Safarin järjestäminen oli kallista, mutta meitä epäilytti, että kehtaako sitä sanoa käyneensä kyllä Tansaniassa, mutta sivuuttaneensa kuuluisan luonnonpuiston. Hinta kirpaisi aluksi, mutta ei tuntunut pahalta enää yhtään jälkeenpäin. Kaikki oli mielettömintä, käsittämättömintä ja henkeäsalpaavinta, mitä olen koskaan nähnyt tai kokenut. Näimme Ngonrongoron kraaterin koko laajuudessaan, Serengetin loppumattomat tasangot, savannin auringonnousun sekä tietenkin loputtoman määrän eläimiä, joita käyskenteli joka puolella, minne ikinä katsoimmekaan.
Mieleenpainuvin hetki oli kahden naarasleijonan metsästyksen seuraaminen, joka kokonaisuudessaan kesti lähes pari tuntia. Väijytyksen kohteena oli lauma Thompsonin gaselleja, joita leijonat seurailivat jonkin matkan päästä. Monta kertaa me jo luulimme leijonien luovuttaneen, sillä ne jäivät puun alle tai pitkään ruohikkoon vain makailemaan. Mutta ilmeisesti se oli ainoastaan tarkasti suunniteltua metsästysstrategiaa ja aina hetken päästä leijonat lähtivät uudestaan hiipien lähestymään gasellilaumaa. Viimein toinen naaraista pääsi noin 80 metrin päähän saaliista, jolloin se pitkään seisoi hievahtamatta paikoillaan katse naulittuna kohteeseen. Automme moottori oli sammutettu ja minä, Pekka sekä opas odotimme kaikki kuoleman hiljaa. Odotus ei ehkä koskaan ole ollut niin täynnä sähköä. Sitten yhtäkkiä leijonan lihakset värähtivät ja se syöksähti liikeelle vahvoin tassujen iskuin. Parissa sekunnissa se oli jo täydessä vauhdissa. Vasta kun peto oli vain muutaman metrin laumasta, gasellit huomasivat vaaran ja alkoivat hypellä sekavana ja hätääntyneenä. Samalla hetkellä, kun leijona hyppäsi valtavalla loikalla lauman keskelle, meidän oppaamme polkaisi tallan pohjaan ja lähti painamaan kohti tapahtumien keskusta, ettemme menettäisi mitään. Kuitenkin juuri tämän huikaisevan hetken me Pekan kassa hukkasimme kