Heimot

Minulta usein kysytään mihin heimoon kuulun, ja että montako heimoa meillä Suomessa kaiken kaikkiaan on. Vaikka olen selittänyt asiaa, tuntuu se kuitenkin olevan osa täkäläistä ajatusmaailmaa, että ihmiset kuuluvat eri ryhmiin, joilla on omat tunnuspiirteensä. Tai ainakin minulta niin usein kysytään ulkomuotoni alkuperää ja kuvia katsoessaan ihmiset yrittävät löytää jonkinlaisia yhteisiä suomalaisia heimopiirteitä. Monet ovat kysyneet, että miksi juuri minä olen niin kovin valkoinen. ”Sun äiti on tuollalailla punertava, Pekka kovinkin ruskea, sun veljessä ja isässäkin on vähän jotain väriä, mutta sä olet ihan kamalan kalpea! Miksi?” monet ovat hämmästelleet valokuviani selatessaan. Kerran Darissa eräs nainen kuiskasi Annalle ”Tuo sinun mzungusi on kyllä todella valkoinen! Aivan läpinäkyvä! En olekaan ennen nähnyt tätä lajia...” Viikko sitten Anna puolestaan kertoi minulle bussimatkastaan vanhempiensa luo. ”Ette te kaikki valkoiset kyllä ole samanlaisia. Myös teissä on monta heimoa. Tänään bussissa istui valkoinen nainen, jolla oli isoin nenä mitä olen koskaan nähnyt!! Nenästä voi usein sanoa mihin heimoon joku kuuluu ja tätä rotua en ole kyllä aikaisemmin tavannut! Sinulla on tuollainen suora ja kapea nenä ja Tinalla pikkuinen pysty nykerönenä, mutta tämä nainen! Ihan toista lajia! Voi äiti!” Anna taivasteli, paukautti afrikkalaiseen tapaan kätensä yhteen hyvän jutun merkiksi ja alkoi nauraa hillittömästi. ”Sillä oli ihan sellainen suippo naama, pienet terävät silmät, aivan valtava nenä, mutta ei suuta ja leuka tällainen...” ystäväni elehti, siristäen silmiään, vetäen sormillaan voimakkaasti nenäänsä eteenpäin, imien huulet pieneksi viiruksi ja painaen leukansa kohti kaulaa, niin että se katosi kokonaan. Anna oli siis tavannut klassisien, nutturapäisen ja karikatyyrisen englantilaisen koti-opettajatar vanhanpiian, puolikuun muotoiset silmälasit kotkan nenän päällä keikkuen. Anna oli ollut niin lumoutunut tämän heimon edustajasta, että oli mennyt naisen kanssa juttelemaan saadakseen ihmetellä häntä lähempää. ”Kaikki matkustajat tuijottivat häntä, mutta koska minä en halunnut jäädä siitä nolosti kiinni, menin suoraan hänen viereensä kyselemään kuulumisia, niin että sain ihan luvan kanssa ihailla sitä nenää..”

Heimot ovat Tansniassa tärkeä juttu ja ylpeyden aihe. Kaikki tietävät, mihin heimoon he kuuluvat ja jokainen puhuu swahilin lisäksi myös omaa heimokieltään. Heimoista ja heimoperinteistä puhutaan paljon myös luennoilla. Usein esseidenkin aiheet liittyvät jotenkin omaan taustayhteisöön, sen arvoihin, tapohin tai kieleen. Joskus minulla onkin ollut vaikeuksia palauttaa tehtävänannon mukaisia esseitä. Kerrankin piti kirjoittaa neljä sivua siitä, mitä sana kirkko omassa heimokielessä tarkoittaa, ja miten tämä nimitys kuvaa kirkon tehtävää ja roolia yhteiskunnassa. Muita aiheita on ollut esimerkiksi heimoni sananlaskujen sisältämät opetukset ja miten niiden siältämät arvot eroavat yleisafrikkalaisista arvoista ja eräs oli, että millainen rooli tietäjällä tai poppamiehellä on omassa heimossani. Ihmisiä kummastuttaa myös etteivät suomalaiset sukunimet muodostu heimon mukaan tai isän nimen mukaan, vaan että ne ovat alunperin tilojen nimiä tai paikkoja kuvailevia nimiä.

Heimoissa on aina oma käyttäytymiskoodistonsa. Henkilö nähdään sitä arvostettavanpana, viisaanpana ja luotettavanpana periaatteen ihmisenä, mitä kuuliaisemmin hän noudattaa oman heimonsa tapoja. Anna kertoi kerran isoisästään, joka oli kuulemma hieno mies ja erittäin tarkka kaikessa, mitä tuli chaggojen sääntöjen noudattamiseen. Eräs perinne, joka löytyy monista heimoista on jonkinlainen korvaus morsiammesta. Chaggojen perinteeseen kuuluu, että sulhasen isä lähettää morsiammen perheelle lehmän kun avioliitosta on sovittu. Annan isoisällä oli kolme poikaa, joista nuorimmainen lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Kun nuorimies erään kerran tuli lomalle kotiinsa, hän toikin mukanaan kauniin aasialaisen kihlattunsa. Morsian otettiin vastaan lämpimin tervetulotoivotuksin ja tunnelma oli iloinen. Mutta illalla nuorenparin nukkumaan mentyä isä pyysi vakavana kahta vanhempaa veljestä miesten kokoukseen ja huolestuneen näköisenä kysyi pojiltaan, että missäs se Etelä-Korea nyt oikein on. Vastauksen kuultuaan, isoisä nousi pöydästä kulmat kurtussa ja hetken päästä palasi mukaan iso sangollinen perinteistä, kotona tehtyä olutta, jota chaggamiehet juovat aina tärkeissä tilaisuuksissa. Sitten mieskolmikko kuumeisesti mietti aamuyöhön asti, että millä keinoin se lehmä tällä kertaa saadaan muilutettua morsiammen isälle. Tilanne oli vakava, sillä kunnian miehenä isoisä ei koskaan aikaisemmin ollut rikkonut heimonsa sääntöjä.

Kaikki eivät kuitenkaan tunne heimosääntöjään yhtä vahvasti omikseen. Ystäväni Laizer, ensimmäisen vuoden opettajaopiskelija, on tästä hyvä esimerkki. Laizer on maasai, mutta ulkopuolinen ei sitä koskaan arvaisi nuorenmiehen valkoisista nahkakengistä, suorista housista, kravaatista, pikkutakista ja kultakellosta. Laizer on valtavan mukava ja mainio veikko, mutta silti joudun toteaamaan, että ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta hän kyllä näyttää aikamoiselta keikarilta. Pienestä asti Laizer vastusti maasaiden heimomerkkejä. Hän ei myöskään ollut kiinnostunut soturielämästä, vaan tahtoi kouluun, sillä hän rakasti opiskelua ja lukemista. Koskaan hän ei antanut laittaa ihoonsa minkäänlaisia merkkejä, joita maasailla on paljon. Erityisen vaikean tästä tilanteesta teki se, että Laizerin isä on heimonsä arvostettu päällikö. Nuorena hän oli ollut mahtava soturi, jolla oli lupa käskeä 500 miestä ja ottaa vaimoja, jos ei nyt ihan saman verran niin liudan kuitenkin. Koska Laizer on tämän uljaan soturin ensimmäinen poika, hänestä on perimysjärjestyksessä tulossa perheyhteisönsä seuraava päämies. Kun Laizer oli 9-vuotias muut heimon arvovaltaiset miehet olivat alkaneet vaatia, että hänellekin laitettaisiin heimon tunnusmerkkejä. Isä oli yrittänyt selittää, että hänen poikansa on hieman outo eikä tästä varmaankaan olisi tulossa perinteistä maasaita lehmineen ja vuohineen. Painostuksen alla isä oli kuitenkin antanut periksi, mutta vielä varoittanut muita miehiä pojan itsepäisyydestä. Sitten hän oli kutsuttanut poikansa paikalle, puhunut tälle ystävällisesti luottamusta herättäen, kehunut ja mairitellut. Kun Laizer oli tuli varomattomaksi isä oli napannut tämän syliinsä, jolloin yksi miehistä isän pitäessä kiinni oli lävistänyt pojan korvan ja kiinnittänyt siihen maasaikorun. Irti päästyään pikku Laizer oli saman tien riuhtaissut merkin pois irroittaen samalla myös palan korvastaan ja juossut pysähtymättä 15 kilometriä lähimmän kaupungin poliiasemalle, kertonut siellä, mitä isä oli hänelle tehnyt ja vaatimalla vaatinut isän pidättämistä ja vangitsemista. Kun Laizer ei ollut antanut periksi, poliisi oli vihdoin lähtenyt autollaan poika mukaan tarkastamaan, että mitä tämän kotikylässä oli oikein tapahtunut. Heidän sinne saapuessaan isää ei tietenkään näkynyt enää missään. Viekas vanha soturi oli tuntenut poikansa tarpeeksi hyvin ja jolkotellut kiireen vilkkaa metsikköön piiloon. Urhea leijonankaataja palasi sieltä vasta parin päivän kuluttua, kun uskoi tilanteen vihdoin rauhoittuneen. Nyt Laizer opiskelee yliopistossa, rakastaa hollywood elokuvia ja italialaisia pastaruokia sekä suklaapirtelöä, haluaa jatkaa opintojaan Euroopassa ja jäädä sinne sitten asumaan, sillä maasai naiset ovat kuulemma omituisia eivätkä ymmärrä mitään aidosta rakkaudesta ja parisuhteesta, joita näkee elokuvissa.

Laizer on kutsunut minut ja Pekan kotikyläänsä tapaamaan vanhempiaan, jolloin isä voi kertoa meille tarinan siitä, kuinka hän ansaitsi arvostetun aseman yhteisössään tappamalla leijonan vain puukon avulla. Ehkä minäkin sitten voin siinä leirinuotiolla kertoa vastineeksi omasta heimostani ja sen hurjapäisestä puukkojunkkari ”kantaisästä” sekä tämän kyvystä seisauttaa veri salaisen loitsun avulla. Olen kertonut jutun jo monelle ihmisille, mutta jotenkin uskon, että vasta tämä ukko osaa sitä todella arvostaa :)