Naiseus

Täällä on monia asioita, jotka saavat minut todella vihaiseksi. Suurin osa niistä liittyy naiseuteen, naisten rooliin yhteiskunnassa sekä naisten arkipäivän elämään. Puheen erilaisista rooleista ja sukupuolten työnjaosta vielä siedän, mutta sitten kun mennään näihin ”naiset ovat liian heikkoja ollakseen pappeja” argumentteihin, minulla meinaa palaa pinna. On kohtuullisen ok perustella omaa naispappeja vastustavaa kantaansa vakaumuksellisilla syillä ja vedota henkilökohtaiseen raamatuntulkintaan, mutta silloin, kun toinen päästää suustaan jotain sellaista kuten ”Miten nainen muka voi saarnata, kun sillähän on ne kuukautiset ja kaikki?” mulla ei tahdo sietokyky riittää. Ei varsinkaan, kun tätä tapahtuu yliopistotasolla! Vaihtoon hakijoiden valintahaastattelussa minulta kysyttiin, että miten sitten paikan päällä suhtautuisin naista aliarvioiviin kommentteihin. Vastasin rehellisesti, että olen aina jättänyt sellaiset ihan omaan arvoonsa ja pitänyt niiden laukojaa hieman säälittävänä, enkä siksi ole viitsinyt edes vaivautua vastaamaan. Tämä, ainoastaan myötähäpeän tunteessä pitäytyminen, onkin helppoa Suomessa, kun näitä törppöjä tosiaan tapaa vaan harvakseltaan. Mutta täällä, kun yksi nero väittää luennolla naisten olevan kuukautistensa takia liian heikkoja Jumalan palvelijoiksi ja muut miehet nyökkäilevät päätään kannustukseksi eikä professorikaan (mies) estä tällaista keskustelua, minä alan kerätä lämpöä.
Toinen asia on, että naisten pitäisi käyttää hametta. Varsinkin teologinaisten kuuluu aina pitää hametta, siis sellaista pitkää, nilkkoihin asti ylettyvää. Jos naisteologilla ei ole luennoilla hametta, professorit saattavat huomauttaa siitä ja kysäistä, että mitäs tämä tämmöinen nyt oikein on. Niinpä Annakin aina kiltisti vetää hameen päälleen aamulla, vaikka inhoaa koko kapistusta, varsinkin nyt, kun ilma on aika viileää aamuisin. Heti luentojen jälkeen hän juoksee huoneeseemme vaihtamaan äkkiä lämpimät housut päälle ja ”kiroaa” kylmää säätä. Usein kuulee miesten täällä keskustelevan siitä, millainen on se nainen, jonka kanssa he sitten menevät naimisiin. Listat ovat loppumattomia, mutta yksi varma kriteeri naiselle aina on, että tämän tulee käyttää hametta. Olisi kuulemma mahdotonta, että pastorin rouva pukeutuisi housuihin, varsinkin kun ”muutama vuosi sitten vain prostituoidut pitivät tiukkoja housuja”. Kun tänään kysyin, miksi hame on niin tärkeä, minulle vastattiin Raamatulla. Siellä sanotaan, ettei naisten tule pukeutua miesten vaatteisiin, eikä miesten naisten vaatteisiin. Minä tietenkin kysyin, että mitä näillä naisten ja miesten vaatteilla Raamatussa sitten oikein tarkoitetaan, sillä noina aikoina miehet pukeutuivat erilaisin yöpaidan tyyppisiin kangasmekkoihin, vaippoihin ja viittoihin. (Tai jos mennään vielä pidemmälle, niin molemmat oli alasti...) Toinen saamani selitys oli, että naisten hame on afrikkalainen perinne. Tässä vaiheessa minä väsyin ja päätin antaa olla, vaikka minusta esimerkiksi Annan jokapäiväinen kauluspaita ja suora hame haiskahtaa enemmänkin lähetyssaarnaajaperinteeltä, kuin joltakin joka nousee hänen chagga taustastaan.
Naisten roolia eniten määrittää se, että kaikki kotityöt ja lasten hoito on heidän vastuullaan. Anna on pariin otteeseen todennut ”Ei meidän aviomiehet ole sellaisia kuin teidän”. Viimeksi hän sanoi näin perustellessaan, miksi hänen piti perjantaina luentojen jälkeen tehdä 9 tunnin matka Dariin hoitamaan sairastunutta poikaansa ja palata taas koululle sunnuntaina, vaikka hänen aviomiehensäkin on koko ajan kotona. Mutta lastenhoito kun ei ole miesten hommaa. Naiset aina valittavat täällä, kuinka raskasta on olla äiti tai nainen ylipäätään, kun miehet eivät yhtään auta. Mutta kun kysyn Annalta ”Opetatko itse omia poikiasi kokkaamaan, siivoamaan ja jakamaan vastuuta kotona?”, hän vastaa typertyneenä ”En”. Perinteen mukaan miesten ei kuulu näihin hommiin sotkeutua.
Tyttöjen yhteisissä keskusteluissa puhutaan usein myös surullisina siitä, kuinka vähän huomiota ja hellyyttä aviomiehiltä saa. Pari päivää sitten tytöt istuivat ulkona ja huikkasivat minut osallistumaan keskusteluun ja kertomaan omasta tilanteestani. ”Miten sinä selviydyt niistä tilanteista, kun epätoivoisesti kaipaat hellyyttä ja toisen läsnäoloa, mutta miehesi vaan kiirehtii sinne tänne?” minulta kysyttiin. Vastasin rehellisesti: ”Sanon, että sä et yhtään oo pitkään aikaan halinu mua, kattonu mun kaa elokuvaa ja syöny jäätelöä ja sitten aina Pekka pahoittelee, että on ollu niin kiireinen ja lupaa vuokrata elokuvan illaksi.” Suurin osa tytöistä alkoi nauraa minun ”vitsilleni”. Faustine tuntui olevan ainoa, joka ymmärsi minun olevan tosissaan ja kertoi, että heidän aviomiehensä vaan suuttuisivat sellaisesta ja käskisivät mennä pois. Kun kysyin, miksi hän sitten meni naimisiin sellaisen miehen kanssa, Faustine vastasi: ”No olihan se vähän heikko valinta, mutta ne muut vaihtoehdot meidän kylässä olivat vielä huonompia.”
