Jo ollessani lapsi isäni piti minulle puheita historian tärkeydestä. ”Ihmisen täytyy tuntea historiansa. Suurinta typeryyttä on toistaa typeryyttä. Kuinka tyhmä on ihminen, joka tekee saman virheen, jonka joku toinen teki jo sata vuotta sitten”, isä kovisteli minua ennen jotain kuudennen luokan historiankoetta.
Historian tunteminen on tärkeää myös yksilön oman identiteetin rakentamisessa. Olen aina ajatellut olevani isänmaallinen. Kaukana kotoa ja täysin toisessa ympäristössä ja kulttuurissa isänmaallisuus nousee kuitenkin aivan uusille lukemille. Yhtenä iltana löysin itseni istumassa tyhjässä internetluokassa kellon ollessa jo lähellä puolta yötä, katsomassa netistä noin kymmenen minuutin mittaista talvisotapätkää, jonka taustalla komeaääninen mieskuoro lauloi Finlandiaa. Itku silmässä, vilunväristykset selkäpiissäni ja pakahduttava ylpeyden tunne rinnassani tuijotin vaihtuvia mustavalkoisia kuvia ja muistelin jo edesmennyttä sotaveteraani iso-isääni. Varmaan moni suomalainen voi tunnustaa kokeneensa ainakin joskus vastaavanlaisen patrioottisen hetken. Talvisodan henki, suomalainen sisu sekä ylpeys omasta kansasta ja sen historiasta on osa monen suomalaisen kansallista identiteettiä.
Joillekkin toisille oman kansan historia on puolestaan raskas ja vaikea kannettava. Muutama kuukausi sitten oli Saksan avausottelu jalkapallon maailman cup -turnauksessa. Saksalaiset vaihtarit Tina ja Matthias jännittivät joukkueensa puolesta ruokalaan muodostetun kisakatsomon eturivissä. Kun Saksan kansallislaulu kajahti soimaan ennen pelin alkua, monet alkoivat ihmeissään töniä Matthiasta ja Tinaa. ”Se on teidän kansallislaulu, miksette nouse seisomaan?!” Tina helahti aivan punaiseksi ja Matthias vastasi ihmettelijöille maahan tuijottaen: ”Ei me tehdä sellaista. Meillä on vähän ongelmaa meidän historian kanssa...”
Vaihtoaikani Tansaniassa on ollut uskomattoman mielenkiintoinen, ei pelkästään kulttuurin vaan myös historian kannalta. Opiskelijatoverini tulevat pääasiallisesti Tansaniasta, mutta sitten meitä on myös siis Saksasta, Ghanasta, Keniasta, Yhdysvalloista, Kongosta, Tanskasta, Indonesiasta ja Botswanasta. Kaikki meistä tuo mukanaan oman maansa historian, ja näitä tapahtumia sekä niiden vaikutusta maiden nykytilanteeseen on vertailtu paljon keskenään. Olenkin alkanut miettiä historian tapahtumien merkitystä ihmisten nykypäivän käytökseen. Miksi 65 vuotta toisen maailmansodan loppumisen jälkeen, 80-luvun lopulla syntynyt poika häpeää omaa kansallisuuttaan katsoessaan jalkapalloa toisella puolella maapalloa?
Yksi yhteinen tekijä luennoilla on ollut etenkin Afrikan historian tiivis läsnäolo kaikessa keskustelussa. Lähes joka luennolla viitataan jotenkin kolonialismin aikaan ja sen perintöön. Yleinen ajatus on, että kaikki nykyiset ongelmat johtuvat siitä, että eurooppalaiset valloittivat Afrikan mantereen ja jättivät jälkeensä hirvittävän sekasotkun. Afrikan nykytilanteesta ei voida puhua ilman, että aloitetaan eurooppalaisista, orjuudesta ja riistosta. Afrikassa syyt katkeruudelle sekä syntipukkien etsiminen ovat ymmärrettävissä, koska yhteiskunnat painivat yhä pahenevien ongelmien kanssa. Ymmärrän kyllä afrikkalaisten katkeruuden eurooppalaisia kohtaan. Onhan vastaavaa katkeruutta nähtävissä Suomessakin. Suomi itsenäistyi pian sata vuotta sitten eikä minun vanhempanikaan nähneet sota-aikaan, mutta silti pinnan alla on yhä tiettyä katkeruutta siitä, että silloin joskus, meiltä yritettiin viedä ja vietiin jotain. Meidän naapurimaamme on maailman suurin valtio, mutta harva suomalaista käy siellä koskaan. ”Kuka nyt Venäjälle haluaa mennä?” ihmetellään nyreänä. Minulle siis afrikkalaisten kitkerä suhtautuminen menneisiin tapahtumiin, on hyvin tuttu asia.
Ongelma kuitenkin on, että huomio olisi hyvä jo siirtää muualle. Tansania ei esimerkiksi luonnonvarojensa puolesta ole köyhä maa. Täällä on kultaa, uraania, maakaasua, hiiltä sekä harvinaisia jalokiviä, tansaniitteja, joita voi löytää vain Tansaniasta. Näistä tulevat rahat eivät kuitenkaan mene tavallisille ihmisille, vaan korruption ja vastuuttoman hallituksen myötä rahat päätyvät jo valmiiksi pulleisiin lompakkoihin. En missään nimessä kiellä kolonialismin ajan negatiivista vaikutusta tai sitä, kuinka eurooppalainen ylivalta häiritsi afrikkalaisten omien poliittisten ja sosiaalisten mallien kehittymistä, mutta ei se kokonaan selitä sitä, miksi yhä tänään, 50-vuotta itsenäistymisen jälkeen maa luokitellaan edelleen maailman vähiten kehittyneiden maiden joukkoon.
Haluaisinkin lisätä jotain isäni hyvään ohjeistukseen. Tunne historiaa ja ota opiksesi, mutta älä jää siihen kiinni tai anna sen estää toisenlaisen historian kirjoittamista. Menneisyttä ei voi muuttaa, mutta sen tunteminen ja siitä oppiminen ovat hedelmällisiä, katkaruus, syyttely ja viha eivät. Kun katkeruus sokaisee silmät ja saa ihmiset pistämään syyt menneseen, ei kukaan huomaa nykypäivän väärinkäytöksiä. Esimerkiksi korruptio Tansaniassa on niin yleistä, että kaikki tekevät sitä. ”No maksa sille vähän jotain” on useinkin neuvo minulle kun hallinnolliset asiat eivät etene. Sitten perään ihmiset kertovat, kuinka omat asiat alkoivat rullaamaan heti pienen voitelun jälkeen. Korruptio käsitetään siis normaalina yhteiskunnallisena rakennelmana, mutta köyhyyden varsinaiset syyt nähdään kolonialismin perinnössä. ”Euroopan rikastumisen alkusyy on Afrikan hyväksikäytössä ja nyt he kehitysavulla koittavat paikata tekojaan!”, kuului kerrankin eräs mielipide luokassa. Sota, diktaattorit ja poliitikkojen oman edun tavoittelu, ihmisoikeusrikkomukset, Hiv ja Aids -tiedotuksen puute tabujen rikkomisen pelossa, etninen syrjintä ja oman heimon etuuksien lisääminen muiden heimojen kustannuksella... Mitä ne ovat verrattuna eurooppalaisiin valloittajiin?
Omasta historiasta ”sokeutuminen” ei tietenkään ole ainoastaan afrikkalainen piirre. Tuntuu, että Suomessakin esimerkiksi talvisotaa ja kunniakasta itsenäisyystaistelua käytetään nykyisin liian usein jonain, jolla perustellaan käytöstä, mikä todellisuudessa on rasismia, ryssittelyä, ennakkoluuloa ja itsensä nostamista toisten yläpuolelle. ”Suomi suomalaisille” ja puheet siitä, että miksi sitten veteraanit ylipäätään taistelivat, jos se nyt heitetään hukkaan, ovat hulluja puheita. Talvisodassa oli kyse myös taistelusta vapauden, itsemääräämisen, ihmisten oikeuksien ja koskemattomuuden puolesta. Finlandia hymnissäkin lauletaan ”karkoitit sä orjuuden”. Kaikilla ihmisillä on oikeus omaan kieleen, omaan kulttuuriin ja uskontoon sekä turvaan, kunnioitukseen ja rauhaan elää omaa elämäänsä. Suomi taisteli, koska nämä oikeudet meiltä yritettiin viedä. Minusta tältä uskomattomalta urotyöltä viedään kaikki ylväys, jos sitä nyt käytetään jonkinlaisena perusteena kohdella muita ihmisiä samanlaisin asentein, joita vastaan veteraanit aikoinaan taistelivat. Suomelle olisi voinut käydä huonostikin. Ilman tätä tietoa tuskin puhuttaisiin talvisodan ”ihmeestä”. Nyt me ilmeisesti kuitenkin koemme ylemmyyttä omasta onnistumisestamme ja siunauksestamme siinä määrin, että koemme oikeudeksemme halveksia meitä epäonnisempia maahanmuuttajia ja pakolaisia, emmekä korvaamme lotkauta kehitysmaiden ongelmien ja inhimillisen kärsimyksen puolesta.
Isäni opetti minulle ”älä toista toisten jo historissa tekemiä tyhmyyksiä”, kun olin vasta ala-asteella. Perusajatus siis oli, että jo lapsikin voi tämän periaatten käsittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti