Kehittyvä maa, kolmas maailma, nälänhätä, alikehitys, kurjuus, köyhyys... Siellä, tai niiden keskellä, mä olen nyt pian puoli vuotta ollut. Pari päivää sitten multa kysyttiin, että miten mä koin Panganin köyhyyden. Alue kun on Tansanian yksi köyhimmistä ja täysin riippuvainen kookospähkinöiden markkinahinnoista. Mä jäin miettimään, etten mä tainnut sitä köyhyyttä mitenkään niin erityisesti havaita. Vasta äsken tajusin, että olen vain jo liikaa tottunut ympäristöön. Köyhyyttä kun kuitenkin on joka puolella. Sitä on niin laajalti kaikkialla, että se on rikkaus mikä pistää silmään, ei kurjuus. Köyhyys ja kehnot olosuhteet ovat normi ja rikkaus huomion kiinnittävä poikkeus.
Yleinen köyhyys näkyy hitaasti rapistuvina rakennuksina sekä vaikkapa lähes käyttökelvottomaksi kulutettuna, saksalaisten kolonialismin aikana rakentamana junaratana, jota valtiolla ei ole varaa korjata. Maan yleistä köyhyyttä kuvaa myös julkisen liikenteen ajoneuvot, jotka lähes kaikki pitää työntää käyntiin. Arkipäivässä köyhyys ilmenee koteina, joiden pari seinää on tiilestä, kolmas mudasta ja oksista ja neljäs pellinpaloista, ja joiden ikkunoiden verhot on tehty muovisäkeistä. Köyhyyttä on lasten jätteistä kyhäämät lelut, kehitysvammaiset ihmiset, joista useimmat liikkuvat käsiään apunaan käyttäen kuin orankit, koska pyörätuoliin tai kyynärsauvoihin ei joko ole varaa tai niitä ei ole tarjolla. Arushan kaupungissa köyhyys näkyy niinä kymmeninä leprasairaina ihmisinä, jotka ojentavat sormettomia käsiään sinua kohden kerjätessään kadulla, kuumassa auringonpaahteessa päivittäiset ruokarahansa. Köyhyydestä kertoo tonttien nurkille kyhätyt huonot vessat, suihkujen kylmä vesi jos suihkuja ylipäätään on, likaiset kotieläimet, jo pienten lasten ruskeat hampaat sekä aikuisten jalkaterät, jotka ovat kenkien puutteessa kovettuneet sellaisiksi.
Köyhyys näkyy myös kirkon elämässä. Kirkkorakennukset eivät, varsinkaan kylissä, ole eurooppalaistyylisiä komeita katedraaleja tai vaikkapa suomalaisille tuttuja, Alvar Aalto tyyppisiä, upeaksi arkkitehtuuriksi väitettyjä, möhkälemäisiä ja kalliita betonisia ”piruntorjuntabunkkereita”. Kylissä näkee kirkkoja, jotka tunnistaa kirkoiksi ainoastaan savesta rakennetun päätyseinän yläosaan sprayllä maalatusta rististä. Toinen esimerkki on, että swahilinkielisessä Isä meidän -rukouksessa ei pyydetä ”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme”. Leivän tilalla käytetään sanaa riziki, jolla tarkoitetaan jotakin suuhunpantavaa, mitä tahansa jolla elää, vaikkapa maissintähkää. Leipä on luksusta, eikä ihmisiä siis edes opeteta rukoilemaan sitä. Lapsille ei kuulemma voi mennä lupaamaan niin paljon.
Monet ihmiset ajattelevat, ettei Afrikasta voi tulla mitään hyvää. Kymmeniä vuosia länsimaat ovat syytäneet kehitysapua Afrikkaan, mutta kehityssuunnitelmat ovat usein jääneet vain toiveiksi. Tästä syystä moni kokee, että Afrikka maanosana on tuomittu epäonnistumaan. Tätä käsitystä vastaan mä olen niin kovasti halunnut taistella. Nuoruusvuosien kaikkivoipaisuuskuvitelmissani mä olen uskonut lopulta keksiväni jonkin lyömättömän idean, jolla murtaa alikehityksen kierre. Mun käsitykseni köyhyydestä ja sen syistä on kuitenkin ollut kovin naiivi. Täällä koko laajuudessaan paljastunut totuus on polkenut maahan kaikki suuret kuvitelmani - edes minä en voi pelastaa maailmaa... Näin kauas piti matkustaa oppiakseen, että kaikki todella vaikuttaa kaikkeen. Köyhyys on niin monitahoista, monisyistä sekä laaja-alaista, ja sillä on niin monia kasvoja sekä ilmenemismuotoja. Hiv ja Aids, aliravitsemus, äiti-lapsi-kuolleisuus, korruptio, ihmisoikeusloukkaukset jne ovat kaikki vain saman asian eri kääntöpuolia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että liittyisin niiden toivottomina hanskansa tiskiin lyöneiden joukkoon. On varmasti totuus, että paljosta huolimatta, köyhiä tulee olemaan aina tässä maailmassa. Mutta taas kerran Raamattuun viitatakseni, meidät tullaan vielä joskus arvioimaan juuri sen mukaan, miten me näitä köyhiä kohtelemme. Tai ainakin niin itse henkilökohtaisesti tulkitsen Jeesuksen sanat ”Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Kaiken mitä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.” Toivottamalta näyttävä tilanne ei siis ole syy luovuttaa. Kristittyinä meidän osamme ja vastuumme on kaikesta huolimatta jakaa omastamme. Ja jos sitten on niin, ettei sellaista tilinteon päivää koskaan tulekaan, eikä kukaan suurempi voima meitä kuoleman jälkeen tekemättä jättämisistämme tuomitsekaan, niin ainakin sen tekevät tulevat sukupolvet. Historian kirjoihin meidän aikakaudesta tullaan kirjoittamaan aikana, jolloin 20% ihmisistä piti hallussaan 80% kaikesta maailman varallisuudesta, ja jossa toiset ihmiset kuolivat nälkään samaan aikaan, kun toiset ennenaikaisesti liikalihavuuden aiheuttamiin sairauksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti