Fatuma

Fatuma on kuusivuotias kamalan laiha ja rimppakinttuinen pikkutyttö, joka asuu Kadumojen kotikadulla. Tapasin hänet ensimmäisen kerran noin kolme viikkoa sitten naiskuoron lauluharjoituksissa. Fatuma istui yksin kirkon nurkassa ja kiltisti odotti äitiänsä. Minne ikinä Getrude, Fatuman äiti meneekään, hänen on otettava tyttärensä mukaan, sillä toisin kuin useimmilla lähialueen taloista, hänellä ei ole palvelijoita kotonaan. Getrude on itse osa mama Kaduman palvelusväkeä. Fatuman isä lähti muutama vuosi sitten toisen naisen matkaan, eikä osallistu enää tyttärensä elämään. Fatuman vanhempi veli käy koulua jossain Kilimanjaron lähellä. Hänet on lähetetty asumaan sukulaisten luokse. Fatuman oli siis oltava seuraamassa harjoituksia, ettei olisi joutunut olemaan yksin kotona. Minäkin olin tuona iltana kirkossa vain kuuntelijan roolissa, koska olin ehdottomasti kieltäytynyt laulamasta swahilinkielisiä virsiä. Fatuma ujosteli minua kovasti ja sanoi nimensä vain hiljaa kuiskaten. Otin hänestä kuvan kännykälläni ja näytin sen tytölle. Fatuma alkoi kikattaa valtavan iloisena ja halusi leikkiä puhelimellani. Koko tunnin ajan tyttö vain kierteli ympäriinsä katsoen maailmaa kameran läpi, ottamatta yhtään kuvaa. Näytöllä heiluva huonolaatuinen ja rakeinen näky huvitti tyttöä ja selvästi lumosi tämän täysin. Myöhemmin hän ollut on ihastunut ottamaan kuvia ja videoita oikealla kamerallani sekä pelaamaan tietokoneellani muistipeliä.
Fatuma käy hallituksen peruskoulua tässä lähellä. Koulutus on kuitenkin Tansanian yksi ongelmista. Maassa on ilmaisia valtion ylläpitämiä kouluja, mutta sitten on myös kalliita yksityiskouluja. Opetuksen taso näiden kahden välillä on valtava. Aikaisemmin Tansanian yksi ylpeyksistä oli se, ettei maassa ollut käytännössä yhtään lukutaidotonta ja koulutus oli muutenkin Afrikan tasoon verrattuna hyvää. Tämä oli sosialistisen hallituksen parhaimpian saavutuksia. Reilu kymmenen vuotta sitten koulutuksen taso kuitenkin romahti. Valtion työllistämien opettajien palkat putosivat huimasti, minkä takia he siirtyivätkin opettamaan yksityiskouluihin. Opettajapulaa korvaamaan lähes kuka tahansa, joka suostui tekemään työtä alhaisella palkalla, hyväksyttiin valtiollisen peruskoulun opettajaksi. Kuulemma suurin osa uusista opettajista oli sellaisia, jotka eivät koskaan olleet onnistuneet itse läpäisemään lukiota. Tämä johti etenkin siihen, että englannin kielen osaaminen heikentyi huomattavasti. Nyt tätä satoa sitten korjataan, kun nämä huonon peruskoulun käyneet nuoret kansoittavat tällä hetkellä Tansanian yliopistoja. Imani on opettajana Dar es Salaamin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja kertoi tilanteen olevan heillä täysin toivoton. Vaikka yliopiston ainoa kieli on englanti samoin kuin tuomioistuinten, niin miten opetat asioita, kun lakiopiskelijat eivät osaa englantia. Toinen ongelma on yleissivistyksen puute sekä opiskelijoiden oman ajattelun heikkous. Jo peruskurssien filosofian perusteet -kirja on useimmille aivan liian vaikeatajuinen. Oppilaat sanovat hämillään, etteivät millään ymmärrä kirjassa pohdiskeltavia asioita. Valtio painostaa yliopistoa tuottamaan yhä enemmän ja nopeammin maistereita yhteiskunnan käyttöön. Tästä syystä Imani joutuu kolleegoineen päästämään läpi surkeita suorituksia, vaikka ymmärtää, etteivät he tule pärjäämään oikeussalissa. Samalla unelma siitä, että afrikkalaisella maisteritutkinnolla voisi olla jotain merkitystä myös Euroopassa, lipuu yhä kauemmas.
Tämä heikko koulutus on ainoa, johon Getrudella on varaa. Vaikka koulu on ilmainen, maksavat koulupuku, kirjat ja muut tarvikkeet vuodessa noin 50,000 shillinkiä (25 euroa). Se on Fatuman äidille jo lähes kahden kuukauden palkka. Getruden ainoa työ on toimia eräänlaisena puutarhurina Mama Kadumalle, jolle suuri puutarha on sydämmenasia. Joka päivä Getrude lakaisee kaikki kivetykset lehdistä ja kastelee kukat. Homma ei ole kovinkaan suuri, varsinkaan näin sadekaudella, ja Anna arvioikin hänen palkkansa olevan noin 30,000-40,000 shillinkiä. Vasta silloin ymmärsin tavanneeni äidin ja tyttären, jotka yhdessä pyrkivät elämään jokaisen päivänsä reilusti alle eurolla. En usko koskaan aikaisemmin kohdanneeni todella köyhää ihmistä. Getrude ei puhu käytännössä ollenkaan englantia. Kouluun ei kuulemma ollut silloin rahaa. Kamalinta hänestä on, kun siihen ei ole rahaa nytkään. Kaikki mikä tulee menee ruokaan. Hän ei voi tarjota Fatumalle yhtään suurempia mahdollisuuksia, kuin mitä hänellä itsellään oli, sillä yksityinen koulu, jossa opetus tapahtuu englanniksi, maksaa halvimmillaan noin 400-600 euroa vuodessa. Silti Getrude on yksi iloisimpia tapaamistani ihmisistä. Hän on aina nauramassa ja taputtamassa käsiään ja lauleskelee työtä tehdessään. Onhan maassa ihmisiä, joilla asiat ovat vieläkin huonommin.
Aina koulun jälkeen Fatuma tulee tänne, äitinsä työpaikalle. Ensin Fatuma tekee kotitehtävänsä. Hän laskee jo komeasti alekkain vihkoonsa, vaikka onkin niin nuori. Sen jälkeen Fatuma saa syödä palvelusväen kanssa. Ruoka on aina samaa. Ugalia, eli (täysin mautonta) maissipuuroa, josta sormin pyöritellään pieniä palloja sekä lautasen reunalla kasa vihreitä höyrytettyjä kasviksia. Silloin tällöin mukana on tomaattilientä, johon ugalia voi kastaa. Fatuma istuu lattilla lautanen edessään, hymyilee minulle ja ahtaa suuhunsa ruokaa, jota moni pohjoismaalainen lapsi ei söisi rangaistuksenkaan uhalla. Minun lounaani on aina pian palvelusväen ruokailun jälkeen. Riisiä, tomaattikasviskeittoa, kanaa, keitettyjä baanaaneja, leipää ja voita sekä hedelmämehua. Fatuma pyörii siinä vieressä ja ihmettelee, kun syön haarukalla ja veitsellä. (Täällä kaikki syödään aina joko sormin tai lusikalla. Paitsi ranskalaiset. Ne syödään aina noppimalla coctailtikulla yksi kerrallaan.) Usein otan ruokaa liikaa, koska Fatuma haluaa syödä ne mitä en jaksa. Jos joku näkee sanon, että en jaksanutkaan kaikkea, mutta useimmiten minun annetaan syödä täysin rauhassa suuressa ruokailuhuoneessa. Fatuma haluaa aina syödä tähteeni myös haarukalla ja veitsellä, vaikka ei siitä oikein mitään tulekaan. Silti hän haluaa opetella. Lopuksi hän vielä kaapii kaiken lautaselta veitsellä ja joskus pyyhkii viimeiset pisarat keittoa sormiinsa ja nuolee ne sitten. Anna taivaan Isä anteeksi, että mä aina jätän ruokaa.
Ruuan jälkeen me aina leikitään, jos mä vaan olen kotona. Fatuman lempiasia on leikkiä kotia. Muutama Joulu sitten isä antoi minulle pehmokoiran unikaveriksi. Veli risti sen pian Alfonsiksi. Viime päivät Alfons on viettänyt täällä vaalenpunaisesta kangasliinasta tehdyt vaipat jalassaan. Afrikassa naiset usein sitovat pienet lapsensä selkäänsä kangalla eli värikkäällä afrikkalaisella kankaalla. Fatumakin sitoo ”vauvansa” selkäänsä t-paitani avulla ja kanniskelee vauvaa mukanaan minne me sitten menemmekin. Fatuma tykkää leikkiä huoneessani, koska täällä on tuulettimen ansiosta viileää. Eilen Fatuma laittoi vauvansa nukkumaan sängylleni ja kävi itse siihen viereen makuulle. Pian he molemmat nukkuivat tuulettimen viileydessä, sininen mekkoni peittonaan.

Heidän siinä nukkuessaan en tiennyt mitä tehdä. Ennen kuin lähden haluaisin antaa tytölle lahjaksi vauvanuken, mutta toisaalta hän tarvitsisi koulupukua, kenkiä ja koulutarvikkeita. Hän on kuitenkin lapsi, jolla ei ole käytännössä yhtään lelua. En tiedä kumpi on tärkeämpää, lapsuus ja leikit vai tulevaisuus? Haluaisin muutenkin jotenkin auttaa. Tiedän, etten voi auttaa kaikkia täällä kohtaamiani ja tarvitsevia ihmisiä. Mutta edes näille kahdelle haluan ja pystyn antamaan jotain pientä. Mutta miten? Olemme Getruden kanssa ystäviä. Miten yhtäkkiä antaa toiselle rahaa niin, ettei samalla riko tasavertaista ystävyyttä ja muuta sitä nöyristelyksi ja kiitollisuudenvelaksi osoittamalla, että minulla onkin jotain paljon enemmän kuin sinulla?

Valkoinen vieras osa 2

22.3.
Tässä kuussa on mun kesälomani ja lukukausi alkaa taas huhtikuussa. Mun ajatus lomasta Darissa oli rauhallisia kävelyja kylällä ja pysähtymisiä jäätelölle, isäntäperheen kanssa oleilua ja arkista hommailua, uimista suolaisessa meressä ja paikkoihin tutustumista sekä torien kiertämistä, mutta etenkin nähtävyyksiä! Ehdottomastihan sivistynyt matkailija käyttää aina suuren osan matkastaan museoissa ja paikallisissa kulttuurikohteissa maan historiaan tutustuen!
Missähän vaiheessa tätä reissua, mä alan olla vähemmän eurooppalainen?
Annasta kävely on turhaa ja rasittavaa. Kukaan ei täällä tunnu kävelevän mihinkään ellei ole pakko ja pelkillä kävelyillä käyminen se vasta turhuuksien turhuutta onkin. ”Mä olen huomannut, että te valkoiset halauatte aina jotenkin urheilla”, Anna tokaisi typertyneenä. Tosiaankaan täällä ei näe yhtään lenkkeilijöitä, rullaluistelijoita, kilpapyöräilijöitä, liikuntakeskuksia tai kuntosaleja. Ainoastaan silloin tällöin nuoria miehiä pelaamassa jalkapalloa. Mä aionkin ottaa oikein valokuvan urheiluvälinekaupasta jos joskus sellaiseen törmään. No, isäntaperheellähän oli tosiaan ne palvelijat, joten kotitöihin osallistuminen on turhaa. Uimassa olen käynyt kerran ja silloinkin Anna istui rannalla. Meressä mun seuranani oli noin parikymmentä nuorta, jotka kaikki vaan seisoskelivat ja kiljahtelivat aalloissa. Yksi poika seuraili mun uimistani hetken ja tuli sitten sanomaan, ”Sinä uit hyvin, haluatko opettaa minuakin?” Yhtäkkiä siinä oli kymmenen nuorta pyytämässä samaa. ”Ettekö te tosiaan osaa uida?!” ihmettelin epäuskoisena. Kaikki kuitenkin pudistivat vakavina päitään. Rantaan palattuani en enää kysellyt Annalta miksi ihmessä hän ei ottanut uikkareita mukaan, enkä ole toiste ehdottanut uimaan menemistä. Darin alueen nähtävyyksien osalta puolestaan voi miettiä, mikä nyt on kenellekkin ”nähtävyys”. Täällä ei ole paljoakaan oman kulttuurin ja kansakunnan edistyksestä ja kehitysaskelista kertovia historiallisia merkkipaaluja, kuten keskiaikaisia linnoja, antiikin muureja, triviaalikoulujen kivijalkoja tai herraskartanoita. On karuja ja pimeitä kivisiä halleja, joissa pidettiin eri puolilta maata tuotuja orjia. Rautaisten nilkka ja kaulapantojen sekä niiden läpi pujotettavan ruostuneen raskaan kettingin näkeminen sai Annan voimaan pahoin. Täällä on erilaisia sekä arabialaisten, persialaisten että eurooppalaisten valloittajien aikoinaan rakentamia satamia ja kauppapaikkoja, joiden kautta kultaa ja muita rikkauksia, norsunluuta, mausteita sekä tietenkin orjia rahdattiin laivoilla kotimaahan myytäviksi. On lähetyssaarnaajien rakennuttamia pieniä kirkkoja ja kolonialismin ajan isäntien päämajoja ja tukikohtia. Olisitko itse innokas näyttämään kaikki nämä ”nähtävyydet” maahasi tutustumaan tulleelle vieraalle? Olisiko nämä niitä asioita, joiden kautta kertoisit itsestäsi, kotimaastasi ja kulttuuristasi?
Tansania on ollut itsenäinen vasta noin 50 vuotta. Se, mitä Anna haluaa minulle esitellä on tämän ajanjakson saavutukset. Olen nähnyt valkoisen talon kaupungin keskustassa, uudet, isot ja vastavalmistuneet toimistorakennukset, ministeriöt, kaupungin suurimmat itsenäiset afrikkalaiset kirkot sekä kirkkoja, joita seurakunnat ja ihmiset itse omalla panoksellaan rakentavat sekä joitain itsenäisen historian tärkeimpien tapahtumien muistomerkkejä. Anna haluaa näyttää mulle myös markkinoilla myytäviä Tansaniassa tehtyjä kauniita ja laadukkaita kankaita ja muita hänen kotimaassaan valmistettuja esineitä sekä tarjota mulle perinteisiä tansanialaisia ruokia.
Eniten Anna kuitenkin vie mua erilaisten ihmisten luo. Aluksi se tuntui musta todella oudolta. Välillä tunsin oloni aivan näyttelyesineeksi, jota esiteltiin kaikille mahdollisille tyypeille. Anna on kierrättänyt mua ympäri kaupunkia ystävien kotona ja heidän työpaikoillaan sairaaloissa, yliopistoissa, virastoissa ja hiippakuntatoimistoissa. Mut on esitelty eri seurakunnan papeille, Makongon kirkkoherralle ja muille kirkon työntekijöille. Mua on viety illallisille naapurien luo ja tutustumaan heidän maatiloihinsa. Mut on osallistettu häiden suunnitteluun ja mulla on ollut kunnia osallistua myös koulujen avajaisiin ja eilen kastejuhlaan. Aluksi kaikki tämä tuntui hirvittävän kiusalliselta. Kätellä nyt jokaista sekä esitellä ja kertoa itsestään joka paikassa. Vaivaantuneena ajattelin, että miksi ihmeessä ihmiset muka olisivat niin kiinnostuneita musta? Turhauttavinta on ollut se, että mut on otettu myös viikottain mukaan raamattupiirin tapaamisiin sekä kuorojen harjoituksiin, vaikka mä kuinka yritän sanoa, että mun ei ole mitään järkeä tulla, kun en ymmärrä sanaakaan. Anna kuitenkin aina sanoo: ”No, mutta näät ihmisiä siellä. Tutustut heihin ja näet millaisia ihmiset ovat. Kun menen takaisin Suomeen voit kertoa heille afrikkalaisista ihmisistä, koska tunnet heidät. Vaikka kuka sanoisi mitä, voit vastata, että ei, minä olen ollut siellä, minä olen nähnyt afrikkalaisia ihmisiä ja tiedän kyllä millaisia he ovat.” En pitkään ymmärtänyt ollenkaan, mitä ihmettä Anna mahtoi tarkoittaa. Vasta eilen kastejuhlan välittömässä tunnelmassa tajusin, ettei tässä kaikessa kyse olekaan musta. Kyse ei ole ollenkaan siitä, että minä olen jotenkin erityisen tärkeä esiteltävä, vaan että kohtaamani ihmiset ovat. Ennen kaikkea Anna selvästi haluaa näyttää mulle kaikenlaisia ihmisiä. Anna selvästi kokee, että kaikista tärkeintä on esitellä minulle, valkoiselle eurooppalaiselle, afrikkalaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä. Kertoivat historiankirjat sitten Afrikasta mitä tahansa, niin minulle tahdotaan näyttää jotain toisenlaista. Osoituksia siitä, että afrikkalaiset eivät ole orjia, eivätkä toisenluokan kansalaisia. He eivät ole vain kolmannen maailman köyhiä tai kouluttamattomia ihmisiä, jotka eivät ”osaa hoitaa omia asioitaan”, he eivät ole alistuneita ja vain epämääräistä, surkuteltavaa massaa kaukana maailman markkinoiden polttopisteistä ja kasvukeskuksista. Anna haluaakin osoittaa, että näiden eri aikoina (länsimaissa) tehtyjen, valitettavien yleistysten alta löytyykin erilaisia yksilöitä. Löytyy monisäikeisiä yksilöllisiä tarinoita, persoonallisuuksia, erilaisia taustoja ja valtavaa elämänkokemusta sekä älyä, kekseliäisyyttä ja tahdonvoimaa. Löytyy valtavat määrät positiivista maailmankatsomuksia ja elämän todellista riemua. Löytyy myös vahvaa yhteishenkeä, jolla sekä järjestetään suuria, elämän käännekohtiin osuvia juhlia että rakennetaan kirkkoja, löytyy tahtoa ylläpitää ja elvyttää afrikkalaisia tapoja ja perinteitä ja myös halua luoda vihdoin jotain omaa ja omaperäistä sekä ylpeyttä tästä omasta afrikkalaisuudesta. Anna on näyttänyt minulle eurooppalaiselle, että täältä löytyy kauneutta, monipuolisia ihmiskohtaloita, solidaarisuutta ja aitoa pyyteetöntä auttamista toisia ihmisiä kohtaan sekä myös ystävällisyyttä, kohteliaisuutta ja valtavaa vieraanvaraisuutta, jota riittää jakaa myös ulkopuoliselle. Ja, että nämä ovat se tärkein nähtävyys.

