Historian haamut ja sankarit

Jo ollessani lapsi isäni piti minulle puheita historian tärkeydestä. ”Ihmisen täytyy tuntea historiansa. Suurinta typeryyttä on toistaa typeryyttä. Kuinka tyhmä on ihminen, joka tekee saman virheen, jonka joku toinen teki jo sata vuotta sitten”, isä kovisteli minua ennen jotain kuudennen luokan historiankoetta.

Historian tunteminen on tärkeää myös yksilön oman identiteetin rakentamisessa. Olen aina ajatellut olevani isänmaallinen. Kaukana kotoa ja täysin toisessa ympäristössä ja kulttuurissa isänmaallisuus nousee kuitenkin aivan uusille lukemille. Yhtenä iltana löysin itseni istumassa tyhjässä internetluokassa kellon ollessa jo lähellä puolta yötä, katsomassa netistä noin kymmenen minuutin mittaista talvisotapätkää, jonka taustalla komeaääninen mieskuoro lauloi Finlandiaa. Itku silmässä, vilunväristykset selkäpiissäni ja pakahduttava ylpeyden tunne rinnassani tuijotin vaihtuvia mustavalkoisia kuvia ja muistelin jo edesmennyttä sotaveteraani iso-isääni. Varmaan moni suomalainen voi tunnustaa kokeneensa ainakin joskus vastaavanlaisen patrioottisen hetken. Talvisodan henki, suomalainen sisu sekä ylpeys omasta kansasta ja sen historiasta on osa monen suomalaisen kansallista identiteettiä.

Joillekkin toisille oman kansan historia on puolestaan raskas ja vaikea kannettava. Muutama kuukausi sitten oli Saksan avausottelu jalkapallon maailman cup -turnauksessa. Saksalaiset vaihtarit Tina ja Matthias jännittivät joukkueensa puolesta ruokalaan muodostetun kisakatsomon eturivissä. Kun Saksan kansallislaulu kajahti soimaan ennen pelin alkua, monet alkoivat ihmeissään töniä Matthiasta ja Tinaa. ”Se on teidän kansallislaulu, miksette nouse seisomaan?!” Tina helahti aivan punaiseksi ja Matthias vastasi ihmettelijöille maahan tuijottaen: ”Ei me tehdä sellaista. Meillä on vähän ongelmaa meidän historian kanssa...”

Vaihtoaikani Tansaniassa on ollut uskomattoman mielenkiintoinen, ei pelkästään kulttuurin vaan myös historian kannalta. Opiskelijatoverini tulevat pääasiallisesti Tansaniasta, mutta sitten meitä on myös siis Saksasta, Ghanasta, Keniasta, Yhdysvalloista, Kongosta, Tanskasta, Indonesiasta ja Botswanasta. Kaikki meistä tuo mukanaan oman maansa historian, ja näitä tapahtumia sekä niiden vaikutusta maiden nykytilanteeseen on vertailtu paljon keskenään. Olenkin alkanut miettiä historian tapahtumien merkitystä ihmisten nykypäivän käytökseen. Miksi 65 vuotta toisen maailmansodan loppumisen jälkeen, 80-luvun lopulla syntynyt poika häpeää omaa kansallisuuttaan katsoessaan jalkapalloa toisella puolella maapalloa?

Yksi yhteinen tekijä luennoilla on ollut etenkin Afrikan historian tiivis läsnäolo kaikessa keskustelussa. Lähes joka luennolla viitataan jotenkin kolonialismin aikaan ja sen perintöön. Yleinen ajatus on, että kaikki nykyiset ongelmat johtuvat siitä, että eurooppalaiset valloittivat Afrikan mantereen ja jättivät jälkeensä hirvittävän sekasotkun. Afrikan nykytilanteesta ei voida puhua ilman, että aloitetaan eurooppalaisista, orjuudesta ja riistosta. Afrikassa syyt katkeruudelle sekä syntipukkien etsiminen ovat ymmärrettävissä, koska yhteiskunnat painivat yhä pahenevien ongelmien kanssa. Ymmärrän kyllä afrikkalaisten katkeruuden eurooppalaisia kohtaan. Onhan vastaavaa katkeruutta nähtävissä Suomessakin. Suomi itsenäistyi pian sata vuotta sitten eikä minun vanhempanikaan nähneet sota-aikaan, mutta silti pinnan alla on yhä tiettyä katkeruutta siitä, että silloin joskus, meiltä yritettiin viedä ja vietiin jotain. Meidän naapurimaamme on maailman suurin valtio, mutta harva suomalaista käy siellä koskaan. ”Kuka nyt Venäjälle haluaa mennä?” ihmetellään nyreänä. Minulle siis afrikkalaisten kitkerä suhtautuminen menneisiin tapahtumiin, on hyvin tuttu asia.

Ongelma kuitenkin on, että huomio olisi hyvä jo siirtää muualle. Tansania ei esimerkiksi luonnonvarojensa puolesta ole köyhä maa. Täällä on kultaa, uraania, maakaasua, hiiltä sekä harvinaisia jalokiviä, tansaniitteja, joita voi löytää vain Tansaniasta. Näistä tulevat rahat eivät kuitenkaan mene tavallisille ihmisille, vaan korruption ja vastuuttoman hallituksen myötä rahat päätyvät jo valmiiksi pulleisiin lompakkoihin. En missään nimessä kiellä kolonialismin ajan negatiivista vaikutusta tai sitä, kuinka eurooppalainen ylivalta häiritsi afrikkalaisten omien poliittisten ja sosiaalisten mallien kehittymistä, mutta ei se kokonaan selitä sitä, miksi yhä tänään, 50-vuotta itsenäistymisen jälkeen maa luokitellaan edelleen maailman vähiten kehittyneiden maiden joukkoon.

Haluaisinkin lisätä jotain isäni hyvään ohjeistukseen. Tunne historiaa ja ota opiksesi, mutta älä jää siihen kiinni tai anna sen estää toisenlaisen historian kirjoittamista. Menneisyttä ei voi muuttaa, mutta sen tunteminen ja siitä oppiminen ovat hedelmällisiä, katkaruus, syyttely ja viha eivät. Kun katkeruus sokaisee silmät ja saa ihmiset pistämään syyt menneseen, ei kukaan huomaa nykypäivän väärinkäytöksiä. Esimerkiksi korruptio Tansaniassa on niin yleistä, että kaikki tekevät sitä. ”No maksa sille vähän jotain” on useinkin neuvo minulle kun hallinnolliset asiat eivät etene. Sitten perään ihmiset kertovat, kuinka omat asiat alkoivat rullaamaan heti pienen voitelun jälkeen. Korruptio käsitetään siis normaalina yhteiskunnallisena rakennelmana, mutta köyhyyden varsinaiset syyt nähdään kolonialismin perinnössä. ”Euroopan rikastumisen alkusyy on Afrikan hyväksikäytössä ja nyt he kehitysavulla koittavat paikata tekojaan!”, kuului kerrankin eräs mielipide luokassa. Sota, diktaattorit ja poliitikkojen oman edun tavoittelu, ihmisoikeusrikkomukset, Hiv ja Aids -tiedotuksen puute tabujen rikkomisen pelossa, etninen syrjintä ja oman heimon etuuksien lisääminen muiden heimojen kustannuksella... Mitä ne ovat verrattuna eurooppalaisiin valloittajiin?

Omasta historiasta ”sokeutuminen” ei tietenkään ole ainoastaan afrikkalainen piirre. Tuntuu, että Suomessakin esimerkiksi talvisotaa ja kunniakasta itsenäisyystaistelua käytetään nykyisin liian usein jonain, jolla perustellaan käytöstä, mikä todellisuudessa on rasismia, ryssittelyä, ennakkoluuloa ja itsensä nostamista toisten yläpuolelle. ”Suomi suomalaisille” ja puheet siitä, että miksi sitten veteraanit ylipäätään taistelivat, jos se nyt heitetään hukkaan, ovat hulluja puheita. Talvisodassa oli kyse myös taistelusta vapauden, itsemääräämisen, ihmisten oikeuksien ja koskemattomuuden puolesta. Finlandia hymnissäkin lauletaan ”karkoitit sä orjuuden”. Kaikilla ihmisillä on oikeus omaan kieleen, omaan kulttuuriin ja uskontoon sekä turvaan, kunnioitukseen ja rauhaan elää omaa elämäänsä. Suomi taisteli, koska nämä oikeudet meiltä yritettiin viedä. Minusta tältä uskomattomalta urotyöltä viedään kaikki ylväys, jos sitä nyt käytetään jonkinlaisena perusteena kohdella muita ihmisiä samanlaisin asentein, joita vastaan veteraanit aikoinaan taistelivat. Suomelle olisi voinut käydä huonostikin. Ilman tätä tietoa tuskin puhuttaisiin talvisodan ”ihmeestä”. Nyt me ilmeisesti kuitenkin koemme ylemmyyttä omasta onnistumisestamme ja siunauksestamme siinä määrin, että koemme oikeudeksemme halveksia meitä epäonnisempia maahanmuuttajia ja pakolaisia, emmekä korvaamme lotkauta kehitysmaiden ongelmien ja inhimillisen kärsimyksen puolesta.

Isäni opetti minulle ”älä toista toisten jo historissa tekemiä tyhmyyksiä”, kun olin vasta ala-asteella. Perusajatus siis oli, että jo lapsikin voi tämän periaatten käsittää.

Kaiken erilaisuus ja täysi oikeus siihen

Tänään mä mokasin tentissä täydellisesti, puhtaasti kulttuurista syistä. Huikaisevan opettava kokemus, täytyy myöntää. Olin valmistautunut huolellisesti vastaamaan kysymyksiin kirkon haasteista HIV ja AIDS pandemian vavisuttamassa yhteiskunnassa. Mä olin pari kertaa selaillut luentomuistiinpanoni ja muuten sitten pohdiskellut mahdollisia koekysymyksiä. Odotin kysymysten olevan jotain kuten: Miten itse pastorina voit olla tukemassa taudin vastaista taistelua? Mitä syitä kirkolla on ottaa osaa taisteluun? Mikä on Raamatun näkökulma HIV-positiivisten ihmisten stigmatisointiin yhteiskunnassa? Miten kirkko voi opettaa seksivalistusta siten, että se samalla huomioi sekä ongelman vakavuuden että oman kristillisen arvopohjansa? Kuinka hyviä kysymyksiä! Mun mielipiteelläni ei kuitenkaan ollut mitään painoarvoa, vaan kysymys kuului: ”Kuvaile solujen toiminnan tasolla, miten HI-virus leviää elimistössä. Sisällytä vastaukseesi viruksen tautiluokitus sekä kuvaile mihin lääketieteelliseen viruskategoriaan tauti sijoittuu.” Luin kysymystä 5 minuuttia niin sanotusti hoomoilasena, jonka jälkeen kiitin, kumarsin ja poistuin koetilasta ylväästi astellen.

En tiedä, onko se yleinen pohjanmaalainen sanonta vai vaan isäni omakeksimä ilmaus (jota hän käyttää useimmiten kuvaamaan juuri minua), mutta tämä oli täydellinen ”suuttuu kuin tupakki” tilanne. Mitä ihmeen väliä tolla tiedolla on teologille? Se on jokseenkin kuivahko saarnan aihe ja jos joku potilas sitä minulta joskus tulee kysymään, niin on hirvittävää epäammattimaisuutta sekä täysin epäeettistä lähteä itse neuvomaan aiheesta, josta ei oikeastaan mitään tiedä ja olla suosittelematta lääkärin konsultaatioita. ”Mitä merkitystä?!” mä puhisin, kunnes tajusin, että mitä mä taas ajattelen olevani oikein maailman napa ja kaikki tietävä yli-ihminen. Kuka minä olen arvioimaan, onko tuo tieto relevanttia siinä tilanteessa, kun kaukaisessa kylässä kirkko on alueen ainoa toimiva instituutio ja seurakunnan pappi mahdollisesti ainoa koulutettu ja lukutaitoinen henkilö. Ja ylipäätään, mitä todellista merkitystä täällä on ollut mun muillakaan ajatuksillani, näkemyksilläni tai ärtymykselläni? Mitä relevanssia tämän kuuden kuukauden aikana on ollut oikein millään aikasemmin oppimallani? Täällä on kaikki ”väärin”, toisinpäin ja päälaellaan. Tuntuu, että ylittäessäni päiväntasaajan kaikki kääntyi ylösalaisin. Minun opiskelumetodini ovat täysin väärät, minun hyvä käytökseni on täällä huonoa käytöstä, minun tärkeäni ja merkitykselliseni on täällä toissijaista ja ajatukseni oikeudenmukaisuudesta on täällä loukkaavaa. Kaikki on mun näkökulmastani ihan hullusti!

Mulla on tässä enää reilu viikko jäljellä opiskeluja, ja sitten aikani täällä kampuksella on ohi. Mä selailin blogini päivityksiä lävitse tarkastellen kaikkia niitä asioita, mistä olen kertonut. Huomasin puhuneeni lähinnä eroista. Siitä mikä on erilaista täällä ja Suomessa. Ymmärrän käyttäytynyneeni siis täysin periaatteiteni vastaisesti. En pidä siitä, että aina maailman uskonnoista tai kulttuureista puhuttaessa, esimerkiksi kouluissa, keskitytään niiden välisiin eroihin. Harvoin opiskelijat yläasteella tai lukiossa keskustelevat siitä, mikä yhdistää vaikkapa kristittyjä ja muslimeja. Aina huomioidaan ne seikat, joissa ”he” ja ”me” eroamme. Hämmästellessäni, miten ihmeessä olen päätynyt näin toimimaan, ymmärsin, että jos olisin jättänyt erilaisuudesta puhumisen pois, olisin joutunut härskisti valehtelemaan. Tämän huomattuani kävin vielä kysymässä Tinalta, olenko mä oikeassa. Onko totta, että aivan kaikki on erilaista? Me jäimme parin tunnin ajaksi ulos istumaan ja miettimään asiaa. Yritimme keksiä edes yhden asian, joka olisi todella ja täysin yhteistä, mutta emme keksineet!

Eri uskontojen tai eri kulttuurien välisen dialogin peruslähtökohtana on, että me, mahdollisista eroistamme huolimatta, olemme kuitenkin kaikki ihmisiä. Meitä jokaista uskontoon, kulttuuriin tai ihonväriin katsomatta yhdistää ihmisyys. Näin mäkin olen aina ajatellut. Tämän lisäksi olen aina vakaasti uskonut YK:n ihmisoikeusjulistuksen muodostuvan periaatteista, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille kaikkialla. Nyt kulttuurisen shokin koettuani voin todeta, ettei asia ei kuitenkaan ole näin. Ehkäpä luuloni on johtunut siitä, että ihmiselle on vaikeaa kuvitella muunlaisia ajatusmailmoja olevan olemassakaan, kuin se minkä keskellä on itse kasvanut. Voin kyllä edelleen yleistää, että jokainen ihminen haluaa arvostusta, elää rauhassa omassa maassaan ja oman perheensä kanssa sekä vapauden omaan kulttuuriin ja uskontoon. Kaikkialla maailmassa ihmiset haluavat siis vapautta ja turvaa elää ja olla läheisten ihmisten kanssa oman persoonallisuutensa ja identiteettinsä mukaan. Tämän voin todeta varmasti kenen tahansa tansanialaisen ystäväni kanssa. Sen pidemmälle me emme kuitenkaan voin kulkea yhteisymmärryksessä, sillä kaikki on erilaista.

Esimerkiksi vapaus on ihanne sekä Suomessa että Tansaniassa, mutta se miten se määritellään eroaa suuresti. Koska sana vapaus ymmärretään eri lailla, sitä myös tavoitellaan eri keinoin. Omasta näkökulmastani olen toteuttanut vapauttani lähtemällä tänne. Vaihto-oppilasvuosi Tansaniassa oli mun henkilökohtainen ja itsenäinen päätökseni, johon en antanut kenenkään vaikuttaa. Tansanialaisen mielestä, koska lähtöni aiheutti surua mun äidille, huolta sukulaisille ja ikävää ystäville, kyseessä ei ollut todellinen vapaus. Mä en ottanut huomioon yhteisiöni etua ja mielipidettä. Afrikassa vapaus on yhteisön vapautta ja etsiessään omaa vapauttaan yksilö aina turvaa yhteisöönsä. Vain yhdessä muiden kanssa yksilö voi löytää oman vapautensa. Me olemme siis yhtä mieltä, että vapaus on tärkeä arvo ja siihen tulee pyrkiä, mutta sisällöllisesti me käsitämme sen hyvin erillä lailla. Ilmaus on yhteinen, sisältö ei.

Erilaisia ovat myös käsitykset siitä, mistä muodostuu hyvä elämä tai vaikkapa arvostus. Yksilö on arvostettava, kun se noudattaa yhteisön käyttäytymiskoodeja ja ajaa yhteisönsä etuja. ”Tein sen omalla tavallani” -ajattelu ei aiheuta ylpeyttä afrikkalaisessa yksilössä siten kuten eurooppalaisessa. Myös käsitteet ystävyys ja rakkaus ovat sisällöiltään hyvin erilaisia, kun vertaa eurooppalaista ja afrikkalaista ymmärrystä. Minä menen naimisiin kun rakkaus siihen riittää, asuntolan tyttöjen mukaan rakkaus tulee vasta avioliitossa, naimisiin menon jälkeen, kun molemmat hoitavat oman osansa kunnialla. Rakkaus on yhdessä selviytymistä, jossa mies hoitaa oman tehtävänsä perheen elättäjänä ja nainen hoitaa kodin ja lapset. Rakkaus kasvaa siis arvostuksen myötä. Ennen kaikkea avioliitossa on tärkeää sen tuoma yhteiskunnallinen arvostus ja lapset puolestaan ovat lahja yhteisölle ja sen jatkuvuudelle. Olen huomannut että tärkeintä perheessä ei ole yhdessä tekeminen, vaan sen yksilölle tuoma turvallisuus ja yhteiskunnallinen asema. Suomessa parisuhteen ja perheen ymmärretään tuovan sisältöä elämään, vaikka ilmankin elämä on täyttä ja onnellistä. Perheen kanssa nautitaan yhdessä olosta, yhteisistä harrastuksista ja vapaa-ajasta. Mutta Annan perhe vaikkapa ei koskaan tee retkiä yhdessä, pelaa pelejä, käy torilla, uimassa tai kävelyllä. Anna on erossa perheestä monta vuotta opiskelujen takia, jotta hänellä siten olisi mahdollisuus tarjota lapsilleen parempi koulutus ja tulevaisuus. Se on hänestä rakkautta ja parasta mitä voi lapsilleen tarjota. Yleisesti lasten tehtävä on sitten turvata omien vanhempiensa vanhuusiän toimeentulo. Eräs pappi sanoi minulle, että kirkon avioliittoneuvonnan haaste on siinä, että naimisiin ei mennä useinkaan rakkaudesta. Perheterapeutti ei yritä saada kriisiytynyttä paria muistamaan alkuaikoina tuntemaansa rakkautta ja tekijöitä, joista rakkaus aikoinaan muodostui sekä pyri sitä kautta rakentamaan uutta pohjaa suhteelle. Pappi kysyi, että mitä siinä on tehtävissä, kun molempi osapuoli vain tokaisee ”En tahdo olla tuon kanssa, koska meille ei tule lapsia”.

Myös ystävyydessä tarkeässä roolissa on sen takaama materiaalinen tuki. Mitä enemmän ystäviä, sitä enemmän ihmisiä osallistumassa hautajaisten, häiden ja muiden tärkeiden tapahtumien kustannuksiin. Suomessa rahaa ja materiaalista apua haetaa sossun luukulta, kirkolta ja ruokajonosta, koska sellaisia palveluita on tarjolla. Ystävät ovat sitten etupäässä henkistä pääomaa ja niiden psykologinen merkitys on etusijalla. Isä opetti mulle jo pienenä, että on parempi olla lainaamatta rahaa tai tavaroita kavereilta. Toiselle velkaa oleminen aiheuttaa pidemmän päälle epämukavuutta ja saattaa hiertää muuten hyvää ystävyyttä. Täällä, kuten jo kerroin, kaikkea lainataan ja käytetään yhdessä. Perheessä koulutetaan lapsia sen mukaan, minkä ammatin edustajaa kulloinkin tarvitaan. On hyvä olla myös ystäviä, joilla on erilaisia tykötarpeita, joita sitten käyttää tarvittaessa. Saattaa kuullostaa pinnalliselta, mutta meidän ei kuitenkaan tule liian äkkiä tuomita näitä ihmissuhteita. Kulttuurinen ja yhteiskunnallinen konteksi luo aina omat rakenteensa sekä erilaiset tarpeet ihmisten välisille siteille, sekä Afrikassa että Euroopassa.

Yhtenä päivänä mua nauratti kun huomaisin, että taitaa se olla niin, että joka puolella maailmaa naiset tykkäävät kauniista tavaroista, vaatteista ja kengistä. Senkin olen kuitenkin jo maininnut, että kauneus on katsojan silmässä. Viime viikolla kävin letittämässä tukkani afrikkalaiseen tapaan, jonka jälkeen kaikki alkoivat vuolaasti kehua mun ulkonäköäni. Poikien mielestä musta oli yhtäkkiä tullut hyvin kaunis ja jopa tuntemattomat ihmiset kadulla pysähtyivät sanomaan mulle kohteliasuuksia. Tinan ensi reaktio puolestaan oli totaalisen kauhistunut ”Mitä sä olet mennyt tekemään sun hiuksille?!!” Edward taas ei sanonut mitään, mutta perääntyi kavahtaen ja irvisti. Pekka, nähtyään kuvani kommentoi ensimmäisenä, että sähän olet komea kuin Axl Rose! (Nuoruuteensa jämähtänyt ja siksi aika naurettava, pitkätukkainen rokkari 80-luvulta.)

Mä voisin jatkaa näitä esimerkkejä varmaan hamaan loppuun asti. Mun kokemukseni on, että kaikki on erilaista. Me emme ole yhteisymmärryksessä siitä, mitä on hyvä käytös, kohteliasuus, toisten huomioon ottaminen, kauneus, tyylikkyys, älykkyys, vapaus, onnellisuus siisteys tai ihmissuhteet. Uskonnolla, Jeesuksella, paholaisella, kulttuurilla, yhteikunnalla ja tasa-arvolla on toisenlainen merkitys. Emme emme ole yhtä mieltä siitä, mikä on tärkeää ja merkityksellistä tai siitä, mistä koostuu arvostus, turvallisuus tai rakkaus. Emmekä siitä, millaista on hyvä elämä, lasten kasvatus, avioelämä jne. Mä todella voisin jatkaa tätä listaa loputtomin ja todella mainita KAIKEN.

Tämä huomioni selittää mulle itselleni sitä, miksi kehityssuunnitelmat eivät aina ole ottaneet onnistuakseen Afrikassa. Mua ei myöskään enää ihmetytä, miksi demokratia ei ole menestynyt tässä maanosassa. 90-luvulla länsimaat kiinnostuivat Afrikan demokratisoimisesta ja näkivät sen lääkkeenä maanosan ongelmiin. Käytännössä missään Afrikan maassa monipuoluedemokratia ei kuitenkaan ole automaattisesti tuonut mukanaan rauhaa, tasapainoa tai kehitystä. Demokratia on korkeasti koulutettujen ihmisten hallintomuoto, joka ei avaudu helposti lukutaidottomille ihmisille, jotka asuvat kaukana politiikan tekemisen keskiöistä. Ei mua yhtään ihmetytä, mikseivät ihmisoikeuksien julistus tai YK ylipäätään ole niin kovin suuressä huudossa täällä. Demokratia ja YK edustavat molemmat Eurooppaa ja eurooppalaista ajatusmaailmaa. Onko siis ihme jos kehityskään ei ole ollut sellaista, jota länsimaat olisivat toivoneet? Kehitys on ollut enimmäkseen ulkopuolelta tuotuja tavoitteita, staregoita ja päämääriä. Näyttäisi siltä, että kristinusko on ainoa Afrikan ulkopuolinen ”tuote”, joka on onnistunut kukoistamaan Afrikassa. Mutta siihen syynä on se, että afrikkalaiset ovat onnistuneet ottamaan kristinuskon omakseen ja tekemään siitä oman näköisensä kontekstuaalisen teologian avulla. Tästä osoituksena on se, että juuri vahvimmin jäsenmääräänsä kasvattavat Afrikan itsenäiset kirkot sekä hyvin afrikkalaiseen kulttuuriin muokkautuneet karismaattiset liikkeet. Pikkuhiljaa maanosan politiikassa on nyt myös ryhdytty määrittelemään sitä, mikä on afrikkalainen malli demokratiasta ja millaisista periaatteista sen tulisi muodostua. Mutta entä kehitysen käsite sitten? Jos meillä on 'afrikkalainen kulttuuri', 'afrikkalainen teologia', ja 'afrikkalainen demokratia', pitäisikö myös olla käsite afrikkalainen kehitys? Pitäisikö afrikkalaisten ottaa kehitys samalla tavalla omiin käsiinsä ja perustaa sen sisältö ja tavoitteet täysin omalle kulttuurilleen ja ajatusmaailmalleen samalla tapaa, kuin he ovat tehneet kristinuskon kanssa? Kun eurooppalaiset agendat ovat nyt vuosikymmeniä osoittautuneet toimimattomaksi, olisiko aika ottaa käyttöön puhtaasti afrikkalainen kehitysnäky? Olisipahan sellainen asetelma ainakin oikeudenmukaisempi kuin nykyinen tilanne, jossa kehittyvillä mailla ei ole itsemääräämisoikeutta eikä valtaa päättää omasta tulevaisuudestaan. Vasta sen jälkeen, kun olemme luovuttaneet kehityksen määrittelyn kehityksen kohteille itselleen, olisimme todella linjassa niin suuresti painottamiemme ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja vapauden ideaalien kanssa. Tällä hetkellä nimittäin näyttää pahasti siltä, että nykyisten kehitysstategioiden pakkosyöttö pohjoisesta etelään on vain uuskolonialismia naamioituina demokratian ja YK:n ylväisiin lippuihin.