Tiesin puhuvani täysin toisesta maailmasta, kun jatkoin, että minun mielestäni on parempi olla yksin, kuin valita joku rimanalittaja. Tansaniassa se ei useimmiten kuitenkaan ole vaihtoehto. Ei ainakaan pastoreille. Pappi ei ole vakavasti otettava jos hän ei ole naimisissa. ”Kuka sinä olet opettamaan, kun et ole edes naimisissa”, sanotaan ihan suoraan nuorille pappisharjoittelijoille. Täällä kampuksella onkin kova hätäännys viidennen vuoden teologien keskuudessa. Valmistuminen häämöttää muutaman kuukauden päässä ja seurakuntakin on jo valmiina, mutta se hameeseen pukeutuva vaimo vielä kateissa. Ihan yleisestikään sinkuilla ei ole täällä suurtakaan sosiaalista statusta. Naimattomuus on noloa ja aiheuttaa suurta painetta sukulaisten ja yhteisön puolelta. Esimerkiksi Tina on vasta 22-vuotias, mutta meidän opiskelijatoverit täällä ovat jo suuresti huolissaan, kun Tinalla ei ole kertakaikkiaan minkäänlaista sutinaa. ”Sinun on nyt etsittävä aviomies, sinun täytyy!” kuuluu lähes viikottainen käsky tyttöparalle.
Avioliitto on naisille pakko ja sen myötä ilmeisesti monet muutkin asiat, koska miehet niin päättävät. Vaikka vihaisit hametta, niin pakkohan sitä on pitää, koska miehet eivät suostuisi menemään muuten kanssasi naimisiin. Naisten alamaisuus miehiään kohtaan on suureksi osaksi selviö ja sääntö, jota vaaditaan. Meitä naurattaa, kun joka kerta, kun Tinaa kositaan, pojat muistavat aina huomauttaa, että ”mutta sitten kun olet vaimoni, sinun on toteltava minua!”. Monet pojat myös myöntävät etteivät pidä koulutetuista tytöistä, koska ne ovat menneet ihan pilalle. Minä esimerkiksi olen tällaisen miehiä epäkunnioittavan, itsepäisen, äänekkään ja farkkuihin pukeutuvan, pilatun naisen täydellinen prototyyppi.
Myös monet naiselliset tai naiseuteen liittyvät asiat ovat tabuja. Kireiden farkkujen (eli naisellisten muotojen näyttämisen) lisäksi myös aukinaiset hiukset ovat osoitus siitä, että olet miesmetsällä ja kunniaton nainen. Siksi naisten pitkät hiukset ovatkin aina tiukasti letitettyjä. Hassuin piirre tällaisista tabuista on kuukautiset. Esimerkisi kuukautissuojien osto on tarkan varjeltu salainen toimitus. Aina kun ostan paketin se kääritään moneen otteeseen sanomalehtiin ja lopulta tuikataan vielä muovipussiin, ettei kukaan vain näe, mitä olen ostanut. Kerran sanomalehdet oli loppu ja odotin kymmenen minuuttia tiskillä, kunnes joku myyjistä vihdoin löysi jostain nenäliinoja, johon ostokseni voitiin kääriä. Vaikka kuinka yritin huikkia, ettei asialla ole minulle merkitystä, se ei muuttanut tilannetta. Eilen Anna alkoi nauraa, kun aion kävellä kaupasta kotiin sidepaketti rempseästi kourassani. Anna nauroi minulle kuin vähämieliselle ja tunki äkkiä ostokseni laukkuunsa. ”Kaikkiahan nauraisivat sinulle, että katsokaa tuo tyttö on hullu!” Mä yritin sanoa Annalle, että sellainen on täysin naurettavaa, kuukautiset ovat luonnollinen asia ja sellaisiksi Jumala meidät naiset nyt päätti luoda. ”Ja Jumala näki, että niin oli hyvä” siteerasin ja sain Annan hermostumaan.
Raivostuttavinta on, että naiset itse pitävät kiivaasti näitä sääntöjä yllä, eivätkä edes pyri kyseenalaistamaan niitä. On raivostuttavaa kuunnella miesten puhetta näistä asioista, mutta se että naiset nyökkäilevät ja antavat niille tukensa, on käsittämätöntä. Annakin kiroaa kylmää säätä, ei koskaan käytäntöä. Naiset huomauttelevat toisilleen ”väärästä” käytöksestä ja kontrolloivat toinen tosiaan säännöissä, joista kuitenkin tuntuvat kärsivän. Silti epämukavaakin käytäntöä jatkekaan, koska se on tapa ja perinne. Kukaan ei koskaan tunnu kyseenalaistavan onko kyseinen perinne hyvä. Kun minä teen niin ja pakotan ihmiset ympärillä tekemään samoin, saan heidät hermostumaan. Annakin menee usein sekaisin ja tuntee selvästi olonsa epämukavaksi.
Onko siinä, että afrikkalaista kulttuuria ei ole aina arvostettu syy sille, että nyt kulttuuri ja perinteet tuntuvat olevan kaikkein suurin arvo? Kun kysyn, miksi näette kulttuurin jonakin ehdottoman muuttumattomana, tai miksi kulttuuri on joidenkin muiden arvojen, kuten tasavertaisuuden ja ihmisoikeuksien yläpuolella, he hämmentyvät. Lopulta he sitten aina vetoavat Raamattuun ja etenkin Vanhan Testamentin lakeihin, sillä Jumalan sana nyt ainakin on muuttumatonta. Tämä puolestaan hämmentää minua. Miksi niin moni Herran omatekoinen soturi aina vetoaa Vanhan Testamentin kulttuuriperinteeseen ja juutalaisiin sääntöihin? Eikö kristittyjen tulisi seurata Jeesusta eikä kulttuuria?

Suhteita

Anna ”seurusteli” miehensä kanssa pari kuukautta, ennen kuin he menivät kihloihin. Siitä muutaman kuukauden päästä oli häät. Koko homma alkoi, kun Anna työskenteli evankelistana samassa seurakunnassa Dar es Salaamissa, jossa hänen tuleva aviomiehensä Riziki oli kuoronjohtajana. Eräänä päivänä Riziki rohkaisi itsensä, asteli Annan toimistoon ja kengän kärkiinsä tuijottaen kertoi tunteistaan sekä toivoi Annaa vaimokseen. Tätä aikaisemmin pari ei ollut oikeastaan vaihtanut sanaakaan. Samoihin aikoihin kaksi muutakin miestä oli vieraillut Annan toimistossa vaimonhakuasioilla, mutta lopulta Anna päätyi valitsemaan Rizikin. Kihlaus julkistettiin, tavattiin tulevat appivanhemmat ja hääpäivä sovittiin. Yksinkertaista, mutkatonta ja ehdottoman tehokasta toimintaa!
Länsimainen seurustelukulttuuri onkin täällä suurilta osin hyvin outo ajatus. Yleisesti poika ihan lyhyen tuntemisen jälkeen suorasukaisesti esittää asiansa, jonka jälkeen pidetään kihlajaiset. Tästä syystä Anna ei yhtään voinut ymmärtää, kun kerroin, että vaikka olemme seurustelleet jo 3 vuotta, ei poikaystäväni ole kertaakaan ”kävellyt toimistooni” ilmoittamaan, että hänestä olisi mukavaa saada minut vaimokseen. Myöskään minun lisäselvennykseni ”No, me nyt tässä vähän katellaan” ei selventänyt asiaa Annalle yhtään.
Koska parisuhteisiin ei useinkaan kuulu monen vuoden seurustelu ja tutustumisvaihe, käytännössä kukaan ei Tansaniassa käytä nimitystä poikaystävä. Kaikille Pekka on ”sulhanen”. Annakin aina lähettää terveisiä sulhaselleni. Tansaniassa jotkut parit asuvat yhdessä ja heillä on lapsia ilman avioliittoa siitä syystä, ettei heillä ole varaa järjestää kalliita häitä. Heidät kuitenkin lasketaan aviomieheksi ja vaimoksi, koska he ovat virallisesti yhdessä. Ilmeisesti minun tilanteeni luokitellaan tähän ryhmään kuuluvaksi. Kolme vuotta julkisesti yhdessä + vanhemmat esitelty = avioliitto. Tästä syystä moni ja varsinkin vanhemmat ihmiset puhuvat Pekasta koko ajan aviomiehenäni. ”Milloin miehesi tulee Tansaniaan?” , ”Miten aviomiehesi voi?” Vaikka aina vastaan, että poikaystävälleni kuuluu hyvää, se ei hetkauta ketään. Luulen, että ilman tätä avioliitoksi luokittelua, meidän suunnitelmia matkustella kuukausi yhdessä ympäri Tansaniaa elo-syyskuussa, nukkuen samoissa hotellihuoneissa, ei voida ymmärtää. Tansaniassa ei ole soveliasta, että nainen ja mies viettävät öitä yhdessä ilman, että ovat naimisissa keskenään. Jo pelkästään suljetun oven takana kahdestaan oleminen on paheksuttavaa. Hyvän tavan mukaisesti Anna ja Riziki eivät siis koskaan tavanneet toisiaan toistensa kotona ennen hääpäivää, vaan kaikki nuorenparin tapaamiset ja häävälmistelut hoidettiin Annan työhuoneessa seurakuntakeskuksessa. Kadumojen luona puolestaan huomasin, että aina kun Imanin tyttöystävä tuli vierailulle, pari jutusteli Imanin huoneessa ovi apposen auki. Tyttö ei myöskään ollut ”virallinen” tyttöystävä. Häntä ei julkisesti nimitetty sellaiseksi, eikä tyttöä kutsuttu perheen tai suvun juhliin. Minullekin hänet esiteltiin ainoastaan opiskelutoverina, vaikka sen nyt näki otallaankin, että mistä siinä on oikein kyse. Annakin sanoi, että kihlausilmoitusta odotellaan hyvin pian.
Minäkin olen päässyt jo kokemaan yhden tällaisen spontaanin rakastumisen. Se tapahtui Darissa, Mwengen torilla. Minä jäin juttelemaan pidemmäksi aikaa nuoren maasai miehen kanssa, koska Annalla kesti ostostensa ja tinkimisensä kanssa. Kun Anna vihdoin saapui ja nykäisi minut mukaansa, maasai hätääntyi. ”Ei ei, älkää vielä menkö!” mies huudahti Annalle ja tunnusti ujona ”Minä taidan olla rakastunut tähän tyttöön..” Anna kääntyi saman tien takaisin mieheen päin ja päästi helakan naurun. ”Sinä maasai rakastunut tähän tyttöön?!” ja osoitti minua molemmilla käsillä. ” Voi poika parka, tämä tyttö kun ei syö lihaa ollenkaan, joten mitä sinäkin metsästäjä ja karjankasvattaja silloin vaimollesi syöttäisit?!” Anna vetäisi minut uudelleen liikeelle ja jatkoi kovaäänistä nauramistaan. Takaamme kuului vielä masentuneen epävarma puolustus ”...kyllä minä jotain saattaisin keksiä..” Ehdottoman hellyyttävää. (...ja kiehtovaa. Teoriassahan mä voisin nyt olla maasai!)
Mä olen ollut täällä nyt parisen kuukautta ja nähnyt hämmentävän vähän rakkauden osoituksia. En ole nähnyt nuorta tyttöä ja poikaa ujosti nojailemassa toisiinsa elokuvateatterin aulassa, istumassa penkillä ihan lähekkäin, halaamassa tai varsinkaan pussaamassa. Ertyisen ”kiellettyä” tunteiden osoittaminen on naimissa oleville. Naimisissa olevat parit eivät edes kävele käsikkäin, sillä vain seurustelevat parit saavat tehdä niin. Kyse on avioparin välisestä kunnioittamisesta. Tunteiden osoittaminen viittaa avioelämään makuuhuoneessa, joka taas on ehdottoman yksityinen ja salainen asia. Pidättäytymällä julkisista hellyydenosoituksista avioparit pitävät seksielämänsä salaisena ja ainoastaa heidän kahden välisenä asiana.
Eurooppalaiselle tällainen etäisyys vaikuttaa hullulta. Oudointa oli, kun Annan kanssa saavuimme Dariin pari kuukautta sitten. Anna ei ollut nähnyt aviomiestään puoleen vuoteen, mutta silti tapaaminen oli hyvin muodollinen. Molemmat kyllä hymyilivät selvästi iloisina, mutta ainoastaan rauhallisesti kättelivät toisiaan ja kysyivät ”Päivän uutisia?” samalla tapaa, kuin täällä on tapana tiedustella jokaiselta vastaantulijalta. Olin hyvin häkeltynyt tästä pidättyväisyydestä, sillä esimerkiksi silloin, kun Pekka on palaamassa vaikka vaan viikon matkalta, minä menen aina vastaan ja viimeiset 50 metriä juoksen kädet levällään valmiina halaukseen, nauraen ja kiljahdellen samalla jälleennäkemisen ilosta. Olen kuitenkin alkanut vähitellen ymmärtää, että mitä ilmeisemmin tätä käytöstä ei tulla katsomaan hyvällä elokuussa Darin lentokentällä...
Hulluin piirre tässä etäisyydessä on, että Riziki kutsuu vaimoaan hyvin virallisesti ”Mama Ibrahim” eli Ibrahimin äiti. Täällä naisia kutsutaan usein heidän ensimmäisen lapsensa nimen mukaan. Tansaniassa siis esimerkiksi minun äitini olisi ”Mama Jenni” ja Pekan äiti ”Mama Jaakko”. Mutta se, että avioparitkin kutsuvat toisiaan sillä tavalla, sen sijaan, että käyttäsivät etunimiä tai toisilleen antamia lempinimiä, on hyvin hyvin kummallista. ”Mitä mieltä sinä olet Ibrahimin äiti?”, ”Tule syömään Ibrahimin isä!”...
Tätä minulle oudon häveliästä käytöstä miettiessäni tajusin taas yhden suuren kulttuurisen eron Tansanian ja Suomen välillä. Täällä ei voi paeta uskonnollista eetosta. Joka paikka tulvii uskonnollisia mainoksia, uskonnollista musiikkia ja esimerkiksi pitkän linjan busseissa katsotaan todella vahvan tunnustuksellisia elokuvia. Joka paikassa aina rukoillaan, jopa ennen luennon alkua luetaan joskus rukous. Koko ajan ihmiset kiittävät Jumalaa kaikesta, ruuasta, juomasta, siitä että sähköt palaavat, siitä että sade loppuu, siitä että silmalasit eivät unohtuneetkaan kotiin jne. Kadulla ihmiset toivottavat minulle käsipäivää sanoen ”Ylistys Herralle”. Jossain vaiheessa tämä loputon uskonnollisuus alkoi ärsyttää minua jopa siinä määrin, että ryhdyin motkottamaan Annalle. ”Meillä Suomessa on uskonnonvapaus. Meillä tällainen uskonnollinen pakkosyöttö on kiellettyä, eikä ihmisiä saa ahdistella uskonnollisilla kysymyksillä tai edellyttää rukoilemista joka käänteessä. Ei bussissa saa huudattaa virsiä, siellähän saattaa olla kyydissä joku muslimi tai ateisti. Kaikkien vakaumuksia on kunnioitettava!”
Voi, kuinka typerä olin. Jos olisin ollut Anna, olisin vastannut, että mieluummin uskonnon kuin seksin pakkosyöttöä. Kuinka nurinkurista on, että Suomessa on vapaus uskonnoista, mutta ei seksistä. Sinun ei tarvitse kuunnella yhtään uskonnollista lausetta, jos et halua, mutta joka paikassa tursuavalta seksiltä et voi paeta. Juuri nyt ei esimerkiksi tule mieleen kuin vauvan vaipat, jota ei mainosteta puolialastomilla (aikuisilla) ihmisillä. Suomalaisen tunnetun nuorisopsykiatri Raisa Cacciatoren näkemyksen mukaan ei enää edes riitä todeta, että seksiä on joka paikassa, vaan hänen mukaansa koko eurooppalainen yhteiskunta on ”pornoistunut”. Etenkin tämä kehitys on vaikuttanut nuoriin tavalla, jolla en ole kuullut minkään uskonnollisen julistuksen vaikuttavan. Omaa seksuaalisuuttaan etsivän nuoren ajatukset siitä, mikä on ”normaalia” ja luonnollista sekä, miten hallita omaa kehoaan menevät sekaisin tällaisessa ympäristössä. Myös arvomaailma muokkautuu. ”Pornoistunut ympäristö antaa jo pienelle lapselle käsityksen, että seksi on pelkkä teko, hyvä vaihtokaupan väline.” Cacciatore väittää. En tiedä, kuinka paljon tätä kehitystä pyritään Suomessa välttämään. Tansaniassa siinä on vielä onnistuttu. Mutta se, mitä Suomessa ainakin vaaditaan vuosikymmenestä toiseen on koulujen uskonnonopetuksen lakkauttaminen.

"Mitähän se tyttö siellä oikein syö? Ja malarianki saa pian vielä!”

No, mä syön ihan tavallista ruokaa. Jos multa kysytään niin aivan liiankin tavallista ruokaa. Mä luulen, että tansanialainen keittiö ei vielä ole saavuttanut huippuaan, sillä eri ruokalajikkeita on uskomattoman vähän. Samalla tavalla, kun Suomessa syödään perunaa lähes joka aterialla, täällä syödään riisiä. Useimmiten ruokana on siis riisiä joko kanankoipien tai lihaliemen kanssa. Liha on aina nautaa, porsasta mulle ei ole tarjottu vielä kertaakaan. Mulle krantulle lihan laatu on aivan kamalaa, mutta väitänpä, ettei Pekka tule huomaamaan yhtään mitään. Koulun ruokaloissa on aina kamala meteli. Tv huutaa useimmiten joko jalkapalloa tai sitten jotain argentiinalaista tulista draamasarjaa swahiliksi käännettynä. Vaikka suomalaista, ruokarauhaan tottunutta tämä mökä aluksi häiritsikin, niin olen myöhemin todennut, että lihakeiton kannalta se on ehdottomasti hyvä juttu. Kun Synnin varjot -ohjelman päänäyttelijät kirkuvat ja repivät toisiaan tukasta tai jalkapalloselostaja huutaa ”Jälleen Drogbaaaa!!” ei niin kuule, kuinka takahampaissa rustot ruskaa ja joku muu nitkahtelee. Sitä vaan välillä huomaa, että oho, nyt meni maksaa tai jaha, tää pala oli pelkkää läskiä... Aluksi mä olin kuitenkin todella arka lihan kanssa ja söin sitä ”nälvien” kuten äiti asian ilmaisisi. Varsinkin mun vuohenlihan syöntini oli niin säälittävää, että Anna luulee edelleen, etten mä pidä lihasta ollenkaan.
Joka päivä mä syön kiltisti, vaikka jo nyt olen täysin kyllästynyt ruokalan yksipuoliseen tarjontaan, sillä menu sisältää aina samat pöperöt. Riisin sijaan voi valita ranskalaisia tai spagettia, mutta spagetille ei ole kastiketta, ellei sitten laske sitä lihakeittoa sellaiseksi. Tarjolla olisi myös isoja kaloja tai pikkukaloja, mutta koska mä pelkään kaikkia kaloja kokoon katsomatta, niin mä en ole kokeillut kumpaakaan. Myös keitettyä banaania on aina tarjolla ja halutessaan voi tilata kahvilan erikoisuuden: perunamunakkaan. Yhdistävä tekijä kaikille ruuille on, että niistä puuttuu mausteet. Leipä on aina vaaleaa paahtoleipää, eikä sen päällä ole tapana syödä mitään. Mä siis unelmoin juusto-meetvursti ruisleivistä aina kun mulla on vähänkin vapaa-aikaa. Varsinkaan juuri juustoja ei käytetä ikinä, Anna ei ole esimerkiksi edes koskaan maistanut. Juuston lisäksi tuoreet salaatit puuttuvat. Ilmeisesti bakteerien pelossa kaikki vihannekset aina keitetään, joten salaattina on ainoastaan kuumaa ja höyrytettyä, Kippari Kalle piirrettyjen tyyppistä vihreää mössöä.
Mahdollisten bakteerien takia ruuan kanssa pitääkin olla tarkkana. Juomavesi etenkin pitää keittää hyvin. Ohje on, että ainakin 10 minuuttia, jotta kaikki pöpöt ovat varmasti kuolleet. Edes hampaita ei saa pestä kraanavedellä. Tiskaamisen jälkeenkin astiat on kuivattava huolellisesti, ettei niihin jää vettä, joka sitten pääsisi ruuan tai juoman mukana elimistöön. Kaikki hedelmät on myös pestävä hyvin juuri keitetyllä vedellä ennen kuorimista ja syömistä. Tällainen tarkkaavaisuus tuntuu välillä raskaalta ja työläältä, mutta mä olen nähnyt pari vakavaa tapausta, jotka ovat johtuneet ainoastaan likaisesta vedestä, niin että ei kyllä tee mieli ottaa minkäänlaista riskiä. Esimerkiksi naapurini Kisha oli bakteerin saatuaan parissa päivässä niin heikossa kunnossa, etteivät jalat enää kantaneet, kun häntä vietiin sairaalaan. Bakteerit eivät siis ole vaarallisia ainoastaa meille turisteille, vaan myös paikalliset joutuvat olemaan todella tarkkoja veden kanssa.
Terveysasiat eivät ole kuitenkaan pelottaneet mua täällä. Lähtövalmennuksessa käytiin vaikka minkälaista tautia läpi kauhunsekaisin tunnelmin. Lueteltiin kolerat, malariat, denguekuumeet, keltakuumeet ja niin edelleen aina vesikauhua levittäviin koiriin asti, niin että joutui oikein palauttamaan mieleen, että ”siis miksi mä olinkaan lähdössä?” Tietenkin taudeista varoittaminen on hyödyllistä, mutta täällä eletään täysin normaalia elämään siellä missä kaikkialla muuallakin. Joku aina silloin tällöin sairastuu, mutta niinhän sairastuu Suomessakin. Täällä sitten taas ajatellaan, että ”kuka hullu nyt Suomessa asuu! Siellähän voi saada keuhkokuumeen siitä kylmästä, kuolla hypotermiaan tai saada ainakin pahoja paleltumia ja tulla vieläpä lumisokeaksi”, mutta ei Suomessa näitä kukaan ajattele. Ainoastaan kerran mä olen oikein pysähtynyt miettimään terveydentilaani. Darissa eräässä länsimaisessa ostoskeskuksessa kävelin ison apteekin ohi, jonka ulkopuolella oli valtava, värikäs kyltti. Mainoksessa oli piirretty kuva iloisesta, terveestä, katsojaa kohti lenkkeilevästä miehestä ja yläpuolella isoin kirjaimin teksti: ”Koska viimeksi sinut on madotettu?” Kohtuullisen huolestuttava kysymys.

Jeesus ja noitatohtorit

Eräänä iltana me olimme Annan kanssa molemmat jo verkkojemme alla makoilemassa ja jutustelemassa niitä näitä. Kampus oli ollut koko illan aivan pimeänä sähkökatkoksen takia. Yhtäkkiä Anna tajusi, että ”Voi ei, me ollaan unohdettu lukita ovi yöksi, enkä kyllä millään jaksaisi enää nousta... Noh, ei se tänään taida olla niin tärkeää, eihän tänne nyt voi tulla varkaisiin. Ei kukaan ihminen nää mitään tällaisessa pimeydessä.” Mutta samassa hän kuitenkin jatkoi epäilevänä ”Ellei se tulija ole noitatohtori!”, pomppasi äkkiä ylös ja meni lukitsemaan oven. Minusta se oli aivan mieletön juttu ja aloin nauraa aivan hervottomana. Oven lukittuaan Annakin alkoi jo hieman nauraa, mutta mutisi kuitenkin ”Niillä on silmät kuin kissalla...” Vielä myöhään, kun Anna jo nukkui, minä edelleen naureskelin sen oudolle, mutta hyvälle vitsille.
Juttu ei ollut vitsi. Ei se jokaisen tansanialaisen mielestä täysin tottakaan ole, mutta samassa totuuskategoriassa, kuten esimerkiksi meille lause ”Jaaha, se on täysikuu, ei tuu taas ens yön nukkumisesta yhtään mitään.” Perinteisessä afrikkalaisessa ajattelussa kosmos on yhtenäinen. Näkyvä maailma ja näkymätön yliluonollinen ovat koko ajan toisiinsa kietoutuneita. Todellisuus tai maailmankaikkeus ei ole jakautunut omiin erillisiin osa-alueisiinsa vaan kaikki toimii yhdessä alati toisiinsa vaikuttaen. Tämä ajattelu on pohjana myös kulttuurin kollektiivisuudelle. Ihmiset ovat aina riippuvaisia muista sekä sidoksissa toisiinsa. Ilman yhteisöään yksilö ei ole mitään. Olemassaolo ymmärretään aina yhteisöön kuulumisen kautta. Tähän olemassaoloon liittyy olennaisena osana myös ihmisen yliluonnollinen tai hengellinen ulottuvuus. Afrikkalaisessa ajattelussa esimerkiksi politiikkaa ja uskontoa ei voi erottaa toisistaan, sillä ajatellaan, että ihminen ei voi koskaan ajatella puhtaasti maallisesti tai jotenkin irrottaa itseään ja ajatteluaan hengellisestä ulottuvuudestaan. Näistä syistä Jumala, yliluonnollinen, esi-isien henget ja erilaiset voimat ovat koko ajan läsnä sekä yhteisöjen että yksilöjen elämässä. Opiskelijaystäväni selitti, että afrikkalaisen ymmärryksen mukaan kuolleet ovat yhä keskellämme. ”Jumala on näkymätön, enkelit ovat näkymättömiä ja Pyhä henki on näkymätön, mutta silti ne kaikki ovat totta ja koko ajan täällä keskellämme, aivan kuten esi-isämmekin. Mitä väärää on siis pyytää apua esi-isiltä? Hehän ovat lähempänä Jumalaa kuin me, sillä he ovat jo siirtyneet siihen samaan näkymättömään maailmaan!”
Monelle tansanialaiselle myös magia ja noituus ovat todellisia. Jotkut noitavoimat ovat pelottavia ja vaarallisia. Lähes jokainen osaa nimetä noidan kotikylästään tai ainakin alueita, jotka ovat erityisen tunnettuja noitatohtoreistaan. Anna uskoo kuitenkin, ettei pahoilla voimilla voi olla häneen vaikutusta, koska hän on kristitty. ”Jeesuksen veri kyllä suojelee minua”, hän selitti. Silti Annaa ja monta muuta teologiopiskelijaa kauhistuttaa ajatus joutua papiksi näille alueille, joissa voi joutua noidutuksi. Erilaisia maagisia kertomuksia kuulee lähes päivittäin. Eivätkä ne ole mitään iltaisin pimeässä kuiskailtuja kummitustarinoita leirinuotiotunnelman tiivistämiseksi. Magiasta ja voimista puhutaan täysin normaalisti ja milloin vaan, ilman sen kummenpaa kummastelun tai juoruilun makua, jopa luennoilla. Kuulen siis juttuja ihmisten erikoisista kyvyistä sekä henkilöistä, jotka ovat joutuneet erilaisten, joko pahojen henkien tai esi-isien henkien riivaamiksi, mutta etenkin puhutaan vanhojen heimouskontojen pyhien paikkojen voimista. Professori Kitomarikin kertoi viime viikolla luennolla, mitä ikävää on esimerkiksi tapahtunut viereisellä Meru vuorella ihmisille (jopa Makumirassa vierailleille eurooppalaisille professoreille), jotka eivät ole suhtautuneet kunnioittavasti pyhiä paikkoja kohtaan tai ovat koskettaneet jotain pyhää ilman asiaankuuluvia rituaaleja. Tarinoita on runsaasti ja niiden sisältämät, minun näkökulmastani taianomaiset asiat, ovat täällä kiinteä ja erottamaton osa arkipäivän elämää ja ajattelua. Joskus niillä myös selitetään asoita, jotka muuten jäisivät vaille vastausta.
Minulle ajatus, että on olemassa jokin muukin todellisuus kuin se, jonka pystyn silmilläni näkemään tai käsilläni koskettamaan, on aina ollut itsestäänselvyys. Minun todellisuuskäsitykseeni sisältyy ajatus yliluonnollisesta voimasta ja ehkä myös sille vastakkaisesta voimasta, eli siis hyvästä ja pahasta. Tunnustan siis, että on olemassa yliluonollinen, mutta minulle sitä on aina edustanut pääasisallisesti vain yksi voima, yksi Jumala. Täällä olen kuitenkin alkanut miettiä uudelleen näitä käsityksiäni. Minä olen aina ollut demokratian kannattaja. Suomessa on helppo olla yhteen voimaan uskova, kun käytännössä kaikki muutkin ovat. Täällä minä kuitenkin olen se outo vähemmistön edustaja. Kumman enemmistön mielipide on siis oikea, suomalainen vai tansanialainen? No, tuskin sitä tarvitsee tai voikaan tässä elämässä ratkaista, mutta ainakin voin kysyä, mitä jos käsitykseni yliluonnollisesta onkin ollut aivan liian kapea?
Ylipäätään huomaan tehneeni kummallisia (ja ylimielisiä) erotteluja oman ja toisten uskomusten välille. Tai varsinkin olen ajatellut jotkut traditionaaliset tai itämaiset uskonnot aikamoiseksi höpönlöpöksi. Mutta jos todella ajattelee, niin mitä eroa oikeastaan on ihmeillä ja magialla? Miksi minulle poppamiehen tekemä parannusrituaali on magiaa ja taikuutta, kun tarina Jeesuksen parantamasta sokeasta on kuvaus ihmeestä? Miksi minä kutsun toisten uskonnollista puhetta loitsuiksi, kun omaani nimitän hartaaksi rukoukseksi? Miksi minusta on ”pakanuutta” rukoilla esi-isiä toimimaan jonkinlaisena pyynnön välittäjänä Jumalalle, mutta pyhimysten kunnioitus ja samanlaisen pyynnön esittäminen heille on kristinuskoa? Miksi papin sanat muuttavat ehtoollisviinin vereksi, mutta kylänvanhimman rituaaliset sanat ovat tyhjää hölynpölyä? Tai miksi voodoon kosketusmagia on huvin aihe, mutta samalla ihmiset sankoin joukoin pyhiinvaeltavat koskettamaan keskiaikaisen pyhimyksen vaatepartta uskoen sen edelleen sisältävän kantajansa pyhyyttä, ja siksi vaikkapa sairauksista parantavaa voimaa? Miksi oma usko on uskontoa, toisten usko pelkkiä uskomuksia, magiaa, taikuutta ja loitsuja?
Raamatustakin löytyy viitteitä toisiin jumaliin ja voimiin, jotka ovat todellisia, mutta näiden palvominen on Jumalan kansalta kiellettyä. Esimerkiksi Vanhan Testamentin mukaan Aaron muutti puisen sauvansa käärmeeksi Faaraon edessä näyttääkseen, että Jumala on hänet lähettänyt. Paikalle tulivat kuitenkin myös Faaraon noitapapit, jotka naureskelivat Aaronille, että mikäs mies sinä oikein kuvittelet olevasi, ja tekivät saman tempun perässä. Meille suomalaisille kuvaus tällaisesta tapahtumasta on jokseenkin käsittämätön. Tansanialaiselle siinä ei ole mitään kummallista, sillä kertomushan jatkuu siten, että Aaronin käärme söi kaikki toiset käärmeet. Tässä onkin jotain, joka kuvaa monen tansanialaisen kristityn ajattelua. On siis muitakin voimia, mutta kristittyjen kolmiyhteinen Jumala on se voimallisin Jumala, kaikkien muiden yläpuolella. Toisten voimien hyväksikäyttöä ei pidetä hyväksyttävänä, mutta niiden huomioiminen ja kunnioittava suhtautuminen ovat kuitenkin osa afrikkalaista kulttuuria.
Ajatus on myös, että joskus Jumala vastaa rukouksiin odottamattomallakin tavalla. Kun Arushan alueella oli valtava kuivuus, kirkot yhdessä rukoilivat lakkaamatta sadetta pyytäen. Kuukauden kuivuuden jälkeen ihmiset lopulta pyysivät paikallista tietäjää kiipeämään ylös Meru vuoren perinteisille pyhille paikoille ja suorittaman saderituaalin. Tietäjän paluumatkalla alkoi valtava kaatosade, joka piinasi aluetta päiväkausia. Ihmisille tämä sade oli kuitenkin Jumalasta, sillä ”tutkimattomia ovat Herran tiet”. Joskus Jumala toimii noitatohtorin kautta.
En ole ainoa vaihtari, jonka vakiintuneet ajatukset, käsitykset ja mielipiteet ovat muuttuneet tai ainakin joutuneet haastetuksi tässä ympäristössä. Eivät pelkästään ajatukseni yliluonnollisesta vaan myös lähes kaikesta muustakin perustavanlaatuisesta ovat ”kokeneet kolhuja”. Välillä olen aivan sekaisin, mutta yhdestä asiasta olen silti täysin varma. Viimeistään silloin, kun ihminen erehtyy ajattelemaan, että tietää kaikesta kaiken, on aika vaihtaa totaalisesti maisemaa. Siinä on varmaan osasyy sille, miksi minunkin vuoroni viimein koitti...?

Katkelma "keskustelusta"

Yhtenä iltana olin meidän huoneessa lueskelemassa kirjaa ja Anna hääräili kaikenlaista tavaroita järjestellen. Siinä samalla me juteltiin vähän niitä näitä maailman historian tapahtumista. Yhtäkkiä Anna istahtikin sängylleen, oli hetken hiljaa ja sitten vaimealla äänellä esitti mulle varmasti yhden kamalimmista kysymyksistä, mitä multa on koskaan kysytty. ”Miksi ihmiset Euroopassa ei pidä meistä afrikkalaisista?”
En saanut sanaa suustani ja varmaan siksi Anna alkoi kertoa muutamista opiskelijatuttavistaan, jotka olivat lähteneet Eurooppaan suorittamaan maisterintutkintoaan. Esimerkiksi siitä, kuinka eräskin tyttö oli ollut uskomattoman onnellinen tultuaan valituksi vaihto-opiskelijaksi ja kun oli saanut vielä stipendinkin kattamaan kaikki kustannukset. ”Hän oli niin iloinen, kun pääsi Eurooppaan, sillä kyllä me tiedämme, että teidän koulunne ovat paljon parempia kuin meidän. Se oli suunnaton mahdollisuus! Mutta vuoden opiskelun sijaan, ystäväni kestikin Euroopassa vain kolme kuukautta. Hän tuli takaisin täysin masentuneena, surullisena ja loukattuna. Ihmiset eivät olleet halunneet istua hänen vieressään, häntä oli halveksuttu ja kohdeltu huonosti.” Anna ei kertonut, mitä kaikkea tyttö oli joutunut kokemaan, mutta yhtenä esimerkkinä hän sanoi jonkun kysäisseen vierustoveriltaan ääneen, Annan ystävää osoittaen, että onko tuo ihminen vai apina.
”Meille Eurooppa on niin hieno paikka. Kaikki täällä toivovat joskus pääsevänsä näkemään sen omin silmin. Kun kerrot kotimaastasi, kaikki vaikuttaa niin hyvältä. Pidän teidän systeemistänne. Siitä, miten olette järjestäneet koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaaliturvan sekä siitä, miten naiset ja miehet ovat tasa-arvoisessa asemassa perheessä. Teille vesi tai huonot tiet eivät ole ongelma. Julkinen liikennekin toimii ja ympäristöstä pidetään hyvää huolta. Meillä on monella kotona tauluina kuvia euroopalaisista omakotitaloista (näitä tosian näkee useassa kodissa), sillä meidän mielestä te rakennatte niin kovin kauniisti. Hyviä taloja! Mahdollisuus päästä oppimaan itse tästä kaikesta on harvoille meistä osuva onni, suuri siunaus. Muutamat ystävistäni ovat olleet näitä onnekkaita, mutta jostain syystä he kaikki ovat tulleet niin hämmentyneinä ja surullisina takaisin.”
”Silti toivoisin itsekin pääseväni käymään Euroopassa. Ehkä sitten kun menet naimisiin kutsut myös minut juhlimaan! Niin, että minäkin voisin sitten kertoa kaikille, kuinka uin järvessä, jossa ei ole yhtään krokotiilejä, kuinka kävin saunassa, ja että näin ne saamelaiset sekä heidän poronsa, joista olet kertonut! Mutta sitten toisaalta mietin, miten minä voin tehdä sen kaiken, jos ihmiset inhoavat minua eivätkä toivo minua sinne? En minä mitään erityistä vaatisi, ihan vaan arvostusta siitä, että olen samalla tavalla ihminen. Kyllä, minä olen köyhä ihminen. Minulla ei ole autoa, jolla liikkua, eikä hyvää taloa, jossa asua, mutta ihminen minä siltikin olen. Me olemme kaikki täällä niin kamalan köyhiä ja meillä on monia ongelmia. Mutta vaikka Afrikassa ja sen kulttuurissa on monia vikoja, ei se silti tee meistä vähemmän ihmisiä. Meilläkin on tarve arvostukseen ja kunnioikseen. Vaikka Euroopassa asiat ovat paremmin ja kehitys on vuosikymmeniä edellä, ei se minusta silti oikeuta olemaan ylimielinen ja varsinkaan alistamaan toisia ihmisiä. Eikö meitä kaikki yhdistä ihmisyys? Mistä tällainen halveksunta ja ilkeä käytös siis johtuu?”
En missään vaiheessa Annan yksinpuhelun aikana saanut omaa puhekykyäni takaisin. Minulla ei ollut vastausta. Ei mitään selitystä.Vielä lopuksi Anna esitti yhden kysymyksen, johon hän ei enää varsinaista vastausta tainnut odottaakaan. Ystäväni istui pitkään ja hiljaa surullisen oloisena sängyllään, pää alas painettuna, tuijotti käsiinsä ja mutisi sitten lähinnä itsekseen. ”Tämä väkivaltainen rasismi Etelä-Afrikassa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa... Me olemme kaikki Jumalan lapsia. Kun Vapahtajamme toinen tuleminen ja viimeinen tuomio koittaa, niin mitenköhän nämä ihmiset silloin käytöstään Jumalan pojalle oikein selittävät?”

Kuumimmat juorut: ”Kohuvaihtari tölväisee taas!”

Koko teologinen tiedekunta kohisee. Kaikki viimeisien vuosien oppilaat ja useimmat opettajatkin tietävät jo että ”se suomalainen vaihtarityttö nousi vastustamaan professori Kafunzilea kesken luennon!” Jopa musiikinlaitoksella opettava mama Shcneider oli kuullut tästä ja ottikin asian kanssani puheeksi. Hän pyrki selittämään minulle, miksi tämä viimeisin tempaukseni oli niin kovin iso juttu kampuksella. Kaikki kuulemma pohjautuu taas siihen samaan kulttuurin yhteisöllisyyteen. Vaikka minä koin ainoastaan kritisoivani luennoitsijan käyttämän kirjan tietojen todenperäisyyttä enkä missään nimessä hyökännyt itse professoria vastaan, niin oli tekoni kuitenkin tansanialaisen tulkinnan mukaan juuri jälkimmäistä. Yhteisöllisyys on täällä kaikki kaikessa ja nyt professori on menettänyt kasvonsa yhteisönsä edessä, koska minä paljastin hänen puhuvan palturia. Kasvojen menettämistä kartetaan kaikilla tavoin ja myös muiden ihmisten tehtävänä on olla aiheuttamatta sellaista tilannetta, varsinkin silloin, kun henkilö on korkeassa tai johtavassa asemassa. Uskollisuus omaa yhteisöä, perhettä ja sukua sekä auktoriteetteja kohtaan on jotain, mitä ei petetä. Mama Shcneider kertoi, että tämä saattaa johtaa esimerkiksi siihen, että vaikka tärkeässä kokouksessa joku puhuu ihan puutaheinää, on samassa tilaisuudessa olevien sukulaisten tuettava tämän mielipidettä pelkästään uskollisuudesta sekä estääkseen kyseisen henkilön ja sitä kautta koko sukuyhteisön kasvojen menettämisen. Vaikka siis itse tietäisit, että tämä erehdys tulee maksamaan kylälle satoja tuhansia eikä hanke tule koskaan kannattamaan, niin sinun on pakko tukea sukulaisesi ehdotusta, sen sijaan, että rehellisesti tokaisisit ”No nyt appiukko sun juttus on taas ku keitetystä lampaanpäästä.”
Kysyin mama Schneiderilta myös, että miksi erityisesti luokan tytöt suuttuivat minulle niin kovasti, samalla kun pojat vaan nauroivat häkeltyneinä. Mama selitti, että koska erityisen vaarallista tällainen kritisointi on naiselta. Naisten ja miesten tasa-arvo ei vielä toteudu Tansaniassa. Koko teologisessa tiedekunnassa opiskelee vain kourallinen tyttöjä, joka vuosiluokalla noin 3 tyttöä parinkymmenen pojan seurana. Naisten pääsy opiskelemaan on vaikeaa ja monet hiippakunnat eivät vieläkään oikein hyväksy naispappeja. Naisten on siis todella ansaittava hyväksyntänsä tiedekunnassa ja se, että minä menin naisena sillä lailla protestoimaan vanhemman miehen sanaa, sai tytöt pelkäämään asemansa puolesta. Mama sanoi, että he epäilevät jonkun nyt sanovan, ”No niin, katsokaa nyt miten käy, kun naiset päästetään yliopistoihin!”
Mama Scheider kuitenkin sanoi, ettei minun tarvitse olla yhtään häpeissäni. Itseasiassa hänen mielestä tekoni oli pelkästään hyvä juttu. Vaikka hän antoikin muutamia vinkkejä siitä, miten vastaavassa tilanteessa voin kritisoida opetusta hieman pehmeämmin ja ilman, että aiheutan samanlaista kaaosta luokassa tai opiskelijoiden keskuudessa, hän kuitenkin kehotti minua jatkamaan aloittamallani tiellä. ”Tekosi toimi rohkaisuna monelle opiskelijalle, jotka varmaan huomasivat saman virheen, mutta eivät uskaltaneet sanoa mitään, vaikka olisivat halunneet. Vaihtareiden onkin hyvä toimia tässä asiassa esimerkkinä ja tuoda keskustelua luokkiin, sen sijaan, että siellä vaan hiljaa omaksutaan kaikki, mitä luennoitsija sanoo.”
Rohkaisusta huolimatta ajattelin itse antaa ensin pölyn hieman laskeutua, jos vaan siis mitenkään pystyn itseäni hillitä, sillä toivon erilaisten lieveilmiöide hitaasti loppuvan. Esimerkiksi aikoinaan Helsingissä maisterintutkintonsa suorittanut opettaja Kitomari, joka aina luokkaan astuessani osaa sanoa minulle iloisesti ”Tervetuloa”, terhakkaalla ärrällä höystettynä, oli selvästi kuullut tiedekunnan uusimmat uutiset. Nyt hän sanoi minulle nauraen, ettei aio enää sanoa nimeäni eglantilaisittain lausuttuna ”Zeni”, niin kuin kaikki täällä tekevät. Se on kuulemma liian romanttinen ja pehmeä minulle. Nykyisin olen hänelle pelkkä Jen suomalaisella j:llä lausuttuna, koska se on ytimekkyytensä takia paremmin istuva. Hän myös hymyillen pyysi minua lukemaan viimeistelyvaiheessa olevan väitöskirjansa, sillä minulla varmaan ”olisi jotain kommentoitavaa”..
Toisaalta luulen säästyneeni myös joltain ”maineeni” ansiosta. Tina, saksalainenpappisopiskelija on pieni, siro tyttö, joka hymyilee hempeästi, ei koskaan vihaa tai inhoa mitään, koska se ”on niin kovin vahvasti sanottu”, laulaa hartaana aamujumalanpalveluksissa liturgiaa kimeällä tyttömäisellä sopraanollaan, mutta ei koskaan luokassa sano mitään. Tinaa kositaan harva se päivä. Teologiopiskelijapojat odottavat Tinaa milloin minkäkin nurkan takana, valmiina esittämään vakavan kysymyksen. Mua ei kosita koskaan. Monet nauroivat etukäteen, että miehethän hullaantuvat siellä aivan täysin mun vaaleasta olemuksestani. Mutta totuus, on ettei vaalella kiharalla tukalla ja isoilla sinisillä silmillä ole paljon houkutusta silloin, kun akka muuten on pahapäinen ja kovasuinen pohjalainen :)