1. heinäkuuta 2010

Hautajaiset


Lähes kaikki opettajat asuvat täällä kampuksella, kuten myös professori Mwakagali perheineen. Muutama viikko sitten professorin yksi neljästä lapsesta kuoli. Tytär oli minun ikäiseni ja viime vuonna täällä Mwakagalien kotona koko kampus juhli hänen häitään. Hieman ennen kuolemaansa nainen oli synnyttänyt nuorenparin esikoisen, mutta lapsi oli kuollut synnytyksessä ja noin viikon päästä siitä kuoli äitikin. Kukaan ei osannut sanoa minulle, mihin hän oli kuollut. Koska äiti ja lapsi kuolleisuus on Afrikassa korkeaa, ei ihmisten mielestä tämä kuolema kaikessa kamaluudessaan ollut kuitenkaan täysin käsittämätön. Afrikassa kuolema on vaan ylipäätään aina suuri vaara synnytyksen yhteydessä, mistä syystä tarkempaa kuolinsyytä kukaan ei minun lisäkseni tuntunut kaipaavan.
Itse en koskaan ehtinyt tavata tätä professorin tytärtä. En tuntenut hänen perhettään ja itse professorinkin tiesin vain ulkonäöltä. Hautajaispäivän aamuna Anna kuitenkin herätti minut puoli yhdeksän, koska oli hätääntynyt, etten ehtisi hautajaisiin ajoissa. ”Miksi ihmeessä mä sinne?” hämmästelin unenpöppöröisenä. ”Tietenkin! Totta kai jokainen menee sinne! Kaikkien tiedekuntien luennot on tältä päivältä peruttu, koska jokainen kuitenkin osallistuu hautajaisiin. Tietenkin sä tulet!” Anna pakotti. Minulla ei ollut mitään kokomustaa päällepantavaa, mutta Anna ei edes ymmärtänyt, mikä ongelmani se nyt oli. Tansaniassa kaikki naiset kuulemma menevät hautajaisiin yllään vanha kanga. Kangat myydään aina kaksin kappalein. Toinen kiedotaan lanteille hameeksi ja toinen keitaistaan harteille. Anna veti minut siis ylös sängystä, antoi omat kangansa farkkujeni ja neulepuseroni peitoksi ja yhdeksältä minä sitten olin muiden mukana surutalossa.

Mwakagalien suuri puutarha oli täynnä valkoisia muovituoleja vieraita varten, mutta siitä huolimatta niitä riitti vain murto-osalle hautajaisväestä. Pihan keskellä, kauniin puun varjossa oli metrin korkuinen, valkoisella liinalla peitetty alusta, johon vainajan arkku oli määrä tuoda. Minä istuin tuolilla värikkäisiin kankaisiin pukeutuneiden naisten kanssa ja join teetä, jota vieraille tarjoiltiin. Talon sisältä kuului naisten laulua. Professori Mwakagali kierteli pihalla jutustellen miesten kanssa ja ottaen vastaan ihmisten surunvalitteluja. Vainajan äiti oli sisällä kotona sisariensa, tyttäriensä ja sukulaisnaisten kanssa. Siitä saakka, kun suru-uutinen saapui, oli talo ollut täynnä ihmisiä. Tapana on, ettei perhettä jätetä hetkeksikään yksin surunsa kanssa. Jokaisena neljänä päivänä ennen hautajaisia ihmiset istuivat Mwakagalien kotona pitämässä seuraa, laulamassa virsiä, muistelemassa vainajaa ja papit sekä pappisopiskelijat puhuivat lohduttavia sanoja ja johtivat rukouksia. Edelleen sinä hautajaisaamuna naiset lauloivat taukoamatta haikeita lauluja ja itkivät yhdessä vainajan äidin kanssa.
Opiskelijoiden kuoro alkoi laulaa ja ihmiset nousivat seisomaan, kun tyttären arkkua kuljettava auto saapui pihaan. Saattueen edellä kulki mies kantaen puista ristiä, johon oli kirjoitettu vainajan nimi ja sekä synnyin- että kuolinpäivä. Ensin arkku kannettiin sisälle taloon, jossa laulu jatkui. On kuulemma perinne, että vainaja viedään aina vielä viimeisen kerran synnyinkotiinsa. Kai ajatuksena on, että vainaja lähtee viimeiselle matkalleen kotoaan. Sitten arkku tuotiin ulos, asetettiin omalle alustalleen ja kansi avattiin. Arkun perässä ulos talosta tuli nyt laulunsa lopettanut naisryhmä, jonka keskellä muiden taluttamana ja tukemana horjahteli pienen pieni, kuihtuneen oloinen nainen. Papin puheen ja joidenkin virsien jälkeen oli vuoro sanoa hyvästit vainajalle, ennen kun saattue jatkaisi matkaansa kirkolle. Ihmiset lähtivät jonona arkun luo, kiersivät sen ja palasivat sitten paikalleen, kuoron koko ajan laulaessa. Minuun iski paniikki, sillä en missään nimessä halunnut nähdä kuollutta ihmistä, mutta koska muuten olisin jäänyt typerästi yksin pönöttämään tuolimeren keskelle, minun oli pakko alkaa liikehtiä massan mukana kohti arkkua.
Meitä vieraita oli ainakin viisisataa, mutta lopulta tuli myös lähisukulaisten vuoro jättää hyvästinsä. Taas ensin menivät miehet ja sitten viimeisenä sukulaisnaiset äidin kanssa. Viimeistään tässä vaiheessa aloin kokea tilanteen aivan kamalana. En tarkoita, että hautajaisten kuuluisi ollakaan mitään muuta, mutta itse omasta kultturistani käsin koin suurta epämukavuutta olla tuntemattoman ihmisen hautajaisissa. Naiset kirkuivat ja huusivat arkun luona. Minua hävetti itkeä niin paljon, koska kaikki tiesivät, etten edes tuntenut vainajaa, mutta omaisten valtavan surun näkeminen oli minulle aivan liikaa. Kun äidin vuoro tuli, naiset jälleen taluttivat hänet arkun luo, sillä tämän omat jalat eivät enää kantaneet. Pieni nainen kumartui tyttärensä puoleen, halasi, suuteli tämän kasvoja ja mumisi jotain. Aivan kuin äiti olisi vain rauhoitellut hellin sanoin omaa pientä lastaan sylissään. Nainen ei pystynyt päästämään irti tyttärestään ja kun hänet monet minuutin kuluttua väkipakolla nostettiin ylös arkun luota, nainen valittaen pyörtyi ja lyyhistyi sukulaistensa käsivarsille. Ihmiset huusivat ja itkivät kovaäänisesti ja tilanne oli minun näkökulmastani muuttumassa kaoottiseksi. Tunsin valtavaa pakokauhua. Minä en kuulu tänne! Minä en saa olla täällä! Minkälainen hirviö menee pällistelemään tuntemattoman ihmisen hautajaisiin? Minä näin vainajan ensi kertaa, kun hän oli arkussa ja nyt olin tullut hänen synnyinkotiinsa hautajaispäivänä kurkistelemaan ja juomaan teetä. Se valtavan sietämätön suru ja kipu, jota omaiset kokivat oli mielestani ehdottoman yksityistä. Minkälainen ihminen loukkaa niin törkeästi toisten yksityisyyttä, että kuokkii hautajaisissa katselemassa tuntemattomien ihmisten epätoivoa?! Minä en siis kestänyt tilannetta enää. Itkin hysteerisenä myötunnosta, mutta yhtä paljon myös tilanteen karmeudesta. Mun oli pakko paeta puutarhan nurkkaan seisomaan ja kääntää selkäni kaikelle tapahtuvalle, edes jotenkin poistua tilanteesta, jossa minun ei mitenkään pitänyt olla. Minä olin tietenkin ainoa joka ajatteli niin. Tansanialaisen kulttuurin mukaan olisin ollut tunteeton ja kylmä ihminen, jos en olisi osallistunut. Suomessa toisen surua ja yksityisyyttä surun aikana tulee kunnioittaa, mutta Tansaniassa kuuluu osoittaa yhteisöllisyyttä jakamalla suru siinä missä kaikki muukin, yhteisesti.
Hautajaisten jälkeen Anna kertoi mulle asian, joka kuulemma yhdeltä osin selitti äidin suurta epätoivoa. Vanhemmat eivät nimittäin olleet hyväksyneet tyttärensä aviomiestä. Afrikassa oma heimotausta on edelleen merkittävä asia ja joihinkin heimoihin liittyy ennakkoluuloja sekä vääriä uskomuksia. Sulhanen oli edustanut jotain sellaista heimoa, jonka kanssa vanhemmat olivat olleet epäluuloisia solmimaan liittoa. Tytär oli kuitenkin pitänyt päänsä ja nainut tämän epäsuotuisan sulhasen. Nyt vainajan vanhemmat kärsivät valtavista itsesyytöksistä. En osaa varmastikaan kuvata paikallista ajattelutapaa tässä täysin oikeita ilmaisuja käyttäen, mutta jotenkin vanhemmat siis ajattelivat, että tätä ei olisi tapahtunut, jos he eivät olisi päästäneet suustaan ilkeämielisiä sanoja. Tansaniassa ei voi liiaksi korostaa yhteisöllisyyden merkitystä. Kaikki luotu on yhteydessä toisiinsa ja toimii Jumalan luoman harmonian mukaan. Eripura ihmisten välillä rikkoo luotua järjestystä ja aiheuttaa onnettomuutta. Esimerkiksi tansanialainen nainen, joka kärsii lapsettomuudesta, ei ensimmäisenä mene lääkärille eikä edes papin puheille esirukouksen toivossa, vaan sukulaistensa luo sopimaan riitansa. Ensimmäisenä hän miettii, kenen kanssa olen epäsovussa, kuka voisi ajatella minusta pahaa ja siten aiheuttaa tämän epäonnen elämääni. Ensimmäinen ratkaisu on siis aina palauttaa harmonia ja rauha, ja siten poistaa perheyhteisöstä kaikki ilkeät ajatukset ja se ”paha ilma”, joka johtaa onnettomuuksiin. Nyt siis vainajan vanhemmat kokivat olevansa osaksi vastuussa tyttärensä ja lapsenlapsensa kuolemista. Jos he eivät olisi aiheuttaneet omalla käytöksellään riitaa ihmisten välisiin suhteisiin ja rikkoneet harmoniaa, he eivät olisi myöskään tuottaneet tätä epäonnea avioliittoon tai tyttärensä elämään, joita molempia he olivat arvostelleet. Ehkä minä olin ainoa, joka kyseli kuolemaan johtanutta lääketieteellistä syytä, koska olen eurooppalainen. Minä selitän lapsettomuuden, kuoleman ja sairaudet puhtaasti lääketieteellisillä faktoilla ja onnettomuuksien syiksi osoitan fysiikan lainalaisuudet. Perinteisessä afrikkalaisessa ajattelussa näiden kysymysten käsittely on kuitenkin lähtökohtaisesti täysin erilainen kuin meillä Suomessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti