27. helmikuuta 2010

"always coca-cola"

Tänään mä kävin ensi kertaa Arushassa. Arusha on lähialueen suurin kaupunki. Saksalainen Schneiderin pariskunta lähtee sinne ostoksille joka lauantaiaamu ja vaihtarit pääsevät halutessaan samassa kyydissä. Mä tarvitsen näin alkuun paljon kaikenlaista tavaraa, jota ei saa Makumiran kylästä, joten lähdin mukaan. Koska mun tuloiltana oli jo pimeää, mä näin vasta nyt ensimmäisen kerran yliopiston muurien ulkopuolista todellista Tansaniaa, tavallisia ihmisiä ja arkista elämää. Kunpa mä olisin voinut kuvata sen kaiken! Matka Makumirasta Arushaan kestää noin 20 minuuttia. Tienvarret on täynnä pieniä kauppoja ja erikokoisia taloja. Välillä ihan tavallisten ihmisten asumuksia ja välillä isoja portteja ja muureja, joiden sisälle ei nää. Näitä länsimaalaisten lääkärien tai YK:n työntekijöiden taloja vartioivat yksityiset vartijat ja isot kyltit ilmoitti välittömästi päälle pärähtävästä hälytysjärjestelmästä, jos hengitätkään taloon päin. Tien varrella käveli tuhottoman paljon ihmisiä. Lauantai on useissa kylissä markkinapäivä, joten hulinaa riitti koko matkan ajan. Miehet veti tai työnsi puisia kärryjä täynnä kaiken maailman tavaraa. Lähinnä erilaisia hedelmiä, mutta selvästi myös yksi plyysikankainen sohvakalusto oli vaihtanut omistajaansa heti aamusta. Naisilla oli upeita, värikkäistä kankaista tehtyjä pukuja ja moni käveli ylväästi kantaen päänsä päällä raskaan näköisiä kuormia. Tien reunuksilla oli lehmiä laiduntamassa ja näinpä siellä myös pari maasaita paimentamassa vuohiaan. Luonto on täällä hirvittävän kaunista, ja autosta näki hyvin alueen kauniit korkeuden vaihtelut, pellot, laaksot, rotkot ja vihreät vuoret. Arushan alue on 1400 metriä merenpinnasta, joten täällä on hieman eri ilmasto kuin muualla Tansaniassa. Täällä sataa muulloinkin kun vaan sadekauden aikana, joten Arushan alue on aina vihreä. Mulla oli niin paljon katseltavaa ja ihailtavaa, että välillä unohdin jopa hengittää. Vähän väliä mun henki salpautui puolestaan liikenteestä. Meininki oli nimittäin todella hullua. Paikallisbussit on täällä nimeltään daladala. Ne on pieniä valkoisia hiaceja tupaten täynnä ihmisiä. Daladaloja huristelee tiellä monia peräkkäin ja välillä meidät ohitettiin yhtä aikaa sekä vastaantulijoiden että penkan puolelta. Tiet on täällä muuten tosi hyvät paitsi kapeilla pikkuteillä, jolloin me musta pikemminkin yritettiin edetä pommituksen raiskaamassa, kuivahtaneessa mutakuopassa kuin tiellä. Kyyti saksalaisten Land Roverissa oli välillä niin poukkoilevaa ja töyssyistä, että musta tuntui, että mun hampaat irtoaa. Kun tähän kaikkeen vielä lisää sen, että Tansaniassa ajetaan suomalaisittain katsottuna väärällä puolen tietä, olin mä aika peloissani. Siitä alituisesta, hermostuneesta hihittelystä voisi päätellä, että jopa shokissa.
Silmiinpistävin asia koko matkalla oli coca-colan jylläävä ylivoima. Miten ihmeessä mikään yritys on pystynyt luomaan itselleen niin laajan ja tehokkaan verkoston? Cokiksen mahtia kuvaa se, että jokaisen pienen kaupan nimi oli painettu samalle punaiselle cokis mainokselle. Oikeasti! Käytännössä jokaikisen kaupan räystään päällä oli tämä kyltti, jossa oli cokista juova tyttö ja joissa luki esimerkiksi ”Neema shop”, ”Barracuda bar”, ”Macy's grocery”, ”Mini golf”, ”Tanzania grill”... loputtomiin erilaisia nimiä, kaikki samalla pohjalla! Syy on ilmeisesti siinä, että Coca-cola Company jakaa näitä kylttejä ilmaiseksi kaikille kauppojen pitäjille eräänlaisena sponsoritukena. Cokista myös myydään täällä joka nurkassa. Herra Schneider sanoi, että vaikka mihin Afrikassa menee, aina voi ostaa cokista. Ei kuulemma ole sellaista pikkukylää vuoristossa tai alakoulua keskellä metsää, josta ei löytäisi Cokista, mutta pullotettua vettä saa usein näistä paikoista etsiä. Ukko Schneider myös sanoi kokemuksesta, että vaikka hän ajaisi kuinka syrjäisellä seudulla ja koko päivänä vaan pari autoa tulisi vastaan, aina vähintään toinen niistä on cokisrekka. Mä olen tähän asti ollut sitä mieltä, että kehitysyhteistyössä pitäisi yhä enemmän hyödyntää kirkon resursseja ja kontakteja tavallisiin ihmisiin, sillä kirkolla on Afrikassa poikkeuksellinen ja laaja, koko maanosan kattava verkosto, jollaista ei täällä ole millään muulla instituutiolla. Mä olin väärässä. Mitä ilmeisemmin kehitysyhteistyöjärjestöjen kannattaisi lyöttääntyä kimppaan Coca-cola Companyn kanssa. Ne pojat kyllä löytää perille!

26. helmikuuta 2010

Sekaannusta

25.4. 2010
Eilen mä kävin tapaamassa jotain yliopiston ”johtajaa”, joka heilutti mun edessä paksua nippua papereita. Se puhui kovin nopeasti ja heilui kiireisenä sinne tänne sihteerinsä kanssa, enkä mä tajunnu kauheen mitään. Mä näin heiluteltavasta nipusta, että siinä oli tietoja jostain toisesta vaihtaritytöstä, kuvia ja passikopioita. Mä ymmärsin, että musta täytyy varmaan tehdä samanlainen nippu, jolla haetaan sitten oleskelulupaa maahanmuuttovirastosta. Tapaaminen oli hyvin nopea ja epäselvä. Tänään aamulla, kun olin kävelyllä tämä sama ”herra isoherra” pysäytti mut ja pyysi tulemaan äkkiä toimistoonsa, koska oli sattunut jotain. Mies kaivoi taas saman nipun esiin ja huudahti hätääntyneenä ”This girl is not you!”. Mua alko naurattaa ihan kauheesti, mutta en tietenkään uskaltanu. Ilmeisesti me kaikki valkoihoiset näytetään paikallisten mielestä ihan samoilta. Paperit oli jonkun saksalaisen tytön, joka ei yhtään näyttäny multa. Ei ihmekään, että mä en eilen tajunnu mitään! Nyt asiat on siis ihan sekaisin, sillä kukaan ei tienny, että mä olen edes tulossa!! Koulun johto ei ollut odottanut mua. Mä olin kyllä etukäteen yhteydessä professori Faustin Mahalin kanssa, jonka tapasin Helsingissä viime syksynä, mutta ilmeisesti hän oli unohtanut kertoa tulostani yliopiston johdolle sekä kaikille niille, jotka hoitaa kansainvälisten opiskelijoiden asioita. Vain vähän ennen mun tuloani Faustin oli kuulemma hädissään soittanu matkaltaan Saksasta, että hakekaa joku se tyttö lentokentältä! Saksalainen herra Schneider, joka vaimonsa kanssa huolehtii täällä vaihtareista kuitenkin vakuutti mulle, että kaikki kyllä hoituu. ”Ei sillä ole niin väliä, vaikka sun oleskelulupaa ei ole hoidettu etukäteen. Ei täällä Tansaniassa ole asioiden kanssa mitään deadlineja, joiden jälkeen peli on menetetty. Vain Euroopassa meillä olisi nyt ongelma.”
Täällä kaikki on jotenkin niin hirveen hassua :D

Ensimmäinen päivä

24.2.2010
Mä heräsin jo ennen seitsemää aamupalalle. Anna, mun kämppis, lähti näyttämään mulle ruokalan ja matkalla esitteli muutakin kampusta. Makumira on siis yksi Tansanian luterilaisen kirkon ylläpitämän Tumaini yliopiston kampus, jossa voi opiskella teologiaa, lakia tai opettajaksi. Kampus on jotenkin tosi suuri ja monimutkainen, enkä mä vielä yhdessä päivässä oppinu täällä suunnistamaan. Mun huoneeni on pienessä, keltaisessa, rivitalon tyyppisessä tyttöjen asuntolassa, jossa on 7 muuta huonetta sekä vessat ja suihkut rakennuksen molemmissa päissä. Ovet on mukavasti omaan pieneen pihaan ja metsään päin, joten terassilla voi hyvin pestä rauhassa pyykkiä ja tepastella pyyhe päällä suihkuun. Meidän huone on tosi pieni. Meillä on Annan kanssa omat sängyt, mutta yhteinen koulupöytä ja vaatekaappi. Muuta tänne ei mahtuiskaan. Anna on chagga heimoon kuuluva teologian opiskelija. Anna on kotoisin Kilimajaron läheltä, mutta asuu nykyisin Dar es salaamissa aviomiehensä ja poikansa kanssa. Anna tietenkin näkee perhettään vaan lomilla. Annan tyyppisia naisia, joilla on mies ja lapset muulla, on täällä enemmänkin. Multakin on kysytty jo monta kertaa olenko naimisissa.
Aamupäivällä Anna vei mut ostoksille pienelle ostoskadulle heti kampuksen ulkopuolella, koska mun kaikki hygieniatuotteet on vielä iloisesti Amsterdamissa. Anna on ollu muutenkin tosi ystävällinen. Se on opettanut mulle swahilia, ja kuinka kääriä moskiittoverkko oikein päiväksi sekä sen, ettei kannata jättää mitään hyviä kenkiä oven ulkopuolelle, koska koirat saattaa viedä ne. Ylipäätään kaikki on täällä tosi ystävällisiä. Naapurihuoneen opettajaopiskelijatytöt kutsuivat mut kylään ja syömään huoneeseensa, nauroivat mun jo nyt palaneille olkapäille ja sille, että mä olen läkähtyä, vaikka täällä on kuulemma viileää. Kaikki, jotka oon tavannu, on toivottanut mut lämpimästi tervetulleeksi. Kaikkien mielestä mä olen ”charming”, ”super tall” ja ”cute”, jopa niin suloinen, että asuntolan tytöt oli kaikki sitä mieltä, että mä olen vasta 16-vuotias!
Illalla tapasin naapurihuoneessa asuvan saksalaisen Tinan, joka on hyvin ymmärtänyt uuden tulokkaan hämmennystä ja osannut antaa paljon ohjeita, jotka paikallisille on täysin itsestäänselviä. Muunmuassa sen, että älä koskaan öisin kävele ilman taskulamppua, äläkä koskaan pimeällä poistu teiltä. Kampuksella on kuulemma paljon käärmeitä, jotka ei pidä siitä, että niiden päälle astutaan, mistä en toki heitä moiti.
Illalla tuli ensimmäinen sähkökatkos. Mä olin Tinan kanssa syömässä myöhäistä päivällistä ruokalassa, eikä meillä ollut taskulamppuja mukana. Paluumatka asuntolaan meni ihan haparoimiseksi, mutta Tina oli onneks jo sen verran tuttu ympäristön kanssa, ettei me kuitenkaan eksytty. Loppuillan mä opiskelin swahilia otsalampun valossa. Just ku menin nukkumaan alkoi taas viereissä kahvilassa matsin jännääminen. Tunnarista päätelleen kyseessä oli mestarien liigan ottelu. Onneks äiti oli antanu mulle korvatulpat mukaan, joten mä nukuin oikeinki sikeästi jopa 12 tuntia. Yhden kerran mä heräsin aamuyöllä, kun sähköt taas palas ja valot rapsähti päälle.

Saapuminen

23.2. 2010
Kun kone lähti irtosi maasta Amsterdamin lentokentällä mun oli vaikea olla nauramatta ääneen. Niin innoissani ja onnellinen mä olin. Mä sanoin Euroopalle näkemiin ja silloin alkoi vihdoin vähän jännittää. Lento oli paljon hienompi kuin missä olen ikinä ollut. Koko ajan tarjoilijat, joille mä oli ”madam”, toi eteen kaikenlaista syömistä: salaatteja, lihakastiketta ja riisiä, savustettuja manteleita, jälkiruokia, kakkua, pitsaa ja eri juomia. Ruokien jälkeen tuotiin aina kuumia ja tuoksuvia pyyhkeitä käsien puhdistamista varten. Omasta pikku tv:stäni mä sain valita leffoja, tv-ohjelmia tai musiikkia.
Kaiken tämän lisäks mulle sattui vielä upea ikkunapaikka. Sahara oli jotain aivan uskomatonta! Silmänkantamattomiin pelkkää aaltoilevaa hiekkaa, jonka tuuli oli sieltä täältä puhaltanut suuriksi dyynijonoiksi. 11000 metrin korkeudesta dyynit näytti ihan vaalean kullanruskealta kreppipaperilta. Sillon taas kun hiekka oli tasaista tuntui ettei lentokone liiku ollenkaan. Koneen vauhti oli yli 900 km/h ja silti siinä hiekkamaisemassa riitti tuijotettavaa reilusti yli tunniksi. Siitä saa ehkä hieman käsitystä aavikon suuruudesta. Aurinko paistoi ihan täydeltä terältä ja mun ikkunaan liiskattu naamani tuntui palavan. Mulle tuli huono oloki, mutta en siltikään pystyny lakata katselemasta sitä ihmeellisen lumoavaa, mutta samalla karua näkyä. Onneks just sillon koneessa tarjoiltiin suklaajäätelöä!
Kaikki meniki oikein mainiosti lähes loppuun asti. Häslinki alkoi heti Kilimanjaron lentokentälle laskeutumisen jälkeen. Ensinnäkään mä en koskaan olis edes osannu kuvitella, kuinka kuuma täällä voi olla! Lämpötila oli kolmekymmentä astetta, vaikka oli jo lähes puoliyö. Ilman painostavuus ja kosteus teki siitä ihan läkähdyttävän kuumaa. Mulla oli tietenkin päällä Suomessa päälle laittamani vaatteet: Kolme paitaa, takki, farkut ja niiden alla pitkikset! Hitaasti matelevassa viisumijonossa mä luulin pyörtyväni kuumuudesta. Mulla ei tietenkään ollu dollareita, joilla viisumin olis saanu ostettua... Sitten vihdoin viimein viisumi kädessä mä huomasin, että vaan mun matkalaukku oli saapunut, mutta rinkkaa ei näkynyt missään. Lopulta tiedustelujen jälkeen se löytyi Amsterdamista, ei kuulemma ollut kerennyt vaihdossa mukaan...
Ajomatkan aikana mä en tietenkään nähny vielä oikein mitään, koska oli niin pimeää. Samoin kampus jäi illalla täysin oudoksi. Mut vietiin suoraan mun huoneeseen, jonka mä jaan tansanialaisen tytön kanssa. Koska oli jo niin myöhä, mä en ehtiny purkaa tavaroita vaan menin suoraan nukkumaan. Vaikka enhän mä mitään unta saanu. Makasin vaan moskiittoverkkoni sisällä, olin hämmentynyt kaikesta ja kuuntelin ulkoa kuuluvaa valtavaa mökää. Ikkunaa oli pakko pitää auki, jotta ilma vähän kiersi, mutta meteli oli aikamoinen. Huutoa, naurua, kiljahduksia ja kovaäänistä urheiluselostusta kajahteli jostain päin öistä kampusta. ”Oh, it's just a Mets game, they just love the Mets” mulle sanottiin. Jossain vaiheessa peli päättyi ja urheilufanitkin meni nukkumaan. Tansanian yö ei kuitenkaan vaiennut vaan sirkat, sammakot ja linnut piti omaa konserttiaan. Aamupuolella yötä kampuksella tepastelevat kukot lisäsivat vielä oman miehekkään panoksensa tähän esitykseen kunnes aurinko nousi taas yhtä kuumana. Jossain vaiheessa mä olin nukahtanu.


P.S.
Mä muuten näin elämäni suurimman torakan heti astuttuani neljä askelta ulos lentokentältä, enkä mä päästäny inahdustakaan. Siinä teille epäuskoiset!! :)

22. helmikuuta 2010

Viimeinen päivä ennen lähtöä

Vuosien haaveilun jälkeen mä olen vihdoin lähdössä Afrikkaan. Tansania on kutsunut mut vierailulle elämään puolisen vuotta keskellä sellaista kulttuuria ja kieltä, joita en tunne, ja jotka tuskin tuona lyhyenä aikana tulevat mulle täysin avautumaankaan. Laukut on nyt pakattu, rokotukset otettu ja läheiset hyvästelty. Mä olen ottanut mukaan kaikkea mahdollista, kymmeniä lääkkeitä, ruokaa, kumisaappaat, taskulamppuja... Kuunnellut monia ohjeita, neuvoja, vinkkejä ja varoituksia. Katsellut Tansanian kuvia kavereilta, netistä ja google earthista. Lukenut Tansanian historiaa, swahilia, afrikkalaista kirjallisuutta, kehitysmaatutkimusta... Mä olen jo puolen vuoden ajan loputtomasti valmistellut matkaani, vaikka tiedän, etten huolellisellakaan valmistautumisella voi täysin varautua kaikkeen siihen, mitä tulen kohtaamaan.

Erityisesti pyrin ottamaan selvää jo etukäteen paikallisesta kulttuurista ja tavoista. Jossain vaiheessa päätin kuitenkin luovuttaa ja vain todeta, etten tiedä mitään. Tulen huomisesta lähtien olemaan vieras oudossa paikassa, joka ei tunne tapoja, perinteitä eikä aina oikeaa tai soveliasta käytöstä. Mutta mähän olenkin menossa oppimaan ja kuuntelemaan. Mä olen aina ollut kaiken loppuun asti suunnitteleva, ennakoiva ja huolellisesti valmistautunut. Ehkä ensi kerran annan tästä tavastani nyt hieman periksi ja myönnän, etten tiedäkään kaikesta kaikkea. Tuntuu yllättävän hyvältä vaan heittäytyä johonkin tuntemattomaan ja ainoastaan valmistaa itsensä olemaan avoin kaikelle vastaan tulevalle. Tuntuu vähän siltä kuin lapsena, kun kaikki oli niin kovin uutta. Tuntuu vapaalta, odottavalta, toiveikkaalta ja luottavaiselta.

Lauantaisiin läksiäisiin tuli tosi paljon kavereita ja perhettä, ja ne, jotka eivät päässet ovat muuten toivottaneet hyvää matkaa. Yhtäkkiä huomaa selvästi, kuinka paljon ympärillä onkaan ihmisiä, joille merkitsee jotain. Lähes kaikki on kysynyt, jännittääkö mua. Ei jännitä. Varsinkin näiden viimeisten päivien ansiosta mun oloni on levollinen ja rohkea. Ei siksi, että tietäisin pärjääväni, vaan siksi, että olen saanut entistä paremmin huomata, mitä kaikkea tänne on jäämässä odottamaan - paikka, johon taas syksyllä palata.

Kiitos kaikille toivotuksista ja halauksista! Mä olen valmis!