Omistaminen

Anna on hirvittävän innokas siivoaja. Usein mun pikkutavarat on kadoksissa, kun nainen on taas ottanut asiakseen järjestellä meidän huoneessa. Yhtenä päivänä mä en sitten löytänyt mistään mun muovista säilytysrasiaani. Mylläsin koko meidän kämpän ympäri, mutta en silti löytänyt sitä mistään. Mä olisin todella tarvinnut säilytysrasiaani ruuan tekoon ja nälkäisenä tuskastuin, että minne ihmeeseen voi muutaman neliön huoneessa onnistua piilottamaan ison kulhon! Onneksi Anna palasi kesken mun etsintöjeni ja arvoitus vihdoinkin ratkesi. ”Joooo, yksi tyyppi lainas sitä!” Anna selvitti iloisena. ”Ai säkö tarvisisit sitä nyt? No mä käyn kysymässä, josko se joutais jo takaisin!” Että sellasta... Anna ei sanonut kuka sitä lainasi, koska en mä kuitenkaan kuulemma tunne kyseistä henkilöä. ”No, kuule kipasehan”, mä sitten vaan vastasin.
Ei mun kulhoni ollut hukassa. Koska se oli edelleen yhteisön sisällä, se oli edelleen myös mulla. Jos esimerkiksi saman heimon jäsen ottaa sun tavarasi, se ei ole varastamista. Vasta, kun tavara siirtyy yhteisön ulkopuolelle, on kyseessä varkaus. Yhteisön kieli kuvastaa aina kyseisen yhteisön ihmisten ajatusmaailmaa ja elinympäristöä. Monessa tropiikin alueen kielessä ei esimerkiksi ole sanaa lumi, sillä sanaa sellaiselle käsitteelle, jota ei tarvita, ei ole. Tästä samaisesta syystä swahilin kielessä ei ole sanaa 'omistaa'. Nykyisin on kyllä muoto, jolla kuvataan sitä, että yksilöllä on jotakin, mutta se on vain lyhennys muodosta 'minä olen jonkun kanssa'. Kun siis sanon swahiliksi ”minulla on muovinen säilytysrasia” ilmaisen, että olen säilytysrasian kanssa. Hetken päästä joku muu voi olla sen kanssa, jos sitä tavaraa sinä kyseisenä hetkenä tarvitsee.
Kun Anna käy vanhempiensa luona hän saa aina mukaansa ruokaa ja hedelmiä koti-tilalta. Usein myös kun Anna on sunnuntaisin saarnaamassa jossain lähikylän seurakunnassa, hän tulee takaisin kiitoslahjaksi saamiensa hedelmien kanssa. Sitten ystäväni iloisesti jo kaukaa ennen asuntolaa huutelee tytöille, että hänellä on tuoreita hedelmiä ja heiluttelee saalistaan päänsä päällä. Seuraavaksi hedelmät syödään iloisesti yhdessä lounaaksi kaikkien asuntolan tyttöjen kesken. Sitten Anna kärvisteleekin seuraavan viikon ja mutisee, kuinka aina on niin vähän rahaa ruokaan...
Rehellisesti sanottuna itse vastaavassa tilanteessa ja rahattomana olisin kyllä ihan hissun kissun siitä banaaninipusta ja söisin niitä sitten pitkin viikkoa tyytyväisenä. Mutta mä en olekaan tansanialainen. Mä olen kasvanut täysin toisessa ympäristössä, jossa pikkuvelikään ei saanut lainata lelujani ilman, että kysyi lupaa. Silloinkin mulla oli vielä oikeus kieltäytyä lainaamasta, sillä olihan mulla tottakai oikeus päättää omista tavaroistani. Tietenkin mua silloin suuresti moitittiin itsekkyydestä ja ilkeydestä, mutta ei kukaan silti varsinaisesti pakottanut antamaan niitä leluja pettyneelle veljelleni. Se, että Anna oli siis ojentanut kulhoni jollekkin täysin tuntemattomalle kolmannelle osapuolelle ja vielä pitänyt sitä niin normaalina toimintana, että unohti mainita asiasta, oli mulle täydellinen tyrmistys!
Perusajatus on, että kaikki jaetaan. Kun jollain auto, tarkoittaa se että koko kylällä on auto. Tällainen jakaminen näkyi hyvin Kadumojen luona Darissa. Koska heillä oli kylän suurin keittiö ja parhaat pannut ja kattilat, niin kaikki juhlavalmistelut tehtiin heidän keittiössään. Kun jollain kyläläisellä oli juhlat, kuten kastetilaiuus, häät tai hautajaiset, niin aina kaikki akat kokoontuivat mama Kaduman keittiöön hääräämään ja valmistelemaan tarjottavia ruokia. Tämä tarkoitti, että vähintää kerran viikossa mama lainasi johonkin tapahtumaan kattiloitaan, ruokailuvälineitään ja suurta astiastoaan sekä tietenkin koko hyvin varustettua keittiötään.
Viime viikolla sain Pekalta kirjeen Suomesta. Kun olin lukemassa sitä sängylläni, Anna palasi luennolta. ”Kato, mä sain kirjeen Pekalta ja siellä oli kaksi tikkaria!” hihkaisin ilosta. Anna oli yhtä iloinen. ”Vau ihanaa, anna mullekkin!” … Siinä tilanteessa musta jakamisen periaate meni jo liian pitkälle. Ethän sä nyt voi odottaa toisen antavan sulle omia romanttisia rakkauslahjojaan?! Onneksi sentään, koska mä olin jo syömässä ensimmäistä mansikanmakuista tikkaria ja jäljellä oleva oli salmiakkia, niin mä säästyin jakamasta lahjojani hänen kanssaan. Anna nimittäin kerran maistamisen jälkeen ei voi enää mitenkään ymmärtää, miksi kukaan haluaa syödä salmiakkia vapaaehtoisesti. ”Lääkettä! Sä annoit mulle vahingossa jotain lääkettä!” nainen aikoinaan hätääntyi mun salmiakkipastilleistani :)
Mutta olenhan mä kyllä ehdottomasti tästä jakamiskäytännöstä hyötynytkin. Mä olen käyttänyt yhden tytön vedenkeitintä, toisen pesusoikkoja, kolmannen hiustenkuivaajaa, neljännen nettikuulokkeita ja viidennen printteriä. Kaikki tulevat meiltä puolestaan lainaamaan Annan silitysrautaa ja mun kännykän laturiani. "Miksi ostaa oma, kun naapurin rouvalla kuitenkin on jo?!" Aluksi tämä käytäntö aiheutti mulle ahdistusta. Mä en osannut suhtautua siihen, että olin riippuvainen muiden tavaroista ja nolona menin mieluummin hiukset märkinä ja vaatteet rypyssä luennolle, kuin että kävin vaivaamassa naapuria. Mä koin kiusalliseksi olla alituisessa kiitollisuudenvelassa ja häpesin olla koko ajan jotain nurkumassa. Lopulta mä huomasin, ettei kukaan oikeastaan kiitä lainasta erityisemmin, käytäntö kun on niin tavallinen ja arkipäiväinen. Ja miksi kiitellä vuolaasti, kun kohta se toinen tulee kuitenkin hakemaan sulta jotakin, joilloin puntit ovat taas tasan?
Nyt mä olen siis opetellut tätä jakamista. Aina välillä mäkin tajuan kysyä vierustoverilta ”Niin siis haluaisitko säkin tätä suklaata?”,”Ottaisitko puolet tästä hedelmästä?” tai huikata ”No multa kyllä löytyy särkylääkettä!”