
ja saksalaisturisteja. (Miksi jokapaikassa muuten on saksalaisia? Mun
piti yhtenä päivänä ihan kysyä Tinalta, että kuinka paljon
teitä oikein on, kun vaikka mihin maailmassa menee niin aina siellä
on myös pari saksalaista.) Nyt meidän lisäksi rannalla liikkui
päivisin vain pieniä lapsia keräämässä polttopuita. Kerran kun
lapset pitivät taukoa ja leikkivät itsetehdyllä pallolla, minä ja
Tina pyydettiin lupa osallistua ja opetimme sitten heille, kuinka
pelataan polttopalloa. Ilmeisesti ystävyyden osoitukseksi lapset
jakoivat meidän kanssa metsästä löytämänsä hedelmät. Ne
olivat sellasia oranssin värisiä epämuodostuneita möhkäleitä,
jotka maistuivat ehkä vähän omenalle tai päärynälle, kunhan
kitkerän kuoren repi ensin hampailla pois. Koska tytöt söivät
niitä onnellisina, niin syötiin sitten mekin. Mahatautia
odotellessa...
Toisena iltana pimeyden jo tultua, me huomasimme muita nuoria
istumassa rannalla, kuivista kookospähkinän kuorista kasatun
nuotion ympärillä. Meidät kutsuttiin iloisesti liittymään
joukkoon, mutta koska Matthias ja Tina sanoivat olevansa jo liian
väsyneitä, mä osallistuin meininkiin ilman heitä. Siinä meitä
sitten oli nuotion ympärillä ringissä ajopuilla istumassa minä,
ruotsalainen Cecilia ja kaksi muuta tyttöä, toinen Espanjasta ja
toinen Englannista, kaksi japanilaista nuortaparia,
etelä-afrikkalainen laivanrakentaja Jack sekä tansanialaiset
rastafarit Ali ja Kassim. Jossain vaiheessa yötä nuotion ympärillä
alkoi pyöriä myös venäläinen vodka. Kun tuli mun vuoroni ottaa
huikka, mä kohteliaasti siirsin pullon eteenpäin, jolloin Jack
ETELÄ-AFRIKASTA huudahti yllättyneenä, silmät selällään.
”Mitä! Suomalainen joka ei juo viinaa?!” Jostain syystä aina
matkustaessa kuulee Suomesta samat kolme asiaa: Siellä pitää varoa
jääkarhuja, sieltä saa aitoja Nokian puhelimia ja siellä ihmiset
juo koko ajan viinaa.
Yö oli uskomattoman kaunis. Koko ranta oli aivan tyhjä meitä
lukuunottamatta ja kookospähkinän kuoria riitti poltettavaksi.
Cecilia soitti kitaraansa ja lauloi Janis Joplin tyyppisellä
äänellään Johnny Cashia. Taivas oli aivan selkeä ja kuu paistoi
kirkkaasti. Siinä mä istuin toisilleen täysin ventovieraiden
ihmisten kanssa, jotka kaikki olivat seuraavana päivänä jatkamassa
omia teitään jonnekkin muualle, kuuntelin kun Cecilian
persoonallinen ääni sekottui valtameren aaltojen vahvan jylisevään,
mutta samalla jotenkin niin rauhoittavan unettavaan pauhuun, katselin
suurinta määrää tähtiä, mitä olin koskaan nähnyt ja
ajattelin, että kaikkea tällaista täällä nyt sitten on.
Maailmalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti