5. syyskuuta 2010

Hiljaa hyvä tulee

Mulla ei ole enää paljon vaihtoaikaa jäljellä. Huomaan mukautuneeni ympäristöön monella tapaa, mutta on yksi asia, johon en yksinkertaisesti ole kyennyt tottumaan. Nimittäin hitauteen. Kaiken hitauteen, elämän keinahteluun ja rauhalliseen rytmiin. Mä kyllä näen, että afrikkalaisessa suhtautumisessa aikaan on jotain varsin ihastuttavaa, inhimillistä ja armollista, mutta siitä huolimatta mä en ole oppinut elämään sen mukaisesti. Mulle, läpeensä pohjoismaalaiselle, afrikkalainen lempeä suhtautuminen aikaan aiheuttaa välillä uskomatonta stressiä ja hermojen kiristymistä.
Anna työskentelee koko ajan. Aamulla se herää lukemaan ennen luentoja ja illalla se lopettaa puolenyön aikaan. Vapaa-ajalla ja tehokkaalla työskentelyllä ei ole eroa tai omia aikojaan. Tämä on ilmeisesti tyypillistä suurimmalle osalle ihmisistä Tansaniassa. Viikonloput eivät näytä eroavan arkipäivistä. Joka ikinen aamu kalenteriin katsomatta ihmiset kävelevät jo kukonlaulun aikaan kuokat olalla pelloilleen. Pienet tienvarsikaupat ja mamojen hedelmäkojut palvelevat asiakkaita kaikkina viikonpäivinä. Tavallisilla ihmisillä aamut eivät eroa toisistaan, sillä koko elämä tuntuu olevan työtä. Uimarannoilla ja puistossa olen aina ihmetellyt, että missä ovat kaikki lapset, hiekkalinnat, ulapalle karanneet rantapallot, kielloista huolimatta pää edellä veteen hyppivät pojanviikarit, hyppynarutytöt ja ”isä, mä lasken vielä kerran” -huudot. Pienet lapset eivät ole siellä, vaan töissä tai ainakin huolehtimassa nuoremmista sisaruksista. Tyttöjä näkee pesemässä pyykkiä lampien rannoilla ja poikia keppien kanssa paimentamassa vuohia. Elämä on työtä jo lapsesta asti, joka ikinen päivä. Kai lepopäivän voisi pitää, jos viettää sen syömättä mitään, ruoka nimittäin on hankittava pyhinäkin. Elämä keinahtelee samaa kiertoaan jokaisesta aamusta iltaan saakka ja rentouttavat tauot pidetään aina tuttuja matkalla kohdatessa. Joka välissä pysähdytään vaihtamaan kuulumisia pellon reunaa tallustelevan kylänmiehen, torilta palaavan naapurin maman tai koulusta tulevien lasten kanssa. Välillä tehdään töitä ja välillä jutustellaan mukavia ja juodaan kuppi teetä iloisessa seurassa, kunnes taas jatketaan pimeän tuloon asti.
Euroopassa painotetaan aina tehokkuutta ja usein koko elämä on yhtä suorittamista. Afrikkalaisessa, kiireettömässä elämänfilosofiassa onkin jotain hyvin ihailtavaa. Mun persoonaani se ei kuitenkaan sovi mitenkään, sillä mä olen aivan uskomattoman laiska ihminen, laiskimpia tuntemiani. Tämä piirre tekeekin musta aivan valtavan tehokkaan. Strategiani kaikessa on hoitaa asiat mahdollisimman äkkiä pois vaivoista. Esimerkiksi koulutehtävät mä kirjoitan aina saman tien ja printtaan heti ulos. Kun hoidettava asia on kerralla hyvin tehty, sitä tarvitse enää miettiä ja voi hyvillä mielin lähteä ”kotia pötköttämään”. Mutta jos asiat menevät pelkäksi hommitteluksi kuluu tehtävän tekemiseen koko päivä ja kuitenkin lopputulos on sama, ainoastaan että jälkimmäisessä essee on kyllä valmis, mutta varsinaista lepoaikaa ei ollut minuuttiakaan.
Silloin kun tehdään, tehdään tehokkaasti, kun ei tehdä, niin ei tehdä kertakaikkiaan mitään. Tämä henkilökohtainen mottoni ei voisi huonommin sopia afrikkalaiseen ympäristöön. Tansanian kansallinen motto tuntuu nimittäin olevan ”Haraka haraka haina baraka” eli että kiireellä ei ole siunausta. Ajatus on, että kaikessa mitä tapahtuu äkkiä, on jotain luonnotonta ja epäilyttävää. Esimerkiksi äkkikinäinen menestyminen tai rikastuminen on epänormaalia ja siinä on selvästi manipuloitu jonkinlaisia noitavoimia, sillä ainoastaan pahat voimat saavat asiat tapahtumaan nopeasti. Äkkirikastumisen ymmärretään siis olevan mahdollista vain, jos tekee liiton pimeyden voimien kanssa. Jumalalta sellainen ei ainakaan ole, sillä ”Mungu ni polepole”, Jumala toimii hitaasti.
Tansaniassa on myös tapana aina pahoitella, jos toisella on niin kurja tilanne, että kiire tai raskaat työt painavat päälle. Suomalaisesta, luterilaiseen työmoraalin kasvatetusta ihmisestä on hyvin yllättävää, kun ihmiset aina pahoittelevat lempeästi, jos olet tekemässä jotain intensiivisesti. Jokaiselle ihmiselle, joka on jotenkin työn touhussa tai opiskelemassa sanotaan myötätuntoisesti ”Pole na kazi”, pahoittelut työstä. Musta se on edelleen niin yllättävä kommentti kun joku keskeyttää koulukirjojeni luvun tällä sympatialla, etten mä useinkaan muista vastata ”kiitos” kuten kuulusi, vaan ainoastaan häkeltyneenä toljotan sitä outoa höpisijää.
Hidastelu on ajan tuhlaamista. Ajan tuhlaaminen turhauttavaa. Turhautuminen aiheuttaa stressiä. Joitain kertoja tämä päättelyketju on saanut mut sekoamaan vaihtoni aikana. Kun tuntuu siltä, ettei mikään homma etene, ihmiset vain hymyillen levittelevät käsiään ja taas kerran arvellaan jotain tapahtuvan ehkä ensi viikolla, mulla on päässä pimennyt. Silloin on ollut pakko juosta. Kesken kaiken, siltä seisomalta, mä olen vain alkanut juosta niin lujaa kuin jaloista lähtee. Se on kai ollut jonkinlainen yhden naisen protesti kaikkea hitautta vastaan. Mulle on tullut vain pakottava tarve juosta aikaa lujempaa ja ottaa jotenkin kiinni sitä, mikä on jo kaiken tehottomuuden takia menetetty. Ihmiset ovat aina menneet hyvin hämilleen, kun joku sillä tavalla pinkoo kuin hengen hädässä ja jokainen ohittamani ihminen onkin aina huutanut sympaattiset pahoittelut perääni. Heistä on ollut kamalaa että minulla paralla on jonnekkin niin kova kiire...
Vaikka mä en tulisen luonteeni puolesta ehkä koskaan opikaan mukautumaan ”hiljaa hyvä tulee” -ajatteluun, niin mä olen silti varauksettoman rakastunut tähän kulttuuriin, jossa kesäloman alkajaisisksi yksikään iltapäivälehti ei valista lukijoitaan ohjeilla ”Näin selviät lomastressistä”.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti