Pekka Afrikassa

Vaikka koeviikko oli jo lopuillaan ja ihmiset pakkailivat tavaroitaan, mä en jotenkin osannut hyvästellä ketään. Kampus tyhjeni hiljalleen, mutta suurin osa tutuista jäi vielä, kun itse tein lähtöä Annan kanssa Dariin. Musta tilanteessa ei ollut yhtään lähdön tuntua, olihan mulla vielä 5 viikkoa ennen kotiinpaluuta. Mä en osannut ajatella muuta, kuin että kohta näkisin taas Pekan ja sittenhän me yhdessä muutaman viikon päästä palattaisiin taas kampukselle. Niinpä mä vaan innokkaana huikkasin moit ihmisille ja lähdin jälleennäkemistä odottaen Pekkaa vastaan. Kun me sitten pitkän odotuksen jälkeen nähtiin lentokentällä, tilanne kokonaisuudessaan valkeni mulle. Ensin mä innostuin, otin yhden kiirehtivän askeleen eteenpäin, mutta lamaannuinkin sitten täysin ja jäin paikalleni seisomaan. Vasta sillä hetkellä ymmärsin, että mun aikani Afrikassa oli todella loppumassa. Mut oli tultu hakemaan kotiin.

Vasta Pekan kanssa huomasin, kuinka paljon olenkaan muuttunut, sopeutunut ja kotoutunut Tansaniaan. Oli mahtavaa seurata, miten toinen aloitti samanlaisen mukautumisprosessin, jonka itse olin alussa läpikäynyt ja nyt jo kerennyt unohtaa. Pekka opetteli niitä kymmeniä swahilinkielisiä tervehdyksiä, vaikka oli täysin vakuuttunut, ettei niitä kaikkia voi koskaan oppia. Jo ensimmäisenä aamuna Pekka kuitenkin oppi sanomaan ”Ei kiitos!”, jota se iloisena huutelikin kaikille takseja, tauluja, purkkeja ja puteleita tarjoaville. Pekka sisäisti tämän Hapana asante -lausahduksen niin hyvin, että oli automaattisesti huikkaamassa sen myös kahvilan neidille, joka meidän lähtiessä aamupalalta toivotti iloisesti ”Tervetuloa uudelleen!”

Heti ensimmäisenä suuntasimme Zansibarille, jossa oli aivan uskomatonta! Vietimme kolme päivää kokonaan seikkaillen Stone townin eli vanhan kaupungin pienillä kujilla, joissa ihmiset möivät kauniita kankaita, turistitavaraa ja mausteita sekä luontaislääkkeitä. Emme tienneet missä menimme. Valitsimme aina vain mielenkiintoisammalta näyttävän kujan, jonne puikahtaa. Koskaan ei ole ollut niin autuasta ja nautittavaa olla täydellisen eksyksissä. Vain syntymästään asti Stone townissa asunut voi osata sukkuloida sen sekavilla kujilla ja löytää vieläpä perille. Meillä puolestaan oli ihan tuurista kiinni, että satuimme kulloinkin löytämään takaisin omaan hotelliimme. Päivisin oli hieman hankalaa löytää ruokaa, sillä Zansibar on islam voittoista aluetta ja kyseessä oli Ramadanin pyhä kuukausi, jolloin kaikki muslimit paastoavat auringonlaskuun asti. Mutta aina iltaisin noin 20 kokkia pystytti rantapuistoon omat tarjoilupöytänsä, jotka kaikki notkuivat erilaisia mereneläviä, rapuja, mustekaloja, haita, kuningaskaloja jne, sekä hedelmiä ja itseleivottuja leipiä. Musta mustekalakuutiot kirkuvan punaisessa maustekuorrutuksessa oli vähän liikaa, mutta Pekka suurena kulinaristina oli taivaassa. Itse tyydyin vesimelooneihin ja ananaksiin seuralaiseni ahtaessa kitusiinsa hurjistuneena barrakudaa ja tonnikalavartaita niin, että mahahan siitä meni sekaisin.

Saarella oli mahtavaa, mutta sieltä poispääseminen tuskan takana. Me ostimme liput iloisen ja kepeän näköiseen pikalauttaan, eikä ulkonäkö pettänyt. Paatti oli niin kepeä, että valtameren isot aallot heittelivät sitä kuin kaislavenettä. Nyt tiedän miltä tuntuu olla kolme tuntia Linnanmäen vuoristoradassa. Alun ihastuneiden kiljahdusten jälkeen noin puolet yleisöstä alkoi voida pahoin. Ikkunoita ei voinut pitää auki, sillä jo tiivistetyistäkin ikkunoista vuoti vettä sisälle jokaisen tyrskyn jälkeen. Olosuhteita ei varmaankaan tarvitse tämän monisanaisemmin kuvata, mutta voitte uskoa, että jo tunnin jälkeen haju purtilossa oli aivan mahdoton. Pekka tuijotteli vihreän harmaana ulos ikkunasta, josta ei näkynyt kuin suurina vellovia aaltoja. Pitkän hiljaisuuden jälkeen se tunnusti apeana ”Jenni, en mä haluakaan merirosvoksi... mä nimittäin joskus halusin.” Koska mä en vastannut mitään, Pekka alkoi vaimeasti hyräillä haikeana itsekseen Tapio Rautavaaran Rosvo-Roopea, mun luvatessa, ettei me koskaan tulevaisuutemme lomilla lähdettäisi valtameriristeilylle. Toinen näytti ja kuullosti niin surkealta, että pahaa teki. Silti samalla hymyilytti. Pitkän erossaolon jälkeen, tuntui hyvältä tajuta, että näköjään vaikka mun elämäni olisi missä päin maailmaa ja missä ympäristössä tahansa, niin tuo kaikessa rakastettavuudessaan hellyyttävän humoristinen hahmo sopii siihen kaikkeen aina aivan täydellisesti :)

Monet asiat, joista on mulle tullut jo normaalia arkipäivää oli Pekasta joskus hermostuttavia ja hankalia, aivan niinkuin mullekin alkuvaiheessa. Sellaisia olivat esimerkiksi ruuan tylsyys, mzungu huudot, kova meteli joka paikassa, tinkiminen sekä huijaamiseksi tulemisen alituinen välttely. Lähes joka kerta bussilippuja ostettaessa meitä yritettiin aivan uskomattoman härskisti viilata linssiin. Tangan bussiasemalla ennen matkaan pääsyä koko lipunostokahakka venähti noin puolituntiseksi, eikä mun väittelytaitojani ole koskaan laitettu niin kovalle koetukselle. Lähes aina näissä tilanteissa Pekka oli jo muutaman minuutin jälkeen valmis maksamaan huijarille sen vaatiman hinnan vaan päästäkseen tyypistä eroon. Koska minä en antanut puutaheinääpuhuville periksi, niin Pekka uskomattomalla taidolla keskittyi olemaan täysin poissa koko hälisevästä tilanteesta, täydellisesti omiin aatoksiinsa vaipuneena. Mun ei edes tarvinnut kysyä, että mitä se ajattelee. Mä tiesin jo etukäteen, että vastaus olisi ollut se tavallinen: ”Metästysjuttuja...”. Loppumatkasta Pekka ei enää tullut näihin maksamis tai vänkäämistilanteisiin ollenkaan. Se vaan taputti mua isällisesti selälle ja sanoi ”Meneppäs sinä Jenni hoitamaan tämä asia niin minä odottelen tässä”. Mutta taisi se kuitenkin arvostaa mun ongelmanratkaisutaitojani, sillä kerran raskaan selvittelyn jälkeen Pekka istahti bussin penkkiin, sulki huokaisten silmänsä ja tokaisi ”On se vaan hyvä, että meillä on tommonen Jenni matkassa”.

Vaikein asia koko matkalla tuntui olevan iltaisin patjan alle tungettava, katosta roikkuva moskiittoverkko. Musta verkosta muodostuu aivan kuin pieni pesä, jonka sisässä nukkuminen tuntuu turvalliselta. Pekka tunsi ilmiselvää ahtaanpaikankammoa tämän tropiikissa pakollisen käytännön kanssa. ”Ei täällä voi mies nukkua, mähän olen kuin lahna sumpussa!”, miltä tilanne kyllä kieltämättä juuri näyttikin. Pekan laittama verkko roikkui aina löysänä väärästä kohtaa ja kiristi väärästä kohtaa eikä iso ihminen näyttänyt sinne alle mitenkään mahtuvan. Näky oli kaiken kaikkiaan surkuhupaisa. Pekka näytti aina katiskaan eksyneeltä, kohtaloonsa alistuneelta ja kaiken toivonsa heittäneeltä vanhalta hauelta.

Mutta näistä huolimatta moni asia näytti puolestaan Pekalle paljon helpommalta omaksua kuin mulle. Elämän rentous oli Pekalle kuin itsestäänselvyys, kaikenlaisten ruokien syöminen vain kiinnostava seikkailu ja luonnon läheisyys sekä eläimien paljous ihastuttavaa. Sen sijaan, että lintujen alituinen älämölö olisi häirinnyt Pekkaa, se vain juoksi aina ulos katsomaan, että minkähänlainen siivekäs nyt oli äänessä ja mitäänpelkäämättömänä jäi aina tarkastelemaan, josko niitä valtavia käärmeitä näkyisi jossain, sen sijaan että olisi pimeän aikaan ollut haluton lähtemään enää ulos. Lisäksi ihmisten tuttavallisuus oli Pekalle luontevampaa kuin mulle. Esimerkiksi jokaisen ihmisen tervehtiminen tuntui musta alusta kiusalliselta ja mä jäykistelin sitä aika pitkään. Pekka vain hymyili ihmisille iloisesti, heilutteli kättään ja moikkaili kuin isäntä mökkitiellä tuttujaan. Ainoastaan ahdistelevat ja itsepäiset myyjät saivat Pekan aivan kyllästymään. ”Hitto vieläkinkö se tyyppi seuraa”, se puhisi närkästyneenä useimmilla kaupunkireissuilla. Matkamme viimeistä edellisenä päivänä Arushassa eräs jalokivimyyjä ei meinannut millään jättää Pekkaparkaa rauhaan vaan tyrkyttämällä tyrkytti sinisiä tansaniitteja. ”Sinulla on todella kaunis vaimo, miten et muka halua häntä koristaa ja lahjoa kauniilla jalokivilla?” ukko kettuili ja melkein roikkui retongissa. Pekka pakeni suin päin erääseen markettiin ja ärisi ”Mikä idiootti! Ei kai mun enää jo valmiiksi kaunista vaimoa tarvi mihinkään koristaa! Jos sä olisit uskomattoman ruma ni sitten se varmaan olis pakko!” Mä en myötäillyt, koska itse en ollut niin hanakasti miestä typerykseksi tuomitsemassa, sillä musta hänen sanoissaan oli kyllä pointtia... Koitin kuitenkin keventää tunnelmaa huomauttamalla, että ”No mieti nyt vielä, sillä en mä kuitenkaan aivan täydellinen ole. Esimerkiksi mun vasemman käden nimetön on musta aina ollu aivan törkeen ruma”, mutta edes näin laadukas huuli ei saanut Pekkaa täysin unohtamaan tuota päällekäyvää kauppiasta.

Kyseisen episodin jälkeen mä tiesin, että oli jo aika lopettaa ostostelu ja palata takaisin kampukselle lepäämään. Makumiran pölyävää hiekkatietä janoisina ja väsyneinä raahustaessa auringon paahtaessa Pekka sitten sanoi: ”Oot sä vaan Jenni kuule tempun tehny, kun sä olet täällä jo puoli vuotta kaiken tän häsläämisen, melun ja kuumuuden keskellä hienosti eläny. Tää kaikkihan syö miestä ihan rotan lailla!” Mä en taaskaan vastannu mitään, mutta sisälle tuli kummallinen, uudenlainen vahvuuden tunne, johon sekoittui myös hitunen ylpeyttä. Niin! Tällanen mimmi mä vaan olen!