Pangani Beach

Paetaksemme hetkeksi opiskelujen raskautta (hah!), minä, Tina ja Matthias päätimme lähteä lomalle. Kohteeksi valitsimme Pangani nimeisen pikkukylän Tansanian itärannikolla, Intian valtameren rannalla. Valinta olikin täydellisen onnistunut, sillä Pangani oli paikkana aivan uskomattoman ihana! Ehdottomasti mukavin paikka, missä olen tähän mennessä Tansaniassa päässyt käymään!

Matkan ainoa miinus oli järkyttävän kamalat bussimatkat. Matkaaoli vain 400 kilometriä, mutta Tansaniassa se tarkoittaa 12 tuntia. Pangani ei ole mikään virallinen turistikohde, joten sinne ei mene suoraan mitään busseja. Lähinpään kaupunkiin Tangaan menee kohtalainen bussi (tarkoittaa jotain, joka ei missään nimessä läpäisisi suomalaista katsastusta), josta on sitten otettava vielä noin kaksi tuntia kestävä daladalakyyti pitkin köykkyistä hiekkatietä. Bussissa ei ensinnäkään ollut tarpeeksi jalkatilaa tälläiselle rotjakkeelle kuin minä. Lisäksi auton lattia tärisi sitä hurjemmin, mitä enemmän kuski painoi kaasua. Mun jalkani olivat siis täysin tärinästä puutuneet jo tunnin ajomatkan jälkeen ja takapuolta särki, koska en voinut vaihtaa asentoa. Bussi kokonaisuudessaankin oli nähnyt parhaat päivänsä joskus kultaisella 80-luvulla ja esimerkiksi istuimen pehmusteet olivat muhjiintuneet olemattomaksi jo varmaankin samalla vuosikymmenellä. Koko 10 tuntia Tangaan mun ristiselkääni painoi kummallinen rautaputki ja alaselkää takana istuvan ukonrähjän luiset polvet. Bussi oli tupaten täynnä, mutta joka pysäkillä pysähdyttiin silti tunkemaan lisää ihmisiä kyytiin. Ilma sisällä oli huonoa, kuten aina tansanialaisissa busseissa, sillä ihmiset karttavat ikkunoiden avaamista ilmeisesti flunssan pelossa. Koska en osannut swahiliksi vakuuttaa, että taudit tulevat bakteereista eivät lämpimästä viimasta, mun roolikseni jäi vain kärsiä tunkkaisesta ilmasta. Lapset, joiden ei koskaan tilan parhaan mahdollisen hyödyntämisen takia anneta istua muuta kuin aikuisten sylissä, protestoivat epämukavia oloja kovaäänisellä kirkumisella. Kun takana istuva noin neljävuotias pikkupoika oksensi kymmenennen kerran, mä lakkasin laskemasta ja päätin yrittää keskittyä maisemien katselemiseen. Ikkunasta näkyi loputtomasti sisal-, auringonkukka-, kahvi- ja cashewpähkinäpeltoja. Niitä katsellessani tajusin, että maassa, jossa 80% ihmisistä elää maanviljelyllä kaikki parhaat pellot ovat täynnä ”rahaviljaa” sen sijaan, että peltojen sadoilla ratkaistaisiin maan nälänhätä. Tansania tuottaa, mitä se ei itse kuluta. Maa tuottaa sellaisia perustarvikkeita länsimaiden käyttöön, joiden markkinahinnat ovat niin alhaiset, etteivät nämä pellot niiden avulla riitä ruokkimaan kansalaisia. Taas kerran tämä tilanteen toivottomuus ja joku, jota kai maailmantuskaksi kutsutaan, alkoi ahdistaa mua niin, että hengittäminen vaikeutui. Siinä kun mä mietin epätoivoisena, että mitä ihmettä mä voin näiden ihmisten hyväksi tehdä?!, lapsi oksensi taas. Mä hätäännyin ja yritin kurkkia penkin yli, että onko lapsen isällä antaa pojalleen vettä tarpeeksi, vai kuoleeko lapsi pian nestehukkaan. Mä aloin täysin panikoida koko tilannetta, jossa kaikki mahdollinen tuntui kaatuvan päälle eikä tilanteesta pakeneminen ollut mahdollista. Äärimmäisen epämukavuuden, valtavan ahdistumisen ja hätääntymisen seurauksena mulle iski jonkinlainen jänisreaktio. Mä peitin pääni mustalla kaulahuivillani ja ajattelin siten olevani poissa siitä kamalasta tilanteesta. Ja sitten yhtäkkiä se vaan tuli jostain. Siellä piilossani mä aloin hiljaa itsekseni hyräillä ”ei laaksoa ei kukkulaa, ei vettä rantaa rakkaampaa, kuin kotimaa..”

Jos mahdollista niin paluumatka tiistaina oli vieläkin kamalampi. Jo alkumatkasta daladalan epätasaisessa kyydissä mä tajusin unohtaneeni ottaa matkapahoinvointilääkkeeni. Mä voin aina todella pahoin busseissa, varsinkin ellen saa istua etupenkissä, ja niin kävi nytkin. Lisämausteen tilanteeseen toi mun rikkinäinen istuimeni. Koska tuolin jalaksista toisen pultit olivat kokonaan irronneet, se joka töyssyssä kallisteli ja vaappui holtittomana puolelta toiselle. Täytyy myöntää, että siinä on kyllä hienot fiilikset körötellä Hiacella eteenpäin, kun matkapahointointiin sekoittuu hippusellinen merisairautta. Mä yritin taas urheasti vaan keskittyä tuijottamaan ohi vilahtelevia maisemia ja rukoilemaan, että Taivaan Isä tekisi jotain edes sille hirvittävälle hajulle, jota jonkun matkustajan mukanaan kuljettama kalasaalis levitti ympäri ajoneuvoa. Epäonnekseni mun rukoukseeni vastattiin hyvin pian. Mä näin jo kaukaa sen hajuvesiä suuresti rakastavan naistyypin edustajan ja ajattelin heti, että voi taivas kun tuo leidi ei nyt vaan tulisi tähän kyytiin. No, tulihan se ja viimeinen paikka koko ajokissa oli ahtautua seisomaan ihan mun eteeni. Tunnin verran tämä runsas matami seisoi mun varpaillani ja haisi niin törkeästi äitelälle parfyymille, että mä luulin saavani tappavan astmakohtauksen, vaikka en koskaan astmasta ole kärsinytkään. Mutta olisihan mun jo vanhastaan pitänyt tietää, että juuri niin käy. Aina kun mä vaivaan Taivaan Isää kaikkien tämän todellisten kiireiden keskellä mun tyhjänpäiväisellä marinallani, niin Hän joka kerta toteuttaa mun toiveeni kuin piirrettyjen kuriton pullonhenki ja tilanne on kahta kauheampi.

Mutta täytyy sanoa, että Pangani oli tämän kaiken arvoinen! Pikkuinen ja rauhallinen kylä meren rannalla. Kun Makumirassa saa tähän vuoden aikaan vetää aamuisin kalsareita farkkujen alle, oli Panganissa täydelliset rantakelit. Meidän asuinpaikka, katolisen kirkon ylläpitämä pieni hotelli oli aivan rannan tuntumassa. Parin lomapäivän aikana me käytännössä vaan käveltiin kilometrin pituista lähes autiota rantaa edes takaisin, maattiin aurinkoa ottaen, tutustuttiin kylään ja paikallisiin ihmisiin vaeltelemalla sen ahtailla kujilla sekä syötiin vihdoinkin jotain muuta, kuin mitä kampuksen ravintola päivästä toiseen tarjoaa. Mun henkilökohtainen valintani oli syödä joka päivä pannukakkuja hillolla:) Erityisen onnellinen mä olin siitä, että mulla oli tilaisuus kokea Panganin paratiisi ennen valtavaa turistiryntäystä. Tällä hetkellä huono tie karsii turisteja eikä PAnganiin eksy kuin lähinnä nuoria reppumatkailijoita, mutta aivan varmasti 20 vuoden päästä koko ranta on täynnä vieri viereen pystytettyjä hotelleja ― ja saksalaisturisteja. (Miksi jokapaikassa muuten on saksalaisia? Mun piti yhtenä päivänä ihan kysyä Tinalta, että kuinka paljon teitä oikein on, kun vaikka mihin maailmassa menee niin aina siellä on myös pari saksalaista.) Nyt meidän lisäksi rannalla liikkui päivisin vain pieniä lapsia keräämässä polttopuita. Kerran kun lapset pitivät taukoa ja leikkivät itsetehdyllä pallolla, minä ja Tina pyydettiin lupa osallistua ja opetimme sitten heille, kuinka pelataan polttopalloa. Ilmeisesti ystävyyden osoitukseksi lapset jakoivat meidän kanssa metsästä löytämänsä hedelmät. Ne olivat sellasia oranssin värisiä epämuodostuneita möhkäleitä, jotka maistuivat ehkä vähän omenalle tai päärynälle, kunhan kitkerän kuoren repi ensin hampailla pois. Koska tytöt söivät niitä onnellisina, niin syötiin sitten mekin. Mahatautia odotellessa...

Toisena iltana pimeyden jo tultua, me huomasimme muita nuoria istumassa rannalla, kuivista kookospähkinän kuorista kasatun nuotion ympärillä. Meidät kutsuttiin iloisesti liittymään joukkoon, mutta koska Matthias ja Tina sanoivat olevansa jo liian väsyneitä, mä osallistuin meininkiin ilman heitä. Siinä meitä sitten oli nuotion ympärillä ringissä ajopuilla istumassa minä, ruotsalainen Cecilia ja kaksi muuta tyttöä, toinen Espanjasta ja toinen Englannista, kaksi japanilaista nuortaparia, etelä-afrikkalainen laivanrakentaja Jack sekä tansanialaiset rastafarit Ali ja Kassim. Jossain vaiheessa yötä nuotion ympärillä alkoi pyöriä myös venäläinen vodka. Kun tuli mun vuoroni ottaa huikka, mä kohteliaasti siirsin pullon eteenpäin, jolloin Jack ETELÄ-AFRIKASTA huudahti yllättyneenä, silmät selällään. ”Mitä! Suomalainen joka ei juo viinaa?!” Jostain syystä aina matkustaessa kuulee Suomesta samat kolme asiaa: Siellä pitää varoa jääkarhuja, sieltä saa aitoja Nokian puhelimia ja siellä ihmiset juo koko ajan viinaa.

Yö oli uskomattoman kaunis. Koko ranta oli aivan tyhjä meitä lukuunottamatta ja kookospähkinän kuoria riitti poltettavaksi. Cecilia soitti kitaraansa ja lauloi Janis Joplin tyyppisellä äänellään Johnny Cashia. Taivas oli aivan selkeä ja kuu paistoi kirkkaasti. Siinä mä istuin toisilleen täysin ventovieraiden ihmisten kanssa, jotka kaikki olivat seuraavana päivänä jatkamassa omia teitään jonnekkin muualle, kuuntelin kun Cecilian persoonallinen ääni sekottui valtameren aaltojen vahvan jylisevään, mutta samalla jotenkin niin rauhoittavan unettavaan pauhuun, katselin suurinta määrää tähtiä, mitä olin koskaan nähnyt ja ajattelin, että kaikkea tällaista täällä nyt sitten on. Maailmalla.