Valkoinen vieras osa 1

21.3.2010
Mzungu, valkoinen. Sitä kuulee täällä usein. Makumirassa aluksi tuntui ettei kukaan kiinnitä mitään huomiota, sillä onhan siellä joka vuosi vaihtareita. Muutamat käyntini lähialueen kylissa tai kaupungissa eivät vielä antaneet todellista kuvaa siitä, kuinka kiinostuneita valkoisesta vieraasta täällä ollaankaan.
Pari viikkoa olen ajatellut, etta mzungun kustannuksella saa ilmeisesti myös nauraa ja pilailla, mutta toisaalta ihmiset ovat niin kovin iloluontoisia, että he taitavat koko ajan pilailla toistensa kustannuksella. Silti huomaan monesti olevani varsinainen sirkushuvi. Esimerkiksi erilaisissa juhlissa ohjelman vetäjät tai ”juontajat” nostavat minut usein esille. ”Meillä on nyt oikein shamppanjaa, kun täällä on kerran mzungukin paikalla.” tai ”Mzungukin sieltä vaan rohkeasti hakemaan sitä ruokaa” ja aina ihmiset nauravat, hyväntahtoisesti kuitenkin. Tämän päiväisessä kastejuhlassa ihmiset tanssivat rytmikkään afrikkalaisen musiikin tahdissa ja yhden kappaleen ajaksi minäkin liityin joukkoon. ”Vau, katsokaa mzungua! Hänhän osaa tanssia hyvin! Uskomaton mzungu!” juhlan juontaja huusi innostuneena mikrofoonin ja ihmiset villiintyivät. Kastettavan lapsen ikivanha isoisä haki minut heti tanssivan ryhmän keskelle tanssimaan hänen kanssaan jotain salsan ja lambadan sekoitusta. Juhlaväki oli aivan innoissaan ja kaikki riehaantuivat tapauttamaan. Tanssin jälkeen Anna sanoi riemastuneena, että nyt en saa enää kieltäytyä laulamasta kuoron mukana tai kirkossa, sillä ”sinähän rakastat musiikkia!” Olihan se kieltämättä hauskaa, mutta niin suuri huomio on kovin kiusallista. Hymyilen ja vääntelen käsiäni, kun en muutakaan voi.
Bussiasemilla nuoret pojat myyvät aina kylmää pullovettä daladaloihin. Ne tulevat ikkunaan huutamaan ”vettävettävettä!” ja tunkevat pullojaan ihmisille. Kerrankin kun kieltäydyin, myyjä alkoi huutaa ”Mzungu, joka ei juo vettä. Millainen mzungu se sellainen on?!” ja taas kaikilla oli niin kovin hilpeää. Jopa Anna nauroi vieressä. Viime viikolla torilla joku huusi ”Hei, meillä on mzungu torilla! Mikä siunattu päivä! Tämän jälkeen kyllä kauppa käy!”
Pienet lapset ovat tietenkin avoimmimmin kiinnostuneita, eikä vanhemmat yritä sitä mitenkään estää. Päinvastoin. Paikallisten mielestä ei taida olla paljon mitään hauskempaa kuin mzungusta hölmistynyt lapsi. Lapsia oikein tyrkitään ja rohkaistaan tulemaan mun lähelle ja koskettamaan. ”Se on mzungu, sano sille tervetuloa.” Kerran daladalassa eräs etupenkillä istuva isä lähetti pienen tyttärensä takapenkillä mun vieressä istuvan, täysin tuntemattoman tädin syliin istumaan, jotta lapsi saisi oikein lähietäisyydeltä mua pällistellä. Tätä pikkulasta siis retuutettiin ihmiseltä toisella tukossa olevassa ja keikkuvassa bussissa vaan siksi, jotta lapsi pääsisi tutustumaan vieraaseen. Jotkut pienimmät lapset taas pelkäävät mua ja mä olen todennut olevani myös takuuvarma vauvan itkun lopettaja. Kerrankin yksi nuori äiti näytti hyvin tuskaiselta huutavan vauvansa kanssa. Mä menin heidän viereensä seisomaan hetkeksi ja johan lapsi kummasti unohti mielipahansa aiheen. ”Ei kestä kiittää” sanoin huojentuneelle äidille.
Joskus aikuisetkin tuijottavat ja monet haluavat kätellä. Arimmat koskettavat kättäni muka vahingossa daladalassa. Joskus myös tunnen, kuinka joku vaivihkaa kokeilee vaaleita hiuksiani torin ihmistungoksessa. Outojen hiusten lisäksi mussa kiinnostaa mun käsieni monet luomet. Ihmiset ihmettelevät joukolla, että mitä ne ovat. ”Ovatko nämä moskiitonpuremia?” on yleisin kysymys. Jotkut pyytävät kohteliaasti anteeksi ”Mzungu pole” ennen kuin aristelematta kokeilevat luomiani. Ihmiset katsovat järkyttyneinä myös mun mustelmaisia sääriäni. Daladalassa joutuu usein seisomaan ja varsinkin aluksi tottumattomuuteni aiheutti sen, että löin jalkojani koko ajan penkkeihin joka kuopassa ja käännöksessä. Nyt yli viikon vanhat mustelmat ovat alkaneet kauniisti vihertää. Anna on viemässä mua lääkäriin, koska mun koko vasen sääreni on aivan keltaisen vihreä. Luomet mä vielä osaan selittää auringolla, mutta en sitä, että miten iho voi silla tavalla vihertää. Käytänkin nykyisin joka päivä pitkää mekkoa.
Välillä kyllästyy täysin siihen, että on erilainen, eikä voi sitä mitenkään peittää. Joskus kuuman päivän jälkeen väsyneenä, hikisenä ja janoisena täpötäydessä ja hurjasti keikkuvassa daladalassa oikein ärsyyntyy. Tekisi mieli tokaista ”eikö äitisi opettanut sinua olemaan tuijottamasta”, vaikka sitten edes suomeksi. ”Mzungu” särähtää korvaani niin pahasti. Se tuntuu sivistymättömältä ja suoranaiselta loukkaukselta yksilöllisyyttäni kohtaan. Mulla on nimikin! Aina kuitenkin, kun liika huomio alkaa todella ottaamaan päähän, mä pyrin muistamaan, kuinka vähällä sitä sittenkin pääsee. Aina näissä tilanteissa on täysin selvää se, etteivät ihmiset tarkoita kiinnostustaan pahalla. Kukaan ei sano mulle mitään inhottavaa tai halua varsinaisesti loukata. Kukaan ei huutele perääni rasistisia kommentteja, sylkäise minuun päin, katso halveksuen, kieltäydy palvelemasta tai istuutumasta viereeni, käy käsiksi tai käske painumaan ”helvettiin täältä”. Erityisen kehittyneenä ja sivistyneenä itseään pitävässä Suomessakin on afrikkalaisella paljon paljon hankalampaa, kuin nyt minulla suomalaisella täällä Afrikassa. Suomessa maahanmuuttajien tilannetta ei myöskään helpota se totuus, että ympäröivä ennakkoluulojen ilmapiiri on nyt se kotimaa, jossa heidän on oltava ehkä lopunikäänsä. Heihin verrattuna minun ärsyyntymiseni huomion kohteena olemisesta puolen vuoden matkani aikana on lapsellista nurinaa, sillä pääasiallisesti ihmisethän haluavat vain kysellä kuka olen, jotta voivat toivottaa tervetulleeksi. Ihmiset kutsuvat kylään, jotta voivat esitellä minut myös koko perheelleen. Ennakkoluulo minun kohdallani on vain sitä, että ihmiset ihmettelevät, eikö minulla ole täällä aivan liian kuuma. Kunpa kaikilla maailman ulkopuolisilla, olisi aina näin helppoa!

Afrikkalainen jumalanpalvelus

19.3.2010
Jokaisena sunnuntaiaamuna täälla Dar es Salaamissa mut on herätetetty kuudelta kirkkoon. Täällä ei ilmeisestikään ole syytä käydä suomalaiseen tapaan keskustelua sunnuntain kirkonmenojen myöhäistämisestä, jotta ihmiset saapuisivat paremmin paikalle. Auringon noustessa kello seitsemältä suuri kirkko on aina tupaten täynnä väkeä. Itseasiassa Makongon eli täman kaupunginosan kirkko ei ole edes vielä valmistunut, vaan rakennustyöt ovat yhä pahasti kesken. Toisin kun Suomessa, Tansanian ev. lut. kirkko ei ole rikas, eikä seurakunnilla ole varaa rakentaa kirkkoja. Tätäkin paikallista kirkkoa rakennetaan seurakuntalaisten rahoilla aina pieni palanen kerrallaan, sitä mukaan, kun ihmiset jumalanpalveluksissa lahjoittavat rahaa hankkeeseen. Makongon kirkon rakennustyöt ovat olleet käynnissä jo kymmenen vuotta. Silti tähän mennessä kirkosta on lähinnä vain runko pystyssä, mutta ei esimerkiksi ikkunalaseja tai ovia. Penkkien tilalla on valkoiset muovituolit ja alttarin paikalla seisoo ruostuneet rakennustellingit. Nämä pienet puutteet eivät kuitenkaan missään nimessä vaikuta meininkiin kirkon eri toimituksissa.
Suomalaiselle kirkossakävijälle afrikkalainen jumalanpalvelus on suuri yllätys. Mulle henkilökohtaisesti ensimmäinen kirkkoaamu oli jonkinasteinen shokki, niin erilainen tapahtuma jumalanpalvelus täällä on, vaikka Makongon seurakunta onkin ihan luterilainen. Ensimmäiseksi voin todeta, että urut puuttuvat. Mä olen käsittänyt, että syynä ei ole rakentamisen keskeneräisyys vaan urkuja ei ylipäätäänkään käytetä. Niiden tilalla on sähköpiano tai kosketinsoittimet, tai mikä niiden virallinen nimi nyt onkaan. Kirkkoon asteleminen ja papin laulu sähköisen soittimen tahdissa tuntuu jylhään urkumusiikkiin tottuneelta kovin epäjuhlalliselta. Hassuinta on soittimen käyttö kuorolaulun aikana. Kukaan ei useinkaan edes soita koskettimia kuoron laulaessa, vaan aina joku vain käy näpäyttämässä päälle valmiin taustamusiikin. Tämä kuullostaa mielestäni aina kovin keinotekoiselta, varsinkin kun äänentoisto on usein heikko, eikä taustamusiikin vahvuus useinkaanole sopusoinnussa laulun kanssa. Täällä kirkossa on myös alttarin vieressä isot vahvistimet, mistä syystä basson jytke saa lattian värähtelemään. Hienoa on ollut kuitenkin huomata, kuinka monta eri kuoroa seurakunnalta löytyy ja kuinka lahjakkaita ne ovat! Naisilla, nuorilla, miehillä ja lapsilla on omat, isot kuoronsa. Niiden päälle esiintyy vielä sekakuoro. Kuoroharrastus on täällä kuulemma suuressa suosiossa kaikenikäisten keskuudessa. Baba Kaduman mukaan yksinkertaisesti siksi, että ”laulaminen nyt vaan tekee ihmiselle hyvää”. Kuorojen esitykset kuitenkin poikkeavat kaikessa suomalaiselle tyypillisistä kuoroista, jotka laulavat hartaasti katse virsikirjassa paikallaan pönöttäen. Kuoroilla on täällä lähes aina jonkinlainen koreografia, joko tanssia, taputuksia tai viittomia. Etenkin mieskuoron esitykset ovat olleet uskomattomia! Mä en ole nähnyt niin letkeitä lantioita, rytmitajua tai tanssin lennokkuutta edes discoissa aikaisemmin. Esitysten jälkeen ihmiset taputtavat ja jopa ”ölisevät” hurjina, sen mukaan, kuinka hyvä esitys oli. Suomessa taputetaan esitykselle usein vasta, jos pappi erikseen jälkeenpäin seurakuntaa sellaiseen hurjasteluun kehottaa. Yipäätäänkään kirkon penkissä ei täällä istuta tuppisuuna ja vakavana, vaan ilmassa on jonkinlaista hulinan tuntua. Ihmiset huutavat ylistystä, laulavat ja taputtavat sekä myötailevat ”aamen” huudoin pappia tämän saarnatessa. Kokonaisuudessaan jumalanpalvelus Tansaniassa on yllättävän äänekäs tapahtuma.
Hämmentävin ero on papin saarnassa. Suomessa pappi puhuu... hitaaaaasti.... rauhallisesti... ymmärtävästi... suopeana ja armahtavana... Tansanialaisessa saarnassa on tulinen tahti. Se on kovaäänistä pauhaamista, todellista ”messuamista”. Pappi kävelee puheensa aikana edestakaisin kirkon edessä, viuhtoo käsillään ja välillä jopa polkee jalkaansa asian painokkuuden ilmaisemiseksi. Äänenkäyttö on välillä niin voimakasta, että mun korvia särkee. Huvittavaa on, että pappi aina pitelee kädessään suurta mikrofonia, vaikka hän ei sitä missään nimessä tarvitsisi. Jälkeenpäin Anna selitti, että kovan äänenkäytön tarkoitus on, että Jumalan sana kuuluu mahdollisimman laajalle, niillekin ihmisille, jotka eivät käy kirkossa. En kysynyt, mitä mieltä paikallinen vapaa-ajattelijoiden liitto on tästä käytännöstä...
Ensimmäisen jumalanpalveluksen jälkeen Anna huomasi mun hämmennykseni ja me jäätiinkin pitkäksi aikaa keskustelemaan aiheesta. Anna puhui siitä, kuinka jumalapalvelus on ennen kaikkea seurakunnan yhteinen juhla. Ilo, riemu ja ylistys saavat kuulua ja niiden pitääkin kuulua, niinhän Raamatussakin kehotetaan. Anna antoi esimerkiksi psalmin 150.
”Ylistäkää häntä raikuvin torvin, ylistäkää häntä harppua ja lyyraa soittaen! Ylistäkää häntä tanssien ja rumpua lyöden, ylistäkää häntä luuttua ja huilua soittaen! Ylistäkää häntä symbaalien helinällä, ylistäkää häntä riemukkain symbaalein! Kaikki te, joissa on elämän henkäys, ylistäkää Herraa! Halleluja! ”
Siksi kuulemma heillä on usein soittimina myös rumpuja ja torvia. Anna, entinen evankelista ja tuleva pappi jatkoi ”Ihmiset jättävät kaikki työnsä tullakseen kirkkoon, meidän on tarjottava heille jotain syytä tehdä niin. Ihmiset eivät tule, jos kirkossa on tylsää. Ihmiset rakastavat musiikkia ja laulua ja haluavat kuulla painokkaan puheen, jolla on heille todellista sanomaa ja annettavaa”.
Myönnän, että Anna puhui paljon oikeita asioita. On totta, että kirkot ovat täällä aina täynnä ihmisiä. Laulu, musiikki ja iloisuus innostavat ihmisiä osallistumaan ja tulinen puhe voimakkaan ilmaisun kera saa ihmiset todella seuraamaan ja kuuntelemaan sataprosenttisesti puhujaa. Ymmärrän täysin, miksi nykyisin afrikkalaiset kirkot tekevät lähetystyötä Euroopassa ja antavat meille ohjausta siitä, kuinka elävöittää kirkon toimituksia. Tansanialaisessa messussa on paljon hyviä elemenettejä, joilla varmasti sopisi virkistää suomalaisiakin jäykänpuoleisia messuja. Tiedostan myös, että tervehenkinen ja kristillinen iloitseminen ja laulaminen eivät ehdottomasti olisi pahitteeksi suomalaistenkaan harmauteen ja vakavuuteen taipuvaisille mielenlaaduille. Silti en mahda sille mitään, että joka kerta täällä jumalanpalveluksen jälkeen tunnen, että jotain jäi puuttumaan. Eikä se ole pelkästään se, etten kyennyt ymmärtämään puoltakaan kuulemastani. Olen näinä viikkoina todennut, että mulle itselleni kokemus Jumalan suuruudesta vahvistuu ennen kaikkea hiljaisessa ja rauhallisessa kirkossa. Oma kokemukseni Jumalan läsnäolosta ilmenee levollisuutena sekä äärimmäisen rauhan tunteena, mikä vahvistaa aina uudestaan luottamukseni Jumalan johdatukseen ja varjelukseen. Jumalanpalveluksen jälkeen poistun yleensä kirkosta tyynenä, mieli levänneenä ja täynnä uutta voimaa ja rohkeutta. Jumalanpalvelus Tansaniassa on iloinen ja väkevä tapahtuma, äänekäs ylistysjuhla, joka selvästi vetää suuret määrät kirkossakävijöitä. Silti itselleni omimmalta tuntuu hiljentyminen Jumalan ihmeellisyyden ja kaikkivoipaisuuden edessä.

Perheen merkitys

18.3.2010
En osaa selittää afrikkalaista kollektiivista kulttuuria. En osaa ymmärtää sitä, sillä aina ensimmäisenä tämän perhekeskeisen kulttuurin eri piirteisiin törmätessäni minut valtaa suuri hämmennys ja vastustuskin. Mitä?! Missä ovat yksilön oikeudet ja vapaudet? Missä on yksilön vapaa tahto ja oikeus päättää itse asioistaan? Missä vapaus omiin ajatuksiin ja mielipiteisiin? Entä ihmisen tarve toteuttaa itseään? Entä yksilöllisen identiteetin huomioiminen? Minä, hirvittävän omatahtoinen ja itsepäinen ihminen olen aivan sekaisin. Toivon ja uskon, että matkani aikana afrikkalainen yhteisöllisyys avautuu minulle paremmin, mutta vielä kaikki on suurta hämmennystä.
Annan tässä muutamia esimerkkejä, jotka kuvastavat hyvin perhekeskeistä kulttuuria ja siihen sisältyviä tiettyjä velvollisuuksia sekä ihmisten välistä hierarkiaa. Koska en osaa näitä tapoja vielä yhden kuukauden jälkeen kovinkaan selittää, kerron siis tarinat niinkuin ne minulle on kerrottu tai sellaisina kuin ne ovat mulle tapahtuneet.
Imani, Kadumojen poika, kertoi vanhasta sedästään, joka on jo pitkään asunut Ruotsissa. Setä elää hyvin länsimaista ja itsenäistä elämää. Muutamia vuosia sitten sedän kaukainen sukulainen kuoli täällä Tansaniassa. Afrikkalaisiin perinteisiin kuuluu, että jokainen ystävä ja sukulainen aina osallistuu tällaisten tapahtumien järjestämiseen auttamalla valmisteluissa tai vähintäänkin tukemalla rahallisesti. Lisäksi kaikki saapuvat aina hautajaisiin. Setä lähettikin tavan mukaan rahaa kattamaan hautajaisten kustannuksia, mutta ei kuitenkaan tehnyt pitkää ja kallista matkaa. Vuoden päästä tästä sedän oma tytär kuoli Dar es Salaamissa, jolloin mies matkusti kotimaahansa järjestämään tyttärensä hautajaisia. Kukaan sukulaisista ei kuitenkaan osallistunut järjestelyihin tai kustannuksiin. Eivät edes omat sisarukset lähettäneet surunvalittelua. Setä jätettiin täysin yksin surunsa ja valmistelujensa keskelle. Vieläpä kun tämä meni ostamaan hautaustoimistosta uurnaa, kauppias kieltäytyi myymästä sellaista. Jättämällä väliin sukulaisensa hautajaiset, setä oli rikkonut kauhella tavalla sosiaalista normistoa, mikä perhekeskeisessä kulttuurissa on valtava kauhistus. Ainoa asia, mitä setä pystyi tekemään, oli mennä tapaamaan yhteen kokoontuneita suvun ja kotikylän vanhimpia, viedä heille anteeksipyyntölahjat, polvistua heidän eteensä ja anoa anteeksiantoa vuodentakaiselle käytökselleen. Lopulta vanhimpien kokous hyväksyi anteeksipyynnön. Hautajaispäivänä paikalla oli tuhat perheenjäsentä, sukulaista ja ystävää suremassa sedän kanssa ja tukemassa häntä sekä henkisesti että taloudellisesti. Mennyt oli pois pyyhitty.
Imani on veljessarjan nuorin. Hän halusi ensin astronautiksi, mutta nuorena kiinnostuessaan isänsä jalanjäljissä politiikasta, hän päätti ryhtyä taloustieteilijäksi auttaakseen köyhää maataan. Lukion jälkeen nuori mies hakikin yliopistoon lukemaan taloustieteitä ja tuli heti kerralla hyväksytyksi. Mama ja baba Kaduma olivat kuitenkin sitä mieltä, että pojasta tulisi hyvä lakimies. Imani kerää tällä hetkellä aineistoa oikeustieteen gradua varten. Imanin ystävä Alice on myös lakiopiskelija, mutta kuulemma surkea sellainen. Alice käyttää kaiken aikansa lukemalla lääketieteellisiä julkaisua ja kirjoja lakikirjojen sijaan. Lukiossa Alice esimerkiksi voitti huimin pistein biologian valtakunnallisen kilpailun ja hänen lahjakkuutensa kemian ja lääketieteen alalla olivat varsin lupaavia. Alicen vanhemmat kuitenkin haluavat, että tyttärestä tulee juristi. ”Meillä on jo kaksi lääkäriä perheessä ja seuraavaksi me tarvitsemme lakimiehen”, he sanovat.
Tansaniassa, vaikka lapsi olisi jo muuttanut pois kotoa, on vanhemmilla aina oikeus puuttua tämän päätöksiin niin kauan, kuin he ovat elossa. Myös vanhemmilla veljillä on vastaavanlainen oikeus. Kun koko perhe on koolla ja vanhemmat veljet paikalla, Imani ei voi päättää mistään asioista. Näissä tilanteissa hänen mielipiteellään ei ole paljonkaan väliä.
Ibrahim, Kadumojen vanhin poika asuu kaukana Makongon kylästä, jossa vietti lapsuutensa. Hänellä on kuitenkin aina vanhimman veljen velvollisuus kylänsä ihmisiä kohtaan. Vaikka kello olisi kymmenen illalla Ibrahimin on pitkän matkan takaa tultava tuomaan surunvalittelunsa tai onnittelunsa tutuille, jotka ovat joko sairastuneet tai joiden lapsi on ilmoittanut kihlauksestaan. Puhelinsoitto ei missään nimessä riitä. Viime viikolla Imani kävi tapaamassa vanhaa opettajaa, joka oli joutunut sairaalaan. Nyt piireissä kohistaan, miksi perheen terveisiä lähetettiin tuomaan nuorimmainen poika, vaikka vanhempiakin veljiä on elossa. Imani tietää, että jos Ibrahim nyt sairastuu pahasti, kukaan ei ole huomaavinaankaan.

Vanhemmilla ihmisillä on Afrikassa siis aina auktoriteetti nuorempien yli. Eli tällöin väliä on sillä mitä kylän, suvun tai kaupungin vanhimmat päättävät. Tästä syystä yksilön henkilökohtaisilla tunteilla veljeään tai setäänsä kohtaan ei ole yllä mainitussa tilanteessa väliä. Jos kylän vanhimmat eivät anna anteeksi et anna sinäkään, tai muuten kaikkien paheksunta kohdistuu sinuunkin. Jos vanhimmat taas päättävät, että asia painetaan villaisella, on sinunkin unohdettava katkeruutesi ja annettava anteeksi. Tällainen kunnioitus näkyy myös ystävyyssuhteissa. Anna ja mama Kaduma ovat hyviä ystäviä. Silti Anna tekee aina niin kuin mama sanoo. Vaikka Anna kuinka paljon itse haluaisi jo lähteä kotiin ollakseen lastensa kanssa, hänen on jäätävä vielä illalliselle, jos mama Kaduma niin tahtoo. (Mikä silloin tällöin johtaa siihen, etta saattaessaan minua kotiin Anna luikkii äkkiä matkoihinsa, ennen kuin kiireinen mama palaa kotiin ja näkee hänet.) Tämä tarkoittaa myös sitä, että minullakaan ei aina ole valinnanvaraa. Joskus, kun kehotan Annaa menemään asioilleen ihan itsekseen ja vakuutan kyllä pärjääväni hetken yksikseni, Anna palaakin pian takaisin.”Mama Kaduma käski minun olla vieraani kanssa.” Se siitä rauhasta sitten.
Tämä sama kunnioitus näkyy kuulemma maan politiikassakin. Jo politiikasta eläköityneitä, entisiä presidenttejä kuunnellaan edelleen. Tai pikemminkin totellaan. Suomen kontekstiin siirrettynä tämä tansanialainen käytäntö tarkoittaisia kirjaimellisesti sitä, että monissa suurissa päätöksissä Tarja olisi pelkkä hymyilevä statisti, kun Manu ja Mara hääräisivät puikoissa. Vanhimpien ja edeltäjien mielipide on aina arvokkaampi ja painavampi.
Annan vielä yhden esimerkin yhteiskunnallisesta vastuusta. Minulle kerrottiin monien ihmisten halveksuvan missejä ja missikisoja. Heitä saatetaan vaikka myöhemmissä yliopisto-opinoissaan rankaista professorien taholta huonoilla arvosanoilla, koska ovat niin ”turhanpäiväisiä”. ”Miksi sinä keskityt kauneuteen ja ulkonäkoon ja tuollaiseen turhuuteen, kun maa on köyhä ja ihmiset kärsivät?!” Toisaalta kyllä monia afrikkalaistaustaisia filmitähtiä ja varsinkin jalkapalloilijoita ihaillaan suuresti. Usein kuitenkin täällä ihmisten kanssa keskustellessani olen huomannut, että ihmisen ensisijainen vastuu on olla hyödyksi yhteiskunnalleen, suvulleen ja perheelleen. Siinä yksilölliset toiveet kauneuskuningattaren tittelistä tai avaruuslentäjästä jäävät toisarvoiseksi

…

Tulen varmasti jatkamaan tästä aiheesta vielä paljon, sillä se on niin kovin kiinnostava! Minun kaikki ajatteluni, elämänkatsomukseni ja suhtautumiseni toisiin ihmisiin sekä yhteiskuntaan ovat niin totaalisesti individualistisen kulttuurin, demokratian ihanteiden, ihmisoikeusten ja yksilöllisen elämänkaaripsykologian läpivalaisemia, että ymmärrykseni tätä päinvastaista ajattelua kohtaan on vielä hyvin vajavainen. Esimerkiksi yksi asia, joka kovasti mietityttää on, että miten onnellisuus täällä käsitetään. Suomessahan onnellisuuden ajatellaan rakentuvan juuri itsetuntemuksen ja itsensä toteuttamisen kautta. Täällä näen koko ajan ympärilläni valtavasti onnellisia ihmisiä, mistä heidän onnensa siis rakentuu?

Kiehtovat maasait

Mama ja Baba Kaduman talossa on kaksi vartijaa, toinen yölle ja toinen päivälle. Yövartijaksi on palkattu maasai mies. Sellainen julman näköinen vanhempi miekkonen perinteisissä maasai vetimissään. Punaisia ja liiloja kankaita käärittynä ja solmittuna eräänlaiseksi mekkomaiseksi asuksi sekä jalassa mustat autonrenkaista tehdyt sandaalit. Ensimmäisinä öinä mä aina välillä kurkin mun ikkunasta tätä miestä, kun se istui hievahtamatta paikallaan portin vieressä, puoliksi piilossa suuren puun alla. Kalju, pitkä, tumma ja laiha mies, joka valppaana seurasi ja kuunteli yön ääniä. Kertaakaan siltä ei tainnut jäädä huomaamatta mun verhoni heilahdus, mutta silti mun piti vähän kurkkia tätä kaikessa pelottavuudessaan varsin kunnioitettavaa miestä. Jo ensimmäisenä iltana mä päätin, että meistä tulee kavereita!
Maasait on yksi Tansanian noin 120 heimosta, joilla jokaisella on oma heimokielensä. Näitä kieliä kutsutaan yhteisesti bantukieliksi. Swahili, Tansanian pääkieli ei alunperin ollut minkään yksittäisen heimon kieli, vaan se on merenkulkijoiden, kauppamiesten ja lähetyssaarnaajien muokkaama kieli, jossa on yhdistelty sanoja eri heimokielistä. Siihen on myös lisätty lainasanoja englannista ja sekä persian että arabian kielistä. Rakenteeltaan, muodoltaan sekä kieliopiltaan se kuitenkin vastaa perinteisiä heimokieliä, joten swahili on laskettavissa bantukielten joukkoon. Tansanian itsenäistyttyä vuonna 1961 swahili otettiin maan viralliseksi kieleksi. Swahili on levinnyt laajalle Tansanian ulkopuolellekkin ja on nykyisin Itä-Afrikan puhutuin kieli. Lapset oppivat usein kotonaan oman heimokielensä sekä swahilin. Kouluissa opetus tapahtuu aina swahiliksi, vasta yliopistoissa kieli muuttuu englanniksi. Tästä syystä kaikki tansanialaiset puhuvat swahilia.
Paitsi siis maasait. Maasait ovat yksi heimo, joka pitää tiukasti kiinni omista perinteistään. Heitä on pääasiallisesti juuri Tansanian ja Kenian alueella. Maasait ovat paimentolaiskansaa, joiden toimeentulo riippuu karjasta. Maasait omistavatkin runsaasti lehmiä ja vuohia ja he muuttavat aina muutaman kuukauden välein paikasta toiseen laidunmaiden perässä. Liikkuvasta elämäntyyllistään johtuen suurin osa maasaista ei käy minkäänlaista koulua. Tästä syystä he eivät puhu englantia eivätkä usein swahiliakaan. Uudessa paikassa maasait rakentavat aina kylänsä uudestaan. Anna kertoi, että hallitus antaa maasaiden rakennella kyliänsä sinne tänne valtion maille, sillä he ymmärtävät, että maasait eivät tahdo ottaa maata omakseen, vaan hyodyntävät sitä vain hetkisen ja muuttavat sitten pois. Maasaiden kulttuuriin kuuluu myös moniavioisuus. Tietenkin tämä oikeus on vain miehillä. Tapaa perustellaan sillä, että useampia vaimoja tarvitaan karjasta huolehtimiseen. Mitä enemmän miehellä on siis karjaa, sitä enemmän hän tarvitsee vaimoja. Mitä enemmän vaimoja ja karjaa, sitä korkeampi status miehellä maasai yhteisössä on. Maasait on helppo tunnistaa heidän perinteisistä asuistaan, jotka on tehty erilaisista punaisista, sinisistä tai liiloista kankaista. Usein heillä on myos hyvin taidokkaita koruja ja miehillä on joskus mukanaan puinen kävelykeppi, jolla paimentaa eläimiä. Kaiken modernin keskellä maasait pitävät lujasti kiinni perinteistään ja kieltäytyvät muuttumasta yhteiskunnan mukana, mistä syystä kaikki länsimaaliset turistit ovat heistä niin kovin kiinnostuneita. Matkayhtiöt jopa järjestävät kalliita retkiä maasaikyliin, joissa me urbaanit, teknologialla höystetyt länsimaalaiset voimme äimistellä maasaiden luonnonläheistä elämäntyyliä oikein aitiopaikalta.
Maasait ovat tunnettuja myös soturikansana. Miesten sotuririittiin kuuluu leijonan tappaminen. Tietyssä iässä nuori mies lähetetään yksin matkaan, jolta hän saa palata vasta kun hänellä on tuotavanaan leijonan pää ja nahka. Vasta tämän jälkeen maasai mies on soturi, minkä merkiksi mies ajaa päänsä kaljuksi. Tätä ennen pojat eivät koskaan leikkaa tukkaansa ja nuorilla maasai miehilla näkeekin joskus hyvin pitkiä hiuksia taidokkaasti letitettyinä. Tytöt kertoivatkin, että maasai miehet ovatkin maailman parhaita ja näppärimpiä hiusten letittäjiä! Soturiperinteeseen kuulemma kuuluu myös, että miehet kantavat koko ajan vyöllään eräänlaista miekkaa tai pitkää puukkoa, joka on aina tiukasti piilossa kankaiden alla. Pari kertaa daladalassa olen kuitenkin todennut tämän aika hurjan jutun olevan täysin totta.
Maasait elävät useimmiten suurten luonnonpuistojen läheisyydess, mutta nykyisin heitä näkee myös täällä kaupungissa. Monet ovat joutuneet tai halunneet lähteä etsimään toisenlaisia keinoja elättää kylissä asuvia perheenjäseniään. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvat täällä Tansaniassa siten, että perinteiset sadekaudet ovat käyneet yhä lyhyemmiksi ja monien viljelijöiden sadot ovat tuhoutuneet kuivuudessa. Maasait ovat menettäneet kuivuuden takia karjaansa, jolle ei löydy tarpeeksi syötävää kuivaksi tomuksi muuttuneilta laitumilta. Niinpä maasait ovatkin levittäytyneet myös kaupunkeihin. Naisia näkee myymässä koruja ja miehiä kauppaamassa erilaisia luontaistuotteita ja perinteisiä rohtoja. Maasailla onkin kuulemma laaja tietämys erilaisten kasvien lääketieteellisistä vaikutuksista. Saattaa itseasiassa olla, että maasait tietävät joistain taudeista enemmän kuin länsimaalaisesti koulutetut tohtorit. Imani, Kadumojen nuorin poika kertoi mulle, että perheen kaikki 5 lasta kärsivät pienestä pitäen pahasta astmasta, kunnes eräs maasaituttava teki kummallisen keitoksen erään puun kuorikerroksesta. Tämän liemen juotuaan lapsista yksikään ei ole sen koomin saanut yhtään astmakohtausta. Tämä lääke poistaa kuulemma astman oireet jopa kahdeksikymmeneksi vuodeksi!
Anna sanoi, että Tansaniassa on hyvin tavallista palkata maasai yövartijaksi, he kun eivät nuku yöllä. Perinteisesti maasaimiehet valvovat yonsä vahtien ja suojellen karjaansa villieläinten höykkäyksiltä. Niinpä heitä näkeekin aamupäivisin nukkua retkottamassa siellä täällä varjoisten puiden alla. Maasait ovat hyvin uskollisia ja kurinalaisia ihmisiä. Imani kertoi esimerkiksi, että heidän yövartijansa vaihtuu aina silloin tällöin. Joku ilta tuleekin vaan uusi tyyppi ja ilmoittaa, että edellinen vartija on nyt muuttanut taas muualle tai vaikkapa sairastunut. Joka ilta tulee kuitenkin joku. Maasaiden soturiluonteen ansiosta ihmiset ovat vakuuttuneita siitä, että kun heillä on maasai vartijana, talon väki voi nukkua yönsä huoletta.
Kadumojen vartijasta ja musta on tullut vihdoin kaverit, vaikka alku olikin tosi hankala. Ensimmäisen kerran, kun mä tervehdin miestä swahiliksi se vaan katsoi mua oudosti hetken ja räjähti sitten kovaääniseen nauruun. Seuraavina iltoina mies nauroi saman tien mut nähdessään. Lopulta jäänmurtajan toimi mun taskulamppu. Yksi ilta meillä oli pitkä sähkökatkos, jonka aikana menin ulos hieman hengittelemään viilentynyttä ilmaa kuuman päivän jälkeen. Yhtäkkiä vartija ojensi kätensä ja mä ymmärsin hänen olevan kiinnostunut lampustani. Hetken sitä tutkittuaan ja testattuyaan mies sanoi mulle ensimmaiset sanansa "nzuri sana", todella hyvä, ja nyökytteli hyväksyvästi päätään. Siitä lähtien me ollaan iloisesti juteltu aina joka ilta vähän. Me puhutaan molemmat huonosti swahilia, mutta mies on jo opettanut mua tervehtimään itseään maasaikielellä. Mies edelleen nauraa joka kerta mut nähdessään, mutta nyt se on jo sellaista naurua, jota nauretaan ystävien kesken. Kun mä lähden täältä mä aion antaa ystävälleni taskulampun lahjaksi. Ellei hän sitten ole jo muuttanut perheensa perässä muualle.

Välimatkan suuruus

8.3.2010
Palvelijat. Mulla on palvelijoita! Juuri kun aloitin kirjoittamaan tätä, mun ovelle koputettiin arasti ja sisään astui mua hieman nuorempi tyttö ja toi mulle kylmää, tuorepuristettua passionhedelmämehua. Mulle tuodaan silloin tällöin pitkin päivää erilaisia mehuja ja hedelmiä. Tarjottimella! Eilen mä menin takapihan portaille istumaan ja lukemaan kirjaa. Hetken päästä joku tytöistä tuli kysymään istuisinko mä mieluummin tuolilla ja osoitti terassia. Mä nousin ja huomasin, että sinne oli varjoon tuotu tuoli ja pöytä, jolla oli puhdas valkoinen liina ja taas sitä kylmää mehua. Kun mä poistun johonkin, mun sänkyni pedataan sillä aikaa, roskat viedään pois ja muutenkin siivotaan. Jos mä olen jättänyt varvastossuni ulos, ne tuodaan pian mun huoneeseen. Illallisaikaan mun isäntäväkeni usein jo nukkuu, joten ruoka tehdään yksin mulle. Joku palvelijoista tulee kutsumaan mut illalliselle, ja pari niistä tarjoilee mulle erilaisia ruokia. Siinä mä sitten istun yksin ison ruokapöydän ääressä erilaisten ruokakulhojen keskellä ja tunnen oloni aikalailla eksyneeksi. Tytöt myös pesee mun vaatteet ja silittää ne, jos on tarve. Etukäteen sovittaessa mun käytössäni on myös se autonkuljettaja. Oletko koskaan tuntenut oloasi täydellisen kiusaantuneeksi kokonaisen viikon? Mä olen. Kun mä lähdin Tansaniaan, mä en odottanut mitään tallaista. Mä olen tietenkin tosi kiitollinen siitä, että musta tällä tavoin huolehditaan ja ymmärrän, että ilmeisesti kaukaiselle vieraalle halutaan tarjota kylän parasta.
Kaduman herrasväki on hirvittävän kiireistä porukkaa, enkä mä ole nähnyt niitä vielä paljoakaan. Talossa on kuitenkin niin paljon muita ihmisiä, joiden kanssa mä kovasti haluaisin tutustua ja rupatella, mutta palvelusväki ei puhu mulle. Tytötkin vaan hymyilee ja nyökkäilee, mutta vaikka mä kuinka yritän jutustella heidän kanssa, he silti kohtelevat mua koko ajan kuin ylempäänsä. Keskustelu on todella vaikeaa, koska he eivät koskaan aloita puhumaan mun kanssa tai kysy mitään, ja sen lisäksi tyttöjen englanti on todella heikkoa. Mä haluaisin niin paljon ystävystyä tyttöjen kanssa, mutta joka tilanteessa he osoittavat tiedostavansa meidän välisen kuilun hirvittävän selkeästi. Pikkuhiljaa meidän erilaiset tilanteet ovat alkaneet valjeta mullekin. Tytöt työskentelevät talossa aamusta iltaan. Mä kuulen niiden tiskaavaan kymmeneltä illalla ja aamulla kuuden aikaan ne laittaa jo aamupalaa. Anna sanoi, että tytöille maksetaan kuukaudessa noin 60 000 shillinkiä tai vähän enemmän. Se on noin 30 euroa. Mä istun mukavasti tässä sängylläni tuulettimen puhaltaessa kirjoittamassa blogia isäni maksamalla läppärillä, maapallon toisella puolella kotoani, ilman että olen maksanut matkasta itse penniäkään, samalla kun vastaavasti ikäiseni tyttö kokkaa mulle illallista tukahduttavan kuumassa ja hämärässä keittiössä parin seinän takana muutaman kympin kuukausipalkalla. Olisin tänään halunnut toivottaa heille hyvää naistenpäivää, mutta jotenkin sanat takertuivat kurkkuuni.
Eilen illalla mä menin keittiöön silittämään itse omia vaatteitani. Ajattelin, että tyttöjen kanssa samassa huoneessa hääräily ja rento jutustelu toimisivat hyvinä jäänmurtajina. Pahempaa mä en varmaan olisi voinut tehdä. Mä huomasin samantien, kuinka vaikeaksi mä tyttöjen olon tein. Tytöt lopettivat heti kaiken työnteon ja vaan vaivaantuneina seisoskelivat hiljaa ja odottivat kai, että mä poistuisin. Mun rento jutusteluni jäi hiljaisuudessa kaikuvaksi monologiksi, kun tytöt vaan häpeissään katselivat lattiaan. Mä tajusin, että tytöt nolostelivat sitä, että mä näen heidän hikisen raatamisensa sekavassa keittiössä, jonka läpi mun ei ole edes tarkoitus koskaan kulkea. Tilanne oli kamala ja mä poistuin kahden paidan jälkeen.
Vaihto-opiskelun lisäksi mä odotin kohtaavani täällä ihmisiä, odotin tutusmista ja ystävystymistä heidän kanssaan. Mä odotin Tansanialta rikasta ajatusten vaihtoa, kulttuurien välistä innostavaa ja avartaa keskustelua sekä erilaisten ihmisten avointa kohtaamista. Näihin kaikkiin olin vasta pari viikkoa sitten itse niin lapsekkaan innokkaana ja naiivina ryntäämässä jokaisen tapaamani ihmisen kanssa täysin tietämättömänä siitä, että ilmeisesti ihmisten välinen etäisyys voi kuitenkin joissain tilanteissa olla liian suuri.

Mama ja baba Kaduma

Päivää ennen lähtöä, Anna ilmoitti että mä en asuisikaan heillä, vaan naapurissa. Annan kotona on rakennusurakka kesken ja aika vähän tilaa, joten mun olisi kuulemma paljon parempi asua hänen perhetuttaviensa mama ja baba Kaduman luona. ”He ovat ystävällisiä ihmisiä, molemmat jo eläkkeellä ja osallistuvat ahkerasti kirkon toimintaan”, Anna kertoi. Kaikki kuullosti musta alkuhämmenyksen jälkeen oikein mukavalta. Vanha leppoisa pariskunta, mama, jonka kanssa käydä kirkossa, laittaa ruokaa ja puhua lapsenlapsista sekä baba, joka voisi kertoa mulle juttuja Tansaniasta...
Totuus tarua ihmeellisempää, mä sanon. Meitä tuli bussiasemalle vastaan pieni, tyylikäs, ja erinomaista englantia puhuva herrasmies pitkän nuoren miehen kanssa. Mä ensin vähän ihmettelin, kuinka noin käppänän ukon poika voi olla tollanen roikale, mutta parin kilometrin ajon jälkeen mä tajusin, että kyseessä onkin autonkuljettaja. Me ajettiin kaupungin laidalle, ylös kauniille kukkulalle ja juuri sellaisista isoista rautaporteista sisään, mitä aiemmin kuvailin nähneeni matkalla Arushaan. Ensitilassa mut vietiin varjoisalle patiolle, ison valkoisen talon takapihalle, josta oli mielettömät näkymät Intian valtamerelle koko suuren kaupungin yli. Virvokkeiden tarjoilun ja lyhyen tutustumisen jälkeen mama Kaduma näytti mulle mun huoneeni. Iso huone, leveällä sängyllä, kolonialististyylisellä sisustuksella ja omalla vessalla ja suihkulla. Illallisella mama kertoi, että heillä on viisi lasta, jotka kaikki asuvat muualla, mutta tapaan heidät mahdollisesti joksus myöhemmin. Tässä vaiheessa tajusin, että kaikki ne ihmiset, jotka olin kätellyt perhenjäseninä, olivatkin talon palvelusväkeä! Saman tien mä kysyin babalta, ”mitä te teitte työksenne ennen eläkkeelle jäämistänne?” ”Olin ministerinä”, baba vastasi ja jatkoi ”Ollessani Tansanian ulkoministerinä olimme presidentin kanssa valtiovierailulla Suomessa parikin kertaa. Se oli vuosina -69 ja -72. Olen siis nähnyt Helsingin!” …. Jah! Juuri näissä tilanteissa mä en koskaan keksi mitään sanottavaa. Onneksi mama sentään kevensi hieman tilannetta. ”Meillä on jo vuosia ollut eräs hyvä tuttavapariskunta Suomesta. Herra ja rouva Martti Ahtisaari. Käydessään viimeksi Tansaniassa he olivat illallisella täällä meillä. Voi kuinka kiva saada jälleen vieraita Suomesta!” Ja näissä tilanteissa mä alan aina kuumeisesti miettiä, kuinka monta tyhmää vitsiä mä olen jo kerennyt kertoa.
No täällä sitä nyt sitten ollaan. Tämä ei ollut ihan se vanha harmiton pariskunta, jonka mä oletin tapaavani. Tällä vanhalla leppoisalla pariskunnalla onkin ainakin kolme sisäkköä, vartija ja autonkuljettaja sekä lisäksi ainakin kaksi muuta tyyppiä, joiden toimenkuvasta en vielä ole päässyt selville. Tällä pariskunnalla on iso omakotitalo kaupungin yhdellä parhaimmista paikoista ja tällä pariskunnalla on tarjota mulle oma huone ja vessa, jonka ikkunasta mä voin nähdä Intian valtameren. Käsitättekö te, että mä olen vieraana talossa, jonka isäntä istui pääkallopaikalla samoihin aikoihin, kun maan silloinen presidentti ”mwalimu” eli opettaja Julius Nyerere ajoi maassa läpi suuruundenhullua ja katastrofaalisiin seurauksiin, mm. talouden romahtamiseen johtunutta sosialistista Ujamaa hankettaan! Niinpä, en käsitä mäkään..

Matkan ihanuudet ja kauheudet

4.3.2010
Mä odotin matkustamista Tansanian läpi niin paljon, etten käytännössä nukkunut viime yönä lainkaan. Näkymät olikin just yhtä mielenkiinoiset, kuin mitä oletinkin. Matkan aikana huomasi hyvin, kuinka ylänköalueiden vihreys muuttui vähitellen punaiseksi hiekaksi, ja kuinka kuumuus ja ilman painostavuus vain lisääntyi merta kohden tultaessa. Mä sain rauhassa ihmetellä maisemia ja rakennuksia ilman, että kukaan häiritsi, sillä kaikki katsoivat innostuneena kamalan huonoa elokuvaa. (Mulla oli muuten jo tulossa pari nasevaa komenttia Eddie Murphysta ja hänen takuuhauskoista komediapläjäyksistään, mutta onneksi tajusin ihmisten kiinteästä tv:n tuijotuksesta, että sankaria ei mollata.)
Mä näin Tansanian luontoa, viljelyksiä, maasaiden ”boma” nimisiä, hiekasta rakennettuja tilapäisasuntoja, lapsia juoksemassa ja vilkuttamassa erilaisissa koulupuvuissa sekä perheitä auraamassa peltojaan aasien voimalla. Hauskinta koko matkalla oli tansanialaiset bussit. Ilmeisesti näkyvyyden ja houkuttelevuuden takia yhtiöt maalaavat bussejansa usein erilaisin kirkuvin värisävyin. Busseja liikkuu teillä paljon, joten välillä niiden letka näytti aivan kliseiseltä, lasten kuvakirjojen sirkuskaravaanilta. Pinkkiä, liilaa ja oranssia sekä kylkiin maalattuja safarin erilaisia eläimiä. Lisäksi tapana ilmeisesti on maalata bussin takaosaan jokin sydäntä lähellä oleva asia tai lause. Niissä olikin kaikkea sellaista kuten Jimi Hendrix, Bob Marley, Obama, Michael Jackson, R Kelly, Arsenalin vaakuna ja Adebayor tai pelkkiä tekstejä, usein jalkapalloon liittyviä, kuten Fifa World Cup tai ManU 4-ever. Yhdessa luki takana ”It’s good to be american” ja toisessa anelevasti, mutta iloisin värein ”Please, call me...”. Sietämättömästä kuumuudesta ja rikki olleesta ilmastoinnista huolimatta koko matka (10 tuntia ja 15 minuuttia) meni kuitenkin aika mukavasti vain näitä bussitekstejä ja maalauksia seuratessa.
Matkalla sattui kuitenkin yksi paha ongelma, nimittäin nälkä. Siksi me haettiin seuraavan lyhyen pysähdyksen aikana pikaruokaa mukaan otettavaksi. Kojusta annettiin paketissa ranskalaisia ja niiden päälle oli lätkäistynä kanankoipi. Missään ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia syömävälineitä. Mä pyörin epätoivoisena ympäriinsä kuitenkaan löytämättä niitä mistään. Bussi jatkoi melkin heti matkaansa ja Anna söi jo iloisesti. Miten ihmeessä ihminen voi syödä kokonaisen rasvaisen kanankoiven ilman haarukkaa ja veistä? ”Tämä on ongelma” mä sanoin Annalle, joka vaan nauroi mulle. Musta asiassa ei ollut kauheasti mitään huvittavaa, joten toistin asiani varmuuden vuoksi myös swahiliksi. Anna vaan vastasi ”Me täällä Tansaniassa syödään monia ruokia sormin” ja jatkoi syömistä. Tässä vaiheessa mä vielä sanon, että kotonahan Pekka usein siivoaa mulle lihan. Ottaa pois kaikki niljakkaat ja pelottavat palat ja laittaa mun lautaselle hyvät ja kiinteät lihat, niin ettei mun edes kauheasti tarvi nähdä läskiä, luita, jänteitä tai vaikkapa kanannahkaa, koska niin on vaan kaikkien kannalta paras. Mutta nyt mun oli nälkä. Mä siis hetken muistelin sitä, miten olen nähnyt Pekan joskus hoitavan vastaavanlaiset tilanteet, nitkautin ensimmäisen luun irti ja haukkasin.
Kaikki meni. Siinä mä istuin täyteen ammutussa, sietämättömän kuumassa, pompivassa bussissa, hiki otsalla ja söin naama rasvassa kanannahkaa ja kalusin luita. Herra Siunaa!

Tengerun torilla

3.3. 2010
Meidän piti alunperin Annan kanssa matkustaa Dariin tänään, mutta Anna halusikin siirtää lähtöä päivällä, jotta voi ostaa hedelmiä mukaan vietäväksi. Tämä oli musta outoa, sillä Anna ei ole nähnyt miestään ja lapsiaan sitten joulun. Keskiviikkoisin ja lauantaisin on Tengerun kylässä markkinat, mikä on ilmeisesti hyvä paikka ostaa hedelmiä. Meillä oli alunperinkin tulossa mukaan jo Annan kaksi matkalaukkua, mun rinkka ja tietokone. Eilen kämppis ilmoitti, että mukaan otetaan vielä banaaneja, mangoja, tomaatteja, porkkanoita ja avokadoja. Jokaista yksi muovikassi... Ei pidä unohtaa, että matka Dariin bussilla kestää kuulemma vähintään 8 tuntia. Mun oli siis pakko lähteä mukaan markkinoille katsomaan, mikä ihme on niin halpaa, että se lyö laudalta sekä mukavuudenhalun että aviomiehen ja lapset.
Markkinat oli aivan valtavat! Mä en ymmärtäny, miten kylään jää enää ketään ostajaa, kun myyjiä oli niin paljon. Siellä myytiin ihan kaikkea, siis mitä vaan voi mieleen juolahtaa myyntipöydälle laittaa. Meteli oli välillä aivan korvia huumaava, sillä myyjät harjoittivat kilpahuudantaa tuotteidensa hinnoista. Vaatteet oli suurimmaksi osaksi kierrätettyjä, mutta oikeinkin hyväkuntoisia. Jos sietäis kuumuutta paremmin eikä sais ahdistuskohtausta sekavassa ihmisvilinässä, siellä olis voinu tehdä elämänsä löytöjä. Vaatteita oli isoina röykkiöinä pöydillä ja kun vaan jakseli kaivaa osui käteen välillä kalliitakin merkkituotteita. Mä ostin kaksi toppia ja yhden mekon ja maksoin niistä yhteensä 2,5 euroa, Annan tuhistessa vieressä ja syyttäen swahiliksi myyjiä törkeistä ryöstöhinnoista. Kaikki on tietenkin heti puolet kallimpaa kun ”mzungu” eli valkoinen kysyy hintaa. Mutta ei mikään siellä, merkkivaatteestakaan pyydetty hinta olisi mun budjettiani onnistunut horjuuttamaan. Sinne mä todellakin menen uudestaan!

Etukäteen mä kyllä jännitin vähän marketille menemistä ja luulin, että mua olisi pelottanut siellä enemmäkin. Pyöriä nyt ainoana skandinaavina valtavan ihmismassan keskellä puhumatta vielä kunnolla swahilia. Mutta ihmiset olivat taas niin kovin ystävällisiä ja täällä safarialueella on totuttu euroopalaisiin. Yhden kerran mä vähän säikähdin, kun en enää nähnyt Annaa missään. Samantien mä kuitenkin tajusin, että vaikka mä kadotan Annan, se ei voi kadottaa mua. Mä olin päätä pidempi kaikkia ja valkoinen kun kalkki. Mä en olisi voinut piiloutua sinne, vaikka olisin kuinka halunnut. Ainoa mikä vähän ahdisti oli ne ”mzungu” huudot. Lapset varsinkin harrastavat niitä. Suurin osa aikuisista ihmisistä ei kiinnittänyt muhun mitään erityistä huomiota, mutta sitten oli muutamia, jotka huusi ”mzungu” ja päälle ilmeisesti terävänkin huomion mun olemuksesta. Ihmisten katseet kääntyivät muhun ja useimmat alkoivat nauraa. Sellanen on, sanoisinko, hieman kiusallista. Mutta mitään pelättävää siellä tosiaan ei ollut. Ainoastaan kerran joku ukonrähjä kävi iholle, koska se kuulemma rakasti mua tulisesti, mutta noita juoppoja nyt on Suomessakin, vaikka muille jakaa. Sitäpaitsi aivan samantien muut ihmiset ajoivat ukon pois.
Yksi asia mua jäi kuitenkin painamaan. Nimittäin marketilla olevat, pusseja myyvät pikkupojat. Kun Anna osti ison kasan hedelmiä, siihen heti ryntäsi heti terävänä pieni poika, joka myi muovipusseja. Pientä maksua vastaan nämä pojat myös kantavat mamojen ostoksia. Musta se oli ihan kamalaa! Tuntui kauhean pahalta katsoa, kun se pieni laiha poika kantoi meidän kaikkia hedelmiä. Mä yritin sanoa sille, että mä voin kyllä auttaa, mutta poika vaan kattoi mua kummeksuen ja hieman vihaisena, luullen kai, että mä yritän pienentää sen palkkiota ottamalla osan taakasta itselleni. Anna kielsi mua ehdottomasti kantamasta, koska ne on kuulemma niin painavia! Kun mä sanoin, että tuo on ihan liian pieni lapsi kantamaan noin suurta taakkaa, Anna vaan nauroi, että eivätkö olekin ovelia keksimään tulonlähteitä. ”Ne taistelevat, ne taistelevat” Anna sanoi. Mä olisin jotenki halunnu edes jutella ystävällisesti pojalle. Kysyä, mikä sen nimi on tai miksi se ei ole koulussa, mutta poika väisti mun katsetta koko ajan. Poika kantoi hedelmät marketilta daladalalle asti kiiruhtaen aina 30 metriä ja sitten leväten niin kauan kun me saatiin se kiinni. Lopulta Anna antoi pojalle 500 shillinkiä, mikä on positiivisesti arviointuna noin 30 senttiä. Mä aloin kaivamaan mun kolikoita myös, mutta poika katos palkkion saatuaan salamana ihmisvilinään etsimään uusia kantamuksia. Mä jäin seisomaan hedelmien keskelle rahojeni kanssa, enkä voinut tehdä mitään muuta kuin lausua rukouksen ja jättää sen pienen likaisen pojan jonkin mua suuremman huolehdittavaksi.

No, kaikesta huolimatta meillä on nyt sitten jokapaikka täynnä hedelmiä ja vihanneksia. Matka Dar es Salaamiin voi mitä ilmeisemmin alkaa...

Yksin olemisen outous

Yksinäisyyteen suhtaudutaan täällä todella eri tavoin kuin Suomessa. Annan mielestä ylipäätään ”ei ole hyvä olla yksin”. Mä oon pari kertaa silloin, kun on ollu oikein kuuma, mennyt varjoon istumaan ja pelaamaan pasianssia. Tytöt ei voi yhtään ymmärtää, mitä mä teen, ja kiirehtii seuraksi. ”Miksi ihmeessä pelata yksin?” (Täällä ei varmaan edes tiedetä yhtään pasianssia...) Yksin olemista on paikallisten vaikea käsittää tai sitä, ettei halua olla sosiaalinen. Esimerkiksi tanskalainen Berthil kävelee kampuksella usein mp3:sen kanssa, kuulokkeet korvilla. Tansanialaiset oudoksuu sitä todella paljon. Berthiliä pidetään hieman itsekkään ja todella epäkohteliaana kun se ”tuolla tavoin osoittaa, että haluaa vaan olla omissa oloissaan eikä jutella ihmisille”. Tämä Euroopassa täysin yleinen näky on täällä, ei nyt välttämättä suoranainen loukkaus, mutta todella kummallista kuitenkin. ”Kulttuurien kohtaamista” tapahtuu täällä joka päivä mun tai muiden vaihtareiden ja paikallisten välillä. Tänäänkin me naurettiin ihan kauheesti Annan kanssa toistemme outoudelle. Mut oli kutsuttu päivälliselle kampuksen sairaanhoitajan kotiin. Yhtäkkiä Anna alkoi tiedustella, kenet aion ottaa mukaan... Mitä? Mä en edes tajunnut kysymystä! Anna puolestaan oli ihan hämmästynyt, että mä menen yksin. Anna selitti, että Afrikassa on tapana ottaa mukaan joku ystävä. Musta taas oli täysin älytöntä pyytää mukaan joku, jota ei oltu virallisesti kutsuttu. Kuinka kiusallista olis mennä vierailulle jonkun kutsumattoman kanssa, ilman että ilmoittaa siitä etukäteen! Anna alkoi nauraa mun ajattelulle ja mä taas nauroin Annan absurdille ehdotukselle ottaa tosta noin vaan Tina mukaan. Mä olin ihan varma, että Anna yrittää vaan huijata ja testata mikä kaikki hölynpöly menee mulle läpi. Ottaa isäntäväelle tuntematon tyyppi mukaan? Eihän sillälailla nyt vaan tehdä! Mutta Anna vakuutti, että se on todellakin yleinen tapa siksi, että ihmisen ei ole hyvä olla tai matkata yksin. Isäntäperheelle saattaa tulla kiusallinen olo, jos ne huomaa, että mä olen joutunut tekemään matkani heidän luo yksin. ”Jos sä olet yksin, ihmiset ajattelee, että sä olet yksin, koska sulla ole ketään kaveria ja niille tulee kurja olo.” Tästä huolimatta mä pidin pääni ja menin vierailulle ihan vaan itsekseni. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kun mä lähdin kotiin, mua tultiin porukalla saattamaan. Takaisin mun asuntolaani heiltä on noin 50 metriä... :)
Mä olen siis monessa tilanteessa todennut, että täällä ei taida olla sellaista käsitettä kuin tietoisesti valittu yksinäisyys. Senpä takia kaikki on ollu ihan kauhuissaan, mitä mä teen kun ensi viikolla alkaa loma. Mä siis tulin tänne jo kuukautta ennen kun lukukausi alkaa tutustuakseni ihmisiin ja kampukseen, mutta loman ajaksi lähes kaikki opiskelijat lähtevät koteihinsa. Musta olis silti ollu ihan ok oleilla täällä. Matkustella lähikyliin ja Arushaan sekä kirjoitella rauhassa gradua. Mutta muille se oli täysin mahdoton ajatus. Niinpä Anna kutsui mut kotiinsa Dar es Salaamiin ja tottakai mä suostuin. Musta on mielettömän hieno tilaisuus päästä asumaan tansanialaisessa perheessa ja Tansanian suurimmassa kaupungissa kokonainen kuukausi! Moni muukin on tässä parin viime päivän aikana pyytänyt mua luokseen asumaan, jotta en jäisi tänne yksin. Siis sellaiset ihmiset, jotka mä olen tuntenut vasta vajaan viikon, ja joille mä olen täydellinen vieras!
Tässä maassa, kulttuurissa ja ihmisissä on jotain poikkeuksellisen kaunista.

Pieniä ja suuria eroja

28.2. 2010
Monet asiat vaikuttaa täällä suomalaisesta ja pohjoismaalaiseen kulttuurin ja ilmastoon tottuneesta ihmisestä oudoilta. Vaikkapa vaan se, että kukaan ei käytä aurinkolaseja:) Aurinko paistaa kirkkaammin kun musta ikinä missään, mutta ketään se ei tunnu haittaavan. Mulla tulee pää kipeeks kaikesta paisteesta, mutta en mä käytä aurinkolaseja, kun ei kerran kukaan muukaan. Lisäks täällä kukaan ei tietenkään ota aurinkoa tai jotenkin erityisesti oleile auringossa, vaikka sää on kuinka ihana. Jos Suomessa olisi tällainen sää, iltalehtien kirkuvat otsikot hoputtais ihmisiä nauttimaan vuosikymmenen intiaanikesästä ja ihmisiä makaisi rannalla niin, ettei hiekkaa alta näy. Musta ei ikinä missään ole ollut näin kuuma, mutta tyypit tepastelee täällä farkut jalassa. Varsinkin kaikilla miehillä on suorat housut ja kauluspaidat päällä joka päivä. Vain me vaihtarit ollaan shortseissa ja t-paidoissa. Varsinkin näin koeviikon aikana ihmiset istuu kaiket päivät sisällä luokissa, huoneissaan tai kirjastossa opiskelemassa. Suomalaisen sisäinen ääni sanoo, että on synti tuhlata näin kaunis päivä istumalla sisällä. Sen tosiasianhan mummo on opettanut jo pikkulapsena! Suomalaisen näkökulmasta outoa on myös se, että kaikki ihmiset moikkaavat toisiaan, on ne sitten ennestään tuttuja keskenään tai ei. Kaikkia kuuluu tervehtiä. Samoin ihmisten sosiaalisuus on mulle ihmeellistä. Helsingissä bussista poistuva henkilö ei pysty sanomaan edessään oleville ”anteeksi” vaan tunkee vain tuppisuuna läpi. Täällä ihmiset juttelee toisilleen koko ajan. Yksinäisyys on kurjaa, eikä ketään saa jättää olemaan yksin. Munkin on siis juteltava koko ajan. Kaikki ihmiset on tosi kiinnostuneita musta, moni jää juttelemaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Kadulla kävellessäni ihmiset kutsuu kylää. Etenkin lapset aina tervehtii, saattavat ottaa kädestä kiinni ja kävellä hetken mun kanssa. Se on niin kovin suloista. Lapset täällä on kauheen ihania ja kauniita!
Länsimaissa pyritään aina olemaan jotenkin muka niin korrekteja ja hienotunteisia. Täällä hienotunteisuus muodostuu erilaisista asioista kuin Suomessa. Yliopiston luennolla Helsingissö mulle sanottiin, ettei hienoa käyttää termiä "black theology". Täällä kuitenkin ihmiset puhuu täysin mutkattomasti mustista ja valkoisista ihmisistä sekä heimoista ja klaaneista, jopa pakanoista. Mä olen ”valkoinen ystävä”, ja kaikkia mun mahdollisia töppäyksiä ymmärretään koska ”te valkoiset vaan teette tollasta” ja vaan nauretaan hyväntahtoisesti päälle. Toisen ulkonäöstä puhumisen kanssa ei myöskään ole niin tarkkaa. Kun mä astun huoneeseen saattaa mulle ennestään tuntematon ihminen ensimäisenä huudahtaa ”Ooh, kuinka pitkä!”. Mä en ensin hämmentyneenä tiennyt, että mitä ihmettä mun olis siihen tervehdykseen pitäny vastata. Ojentaako vaan käsi ja sanoa päivää? Lisäksi esimerkiksi paino on aikalailla ikään liittyvä juttu, mistä syystä ihmiseen voi joskus viitata sanomalla ”tuo lihava mies tuolla”. Anna esimerkiksi näytti mulle kuvia sen edellisestä kämppiksestä, kohtuullisen rotevasta ja noh... hieman mahakkaasta 19-vuotiaasta norjalaistytöstä. Kesken kuvien katselun Anna kysyi ihmetellen, ”Mitä ihmettä te syötte siellä Euroopassa kun jo noin nuorena olette tuon kokoisia? Kuvan perusteella hän on ainakin 30! You must have very strong food.” Aivan valtavan huvittavaa! Anna oli kuitenkin vain vilpittömän kiinnostunut ja halusi tietää ihmisten ruokatottumuksista. Samalla mä kysyin Annalta, että miksi ihmiset sitten luulee, että mä olen vasta 16-vuotias. Syy löytyy kuulemma jälleen vartalosta. Koska mulla ei ole rintoja tai leveää lantiota, mä en voi olla vielä nainen, jolloin mä olen siis teini-ikäinen. Ihmiset ajattelee, etten mä vielä ole kehittynyt naiseksi! Mahtavaa, että länsimainen sairaalloisen laihuuden ihannointi ei ole vielä saavuttanut Makumiraa. Mun hoikkaa olemustani ei pidetä täällä yhtään minään! :D
Tällaiset asiat saattaa suomalaisesta vaikuttaa töykeydeltä. Mutta kohteliaisuus ja ihmisten huomiointi koostuukin täällä paljon kauniimmista ja syvemmistä asioista kuin Suomessa. Me kohteliaina ollaan ehkä sanomatta tosiasioita toisesta ja käännetään katse pois, koska on epähienoa ”sekaantua” muiden asioihin. Tansaniassa paljon tärkeämpää on toisista ihmisistä välittäminen. Ketään ei jätetä yksin, jokainen vieras toivotetaan tervetulleeksi, ulkomaisiin ihmisiin ja kulttuureihin tutustuminen on siunaus, kysellään toisten kuulumisia ja ollaan kiinnostuneita muista. Elämän ilot, surut, suuret tapahtumat ja epäonni kohdataan yhdessä ja autetaan toisia silloin, kun siihen on tarvetta. Suomessa on liian usein niin, että kun on veronsa maksanut, voi pään kääntää pois.