"always coca-cola"

Tänään mä kävin ensi kertaa Arushassa. Arusha on lähialueen suurin kaupunki. Saksalainen Schneiderin pariskunta lähtee sinne ostoksille joka lauantaiaamu ja vaihtarit pääsevät halutessaan samassa kyydissä. Mä tarvitsen näin alkuun paljon kaikenlaista tavaraa, jota ei saa Makumiran kylästä, joten lähdin mukaan. Koska mun tuloiltana oli jo pimeää, mä näin vasta nyt ensimmäisen kerran yliopiston muurien ulkopuolista todellista Tansaniaa, tavallisia ihmisiä ja arkista elämää. Kunpa mä olisin voinut kuvata sen kaiken! Matka Makumirasta Arushaan kestää noin 20 minuuttia. Tienvarret on täynnä pieniä kauppoja ja erikokoisia taloja. Välillä ihan tavallisten ihmisten asumuksia ja välillä isoja portteja ja muureja, joiden sisälle ei nää. Näitä länsimaalaisten lääkärien tai YK:n työntekijöiden taloja vartioivat yksityiset vartijat ja isot kyltit ilmoitti välittömästi päälle pärähtävästä hälytysjärjestelmästä, jos hengitätkään taloon päin. Tien varrella käveli tuhottoman paljon ihmisiä. Lauantai on useissa kylissä markkinapäivä, joten hulinaa riitti koko matkan ajan. Miehet veti tai työnsi puisia kärryjä täynnä kaiken maailman tavaraa. Lähinnä erilaisia hedelmiä, mutta selvästi myös yksi plyysikankainen sohvakalusto oli vaihtanut omistajaansa heti aamusta. Naisilla oli upeita, värikkäistä kankaista tehtyjä pukuja ja moni käveli ylväästi kantaen päänsä päällä raskaan näköisiä kuormia. Tien reunuksilla oli lehmiä laiduntamassa ja näinpä siellä myös pari maasaita paimentamassa vuohiaan. Luonto on täällä hirvittävän kaunista, ja autosta näki hyvin alueen kauniit korkeuden vaihtelut, pellot, laaksot, rotkot ja vihreät vuoret. Arushan alue on 1400 metriä merenpinnasta, joten täällä on hieman eri ilmasto kuin muualla Tansaniassa. Täällä sataa muulloinkin kun vaan sadekauden aikana, joten Arushan alue on aina vihreä. Mulla oli niin paljon katseltavaa ja ihailtavaa, että välillä unohdin jopa hengittää. Vähän väliä mun henki salpautui puolestaan liikenteestä. Meininki oli nimittäin todella hullua. Paikallisbussit on täällä nimeltään daladala. Ne on pieniä valkoisia hiaceja tupaten täynnä ihmisiä. Daladaloja huristelee tiellä monia peräkkäin ja välillä meidät ohitettiin yhtä aikaa sekä vastaantulijoiden että penkan puolelta. Tiet on täällä muuten tosi hyvät paitsi kapeilla pikkuteillä, jolloin me musta pikemminkin yritettiin edetä pommituksen raiskaamassa, kuivahtaneessa mutakuopassa kuin tiellä. Kyyti saksalaisten Land Roverissa oli välillä niin poukkoilevaa ja töyssyistä, että musta tuntui, että mun hampaat irtoaa. Kun tähän kaikkeen vielä lisää sen, että Tansaniassa ajetaan suomalaisittain katsottuna väärällä puolen tietä, olin mä aika peloissani. Siitä alituisesta, hermostuneesta hihittelystä voisi päätellä, että jopa shokissa.
Silmiinpistävin asia koko matkalla oli coca-colan jylläävä ylivoima. Miten ihmeessä mikään yritys on pystynyt luomaan itselleen niin laajan ja tehokkaan verkoston? Cokiksen mahtia kuvaa se, että jokaisen pienen kaupan nimi oli painettu samalle punaiselle cokis mainokselle. Oikeasti! Käytännössä jokaikisen kaupan räystään päällä oli tämä kyltti, jossa oli cokista juova tyttö ja joissa luki esimerkiksi ”Neema shop”, ”Barracuda bar”, ”Macy's grocery”, ”Mini golf”, ”Tanzania grill”... loputtomiin erilaisia nimiä, kaikki samalla pohjalla! Syy on ilmeisesti siinä, että Coca-cola Company jakaa näitä kylttejä ilmaiseksi kaikille kauppojen pitäjille eräänlaisena sponsoritukena. Cokista myös myydään täällä joka nurkassa. Herra Schneider sanoi, että vaikka mihin Afrikassa menee, aina voi ostaa cokista. Ei kuulemma ole sellaista pikkukylää vuoristossa tai alakoulua keskellä metsää, josta ei löytäisi Cokista, mutta pullotettua vettä saa usein näistä paikoista etsiä. Ukko Schneider myös sanoi kokemuksesta, että vaikka hän ajaisi kuinka syrjäisellä seudulla ja koko päivänä vaan pari autoa tulisi vastaan, aina vähintään toinen niistä on cokisrekka. Mä olen tähän asti ollut sitä mieltä, että kehitysyhteistyössä pitäisi yhä enemmän hyödyntää kirkon resursseja ja kontakteja tavallisiin ihmisiin, sillä kirkolla on Afrikassa poikkeuksellinen ja laaja, koko maanosan kattava verkosto, jollaista ei täällä ole millään muulla instituutiolla. Mä olin väärässä. Mitä ilmeisemmin kehitysyhteistyöjärjestöjen kannattaisi lyöttääntyä kimppaan Coca-cola Companyn kanssa. Ne pojat kyllä löytää perille!