Perjantaina, kun me olimme porukalla syömässä kampuksen ulkopuolella, Matthias ja Edward alkoivat muistella, kuinka kamalaa oli sairastaa malaria ja kärsiä hirvittävästä kivusta sekä tajunnan hämärtymisestä. Mä sanoin heille olleeni yllättynyt, kuinka vähällä sairastamisella olen yleensäkin tähän asti täällä selvinnyt. Samaan hengenvetoon mietin ääneen, että onkohan Afrikan kokemus kuitenkaan ihan täydellinen, jos ei tiedä, mitä on malaria. Se oli vähän niin kuin sellainen huuli, mutta huumorintajuton kohtalo otti mut tosissaan. Lauantaina olinkin jo yhtäkkiä viluissani ja aivan kuoleman väsynyt koko päivän. Kun sama meninki jatkui sunnuntaina sekä vielä maanantai aamunakin, Tina patisti mut lääkäriin.
Tuntui hölmöltä mennä tohtorille, kun eihän mua vaivannut oikein mikään. Ei ollut nuhaa, ei kurkkukipua, kuumetta tai yskää. Olin aivan varma, että mua nyt vaan jotenki laiskotti kaikki se opiskelu, ja että ilmat olivat entisestään kylmenneet. Mutta kuitenkin pian verikokeen ottamisen jälkeen myös mun päätä alkoi särkeä oudolla tavalla. Se oli sellaista päänsärkyä kuin olisin nukkunut yöni huonolla tyynyllä. Päivän edetessä olin entistäkin väsyneempi, vaikka torkuin lähes koko ajan ja sitten alkoi keuhkoissakin jo tuntua uupumusta. Iltapäivällä sainkin tiedon positiivisesta testituloksesta ja kouraani iskettiin kerta-annos vastalääkettä. Ilmeisesti pelätessään tappavansa eurooppalaisen vaihto-oppilaan malariaan, naistohtori antoi mulle hädissään oikein jonkun hevoskuurin. Ohje oli ottaa kaksi isoa pilleria yhtä aikaa runsaan ruuan kanssa ja sitten juoda kuin kameli, ainakin kolme litraa vettä päivässä. Mun käskettiin levätä ja tulla takaisin jälkitarkastukseen viikon päästä.
Kun Anna kuuli lääkkeeni nimen, hän alkoi voivotella. ”Sä tulet kärsimään, oi voi sä tulet kärsimään!” ” Juo paljon, mehua, vettä, limsaa, mitä vaan! Ja syö! Syö ihan kaikkea mitä näät, jos se vaan ei ole myrkkyä, sillä pian sä alat oksentaa. Tuo kerta-annos on niin vahva, että siitä tulee ihan hirvittävän kipeäksi. Se virus! Se suuttuu, kun sä otat tuon lääkkeen ja hyökkää raivoisana vastaan! Kun mä lokakuussa sairastin malariaa, mä luulin kuolevani. Koko ajan mä vaan ajattelin, että nytmäkuolen, nytmäkuolen.. Voi, kuinka sä tulet kärsimään...” nainen päivitteli omintakeiseen tyyliinsä ja elehti käsillään. Tämän vaikuttavan mainospuheen jälkeen tuijotinkin lääkkeitäni kauhusta jäykkänä monta minuuttia ja jotenkin näin eletyn elämäni keskeisimmät kohokohdat välähdyksenomaisina muistoina. ”Eiku menoks sitten vaan.. Auta Jeesus” sanoin, heitin pillerit suuhuni ja peloissani join niiden perään varmasti heti kerralla sen kolme litraa vettä. Kävin pitkälleni sänkyyni, vedin peiton korvilleni ja jäin hiljaa kuulostellen odottamaan, mitä tuleman pitää..
Mitään ei tapahtunut. Ei siis kerrassaan mitään! Siinä mä sitten makasin pitkälle yli puolen yön hirvittävän vesipöhöni kanssa ja ajattelin, ettei mua enää koskaan höynäytetä vakuuttavilla kummitustarinoilla silmittömästi raivostuvista, kostoa janoavista viruksista.
Seuraavana päivänä mä olin jo parempi, vilu oli poissa ja samoin pääkipu, mutta olin edelleen niin kamalan väsynyt, että välillä taisin nähdä unta seisaaltanikin. Väsymystä ja honteloa oloa jatkui vielä pari päivää, mutta sitten mun malariani oli siinä. Mä olenkin nyt täysin vakuuttunut, että olen vaan teinivuosieni hillittömän urheilun harrastamisen jäljiltä edelleen niin uskomattoman rautaisessa kunnossa, etteivät edes trooppiset parasiitit muhun pysty. Voinkin siis aivan hyvällä omallatunnolla tämän käytännön pikku testin jälkeen siirtää ajatukset salikortin hankkimisesta hamaan tulevaisuuteen ja nauttia sohvan leppoisuudesta jatkossakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti