9. syyskuuta 2010

Loppusanat

Viimeinen päivä ja viimeiset tunnit ovat käsillä. On liian myöhäistä tehdä enää mitään, mikä mahdollisesti on jäänyt tekemättä. Silti ajatusta ei voi paeta. Koinko kaiken? Käytinkö aikani viisaasti? Jo matkan aikana aina välillä mietin, etten saisi hukata aikaa, sillä tämä saattaa olla ainutkertainen tilaisuus. Eniten mietityttää, että olinko tarpeeksi rohkea. Olisko minun pitänyt olla heittäytyvämpi, aktiivisempi ja seikkailunhaluisempi kokeakseni enemmän? Näin viimeisenä päivänä joudun myöntämään, että on totta etten tehnyt kaikkea mahdollista, mitä olisin voinut, mutta ei se silti tarkoita, ettenkö voisi olla iloinen ja ylpeä itsestäni. Moni ihminen on sanonut minulle, ettei koskaan olisi lähtenyt Afrikkaan, tai ainakin olisi palannut sieltä hyvin pian. Monet ovat tunnustaneet odottaneensa minun palaavan kotiin etuajassa tai että ainakin mä olisin etupäässä kärsinyt täällä. Jotut ihmiset kyseläevät, että ”ihan tottako sä olet edelleen siellä?!” Minun on ollut vaikea ymmärtää, mitä ihmiset tarkoittavat. Eihän tämä ole ollut mitään, vain normaalia elämää. Ei mitään vaikeaa, päinvastoin, olen nauttinut olostani!
Mutta ehkä unohdan jotain. Ehkä kaikki ihmiset eivät pystyisi siihen, mitä minä olen nyt tehnyt. Tulin Tansaniaan, yhteen maailman köyhimmistä maista, täydellisen erilaiseen kulttuuriin, joka usein erilaisuutensa vuoksi sai minut tuntemaan päätyneeni täysin toiselle planeetalle. Mutta en vain tullut tänne, minä myös todella ELIN täällä. En vain siten, kuin joku ulkopuolinen tarkkailija tai joku joka yrittää vain pärjätä. Olen todella elänyt ihmisten, heidän tapojensa ja kulttuurin keskellä. Olen tuntenut oloni kotoisaksi täällä, saanut uusia ystäviä, oppinut paljon ja kuten sanoin, nauttinut elämästäni. Äsken tajusin, kuinka ihmeellistä se on. Yksin se. Kaikki ne mahdolliset vielä suuremmat kokemukset olisivat olleet vain bonustekijöitä tämän kaiken päälle, mutta ei missään nimessä vaatimuksia, joita ilman en voi olla ylpeä saavutuksistani. Tänään asiaa miettiessäni olen todennut, etten Suomessakaan ole erityisen rohkea hyppäämään tuntemattomien ihmisten matkaan tai busseihin ilman selkeää päämäärää. Miksi siis olisin tehnyt sen täällä, vieraassa paikassa? Minun ei kuulu verrata itseäni muihin tai ajatella, miten joku muu olisi homman hoitanut. Se olin juuri minä, joka tämän matkan teki, ja siksi tein siitä oman näköiseni, juuri omalla tavallani.
Olenkin blogissani pyrkinyt kuvaamaan juuri minun ajatuksiani, kokemuksiani ja oppimaani. Siitä on tullut kokonaisuudessaan yksi kuvaus Afrikasta, minun Afrikastani, mutta se ei ole täydellinen tai kattava. Tämä on ollut tutustumista erilaiseen kulttuuriin ja maailmankuvaan, toiseen ihmiseen. Lisäksi tämä on ollut toiseuden kokemista. Olen tuntenut, miltä tuntuu olla erilainen ja vähemmistön edustaja sekä suurien ennakkoluulojen kohde. Silti suurimmaksi osaksi erilaisuuteni tai toiseuteni ei ole ollut sivullisuutta tai ulkopuolisuutta. Minut on otettu mukaan yhteisöön ja sen elämään. Ihmiset ovat jakaneet kanssani, kuten ystävien kanssa jaetaan. Kohtaaminen ihmisten kanssa on erilaisuudesta huolimatta ollut syvää ja todellista.
Näiden lisäksi tämä on ollut matka myös itseen. Minua kiinnosti suuresti etukäteen, millainen ihminen täällä olisin, millaisen roolin ottaisin uudessa yhteisössä. Jokaisella meistä on monia erilaisia rooleja, kotona, työpaikalla, ystäväpiirissä sekä harrastuksissa. Minua kiehtoi se ajatus, että yhtäkkiä olin lähdössä paikkaan, jossa kukaan ei minua etukäteen tunne. On ollut silmiä avaavaa, opettavaista ja myös rauhoittavaa huomata, etten muuttunut tippaakaan. Vaikka minulla oli käytännössä mahdollisuus karistaa kaikki aikaisemmat rooliodotukset ja aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, minä olin silti ihan sama minä sekä ihmisten kanssa että luokassa. Tietenkin olen löytänyt itsestäni uusia piirteitä. Olenkin vahvempi, muokkautuvampi ja sopeutumiskykyisempi kuin tiesinkään. On hienoa huomata, että sellaisia voimavaroja löytyy tarvittaessa. Minä parjään kyllä.
Koskaan ei arkipäivä ole näyttäytynyt yhtä ihmeelliseltä kuin täällä. Silti odotan paluuta myös omaan ”vanhaan” arkeeni Suomessa. Samalla se jännittää suuresti. Uskon sen olevan myös omanlaisensa shokki ja jälleenorientoituminen voi ottaa oman aikansa. Uskon myös, että vasta paluuni jälkeen todella huomaan, mikä ajattelussani ja maailmankuvassani on muuttunut. Näiden kuukausien aikana olen oppinut valtavasti itsestäni, muista, elämästä, onnellisuudesta, maailmasta ja siitä mitä on olla ihminen. Kiitos kaikille teille, jotka ovat olleet matkassani mukana ja jakaneet tämän arvokkaan, ainutlaatuisen kokemuksen. Kaikkia tarinoita en ehtinyt vielä kertoa, mutta jutellaan niistä kun pian taas nähdään. Huomaan nyt etten silloin helmikuussa todellakaan ollut täysin valmis ja valmistautunut tulemaan tänne. Nyt en ole vielä täysin valmis palaamaan takaisin. Mutta ehkä se on paras mahdollinen tilanne lähteä. Tietää että matka oli täydellinen!

Liitän tähän loppuun vielä erään laulun sanat, jotka niin usein matkan aikana päässäni soivat.

Time grabs you by the wrist
directs you where to go.
So make the best of this test
and don't ask why.
It's not a question
but a lesson learned in time.
It's something unpredictable
but in the end its right.
I hope you had the time of your life.
                                     -Green day-

2 kommenttia:

  1. Ajauduin täysin sattumalta blogiisi ja luin sen yhdeltä istumalta läpi. Kirjoitit todella mielenkiintoisesti ja koskettavasti Tansaniasta ja kulttuurieroista.

    VastaaPoista
  2. Hei,löysin blogisi Tansaniasta tietoa etsiessä. Olin siellä samaan aikaan(eteläosassa maata) kanssasi ja olen taas ensi kuussa lähdössä. Ihanasti kirjoitit asioista jotka minuakin paljon mietittää. Opin myös maasta ja ihmisistä uutta blogiasi lukiessa. Asante sana!

    VastaaPoista