8. kesäkuuta 2010

Kaikkea kaunista

”Mä huomaan, että sä rakastat sun vartaloa” Anna sanoi mulle tässä yhtenä päivänä. Koska mä näytin varmaan aika yllättyneeltä, Anna avasi mun kaappini ja osoitti sen sisältöä, kaikkia niitä kasvorasvoja, meikinpuhdistusaineita, suihkusaippuoita, kuorintavoiteita, aurinkorasvoja, hoitoaineita, hiuslakkaa, vartalovoiteita, kasvovesiä ja loppumattomaa määrää muita purnukoita. ”No katso nyt näitä kaikki purkkeja! Sä kovasti tykkäät hoitaa itseäsi, mutta kyllä sulla sitten hyvä iho onkin!” ”Ja sitten on vielä nämä sinun koristuksesi. Käytätkö sinä todella näitä kaikkia?”, Anna siirtyi kaivelemaan mun valtavaa meikkipussiani. ”No en mä nyt kaikkia kerralla...”, mä puolustauduin. Anna varmaan reagoi mun häkeltyneeseen äänensävyyni: ”Eiei, ei siinä mitään pahaa ole. Se vain nyt on sinun harrastuksesi”, hän hymyili ystävällisenä ja lähti sitten omille asioilleen.
Mä jäin huoneeseen miettimään meidän erilaisia kauneuskäsityksiä. Tansaniassa tyylikäs pukeutuminen on ehdottoman tärkeää. Pojat ovat kampuksella aina suorat housut ja kauluspaita päällä eikä pukukaan ei ole mikään poikkeus. Tytöt ovat aina huolellisesti pukeutuneita, sävy sävyyn tietenkin. He heräävät usein jo aamuyöstä silittämään vaatteitaan ja valitsemaan mekon väriin sopivia koruja. Mitään ruttuista tai kulahtanutta ei käytetä. Mä näytänkin paikallisten mielestä ihan juopolta. Euroopassa farkut ostetaan usein jo valmiiksi kulutetun näköisenä eikä rispaantuneet lahkeet tai repeämä polvessa ole kuin rock 'n' rollia. Farkkujen kanssa mulla on kirpparilta ostettu t-paita, joka Suomessa olisi tietenkin tiedostavan ja ekologisen kuluttujan merkki. Jotta mun vaalea tukkani ei palaisi ihan karrelle auringossa, mä sutaisen sen joka päivä rennolle nutturalle. Tällä hetkellä pikkumyymäinen nutturahan on Euroopan muotivillitysten kuuminta kärkeä. Jalassa mulla on ihanan värikkäät varvastossut, jotka on mukava muisto viiden vuoden takaiselta perhelomalta kanariansaarilla. Mutta mun rento, nuorekas ja ekologinen tyyli on täällä yhtä kuin hampuusi.
Naisten tyyliin kuuluu kauniista ja värikäistä kankaista tehdyt hyvin istuvat puvut, jotka tietenkin aina teetetään ompelijalla. Naisilla on aina myös näyttäviä koruja, jotka on valittu puvun värin mukaan. Lisäksi hiukset on aina huolellisesti laitetut. Anna letittää tukkansa kerran kuussa, niin kuin suurin osa tytöistä. Nuoret tytöt varsinkin letittää joukkoon lisähiuksia, jotta kampauksesta tulee vielä näyttävämpi. Letitystyylejä on varmaan satoja erilaisia. Ne jotka eivät letitä hiuksiaan käyttää peruukkia, joita saa myös eri tyyleissä. Ei ole olenkaan kummallista omistaa erilaisia peruukkeja, joita sitten voi vaihdella fiiliksen mukaan. Peruukki on aina paljon parempi kuin sotkuinen ja letittämätön tukka, joten ketään ei haittaa vaikka jo kauas huomaa, että kyseessä on peruukki. Euroopassa peruukin käyttö on usein viimeinen hätäkeino ja sen epäluonnollisuutta peitetään kaikin keinoin. Meikkiä täällä en näe käytettävän oikeastaan koskaan, mutta kaikkien naisten varpaankynnet on upeasti ja koristeellisesti lakattu. Tytöt käy kerran kuussa pedikyyrissä laitattamassa kynsiinsä upeita taideteoksia. Pedikyyri maksaisi vain yhden euron, mutta koska mä fobian lailla pelkään jonkun koskevan mun varpaisiin, mä joudun vaan ihastelemaan kateellisena vieressä.
Anna tuntee aina suurta häpeää, jos ulkonäkö ei ole kohdallaan. Joskus hän ei tule kirkkoon tai luennolle, jos tukka on huonosti, mikä siis tarkoittaa sitä, että letit ovat jo menneet huonoksi. Ystävälläni on myös aivan valtavan komea afro, mutta tukka auki kulkeminen olisi kamala häpeä eikä hän edes siedä ajatusta, että joutuisi jotenkin sellaiseen tilanteeseen. Anna siis tuntee mitä ilmeisemmin myötähäpeää mun olemuksestani. Varsinainen punainen vaate on mun kuraiset kenkäni. Mä henkilökohtaisesti en näin sadekaudella nää mitään syytä pestä kenkiäni joka välissä, koska seuraavassa hetkessähän ne on taas ihan samanlaiset. Anna siis aina puolisalaa pesee niitä. Myös ne mun kanariantulijaiseni voisi kuulemma heittää jo pois. Anna myös pyytää mua pukeutumaan hameeseen ja aina torilla yrittää ehdottaa mulle erilaisia mekkoja. Kun mulla sitten on hame päällä kaikki vuolaasti kehuu kuinka upea mä olen. Anna myös luulee, etten mä osaa laittaa hiuksiani. Että ne on vaan liian pitkät enkä mä tiedä mitä niille tehdä. Hänen ymmärrykseensä ei mene, että joku vaapaehtoisesti haluaa pitää hiuksiaa sillä tavalla sotkussa. Yhtenä aamuna mä en millään jaksanut nousta suihkuun ja hädissäni sitten, jo myöhässä luennolta, letitin likaiset hiukseni kahdelle letille ja vetäisin äkkiä huivin pääni peitoksi. Monet ihmiset, sekä tytöt että pojat ihastuksissaan kerääntyivät mun ympärille luokassa ”Oi kun sä näytät kauniilta, aidolta afrikkalaiselta naiselta! Kuka letitti?!”
Erilainen kauneuskäsitys näkyy myös sisustuksessa. Koristeellisuus, kimallus värikkyys ja hempeys on kaunista missä vaan. Paras esimerkki tästä oli Marangun kylän sunnuntain aamujumalanpalveluksessa. Mä astuin sisälle kirkkoon kello 7 aamulla ja meinasin saada sydänhalvauksen. Alttarin takana taulun sijalla seisovan valtavan puuristin ympärille oli kiedottu eri väreissä tuikkiva jouluvalosarja ja ristin keskellä roikkui nippu pastellivärisiä ilmapalloja. Ristin päällä puolestaan oli punakeltaista hypnoottista pyörää uudelleen ja uudelleen pyörittävä kuvaruutu. Alttarin takaseinää koristivat siniset ja punaiset valokaapelit. Koko alttarialueen yläpuolella, hieman päiden yläpuolella, kiersi valkoisesta harsokankaasta tehty eräänlainen katos, josta roikkui kiinalaisia riisipaperilyhtyjä, tekokukkaköynnöksiä, serpentiiniä, paperiruusukkeita ja muita kirjavia härpäkkeitä. Itse alttaripöydällä oli lisää tekokukkia erilaissa muovisissa maljakoissa. Koko komeuden kruunasi valkoisten kynttilöiden välissä villinä pyörivä, pöydälle asetettava discopallo, joka sinkosi neonsäteitään ympäri sunnutaiaamun rauhaa. Mun suustani karkasi hätääntynyt ”HERRANJUMALA” ja mä otin tukea jostain tuntemattomasta miehestä. Anna oli aivan samaa mieltä. ”Niinpä, uskomattoman kaunista, täällä on todella aktiivinen naisryhmä joka aina koristelee kirkon niin kovin näyttäväksi!” ja ystäväni silmät kostuivat ylpeydestä kotikylänsä naisten panostusta kohtaan. Koko messun ajan mä istuin lamaantuneena kirkon penkissä enkä järkytykseltäni muistanut miten Isä meidän -rukous menee.
Tansaniassa monet arvokkaat tilaisuudet koristellaan tavaralla, jonka mä luokittelen halpatuotetuksi rihkamaksi. Sitä mitä täällä pidetään kauniina, mä olen usein luullut humalaisen polttariporukan pilaksi. Mutta tähänkin tapaan mä olen jo tottunut. Enkä mä enää ajattele, että on synti tuoda ”törkyä” herran alttarille. Tärkeintä on, että kirkko oli pullollaan ihmisiä kuuntelemassa evankeliumin sanomaa. Mun puolesta syökööt vaikka pikaruokaa! Sillä kumpi on Jumalan silmissä enemmän synti, puhdas alttari kirkon kumisevassa tyhjyydessä vai rojuinen alttari täyden seurakunnan edessä?
Joskus koristeellisuus ja tyylikkyys asetetaan vähän liiankin korkealle. Hyvät vaatteet ovat tärkeämmät kuin päivän ateria, sillä köyhyyden näyttämistä vältetään viimeiseen asti. Niinpä jos tansaniassa näet resuisen ihmisen, on kyseessä useasti juoppo tai mielenterveyspotilas. Monet eivät omista käytännössä mitään, mutta vaatteet ovat silti aina puhtaat ja siistit.
Mä suuresti kunnioitan ja ihailen tansanialaista tapaa panostaa puketumiseen oman kulttuurinsa mukaisesti. Musta on myös ihan kiva kokeilla afrikkalaiseen mekkoon pukeutumista ja letittää hiuksia. Mutta loppujen lopuksi mä olen kuitenkin suomalainen, jolla on oma kulttuurinsa, eikä mulla ole siitä mitään syytä tai tarvetta luopua, edes siksi aikaa kun mä olen täällä vierailemassa. Luennoille ja arjessa mä pukeudun niinkuin aina, mutta kirkkoon, häihin ja hautajaisiin mä tietenkin pukeudun kunniottavasti kulttuuristen sääntöjen mukaan. Yhtä paljon kuin tansanialiset omistaan, niin mäkin haluan pitää kiinni omista kulttuurisista tavoistani ja identiteetistäni. Mutta olis musta silti mukava tulla kuvatuksi jotenkin muuten kuin ”Tässä on Jenni Suomesta, hän rakastaa omaa vartaloaan ja harrastaa meikkausta” :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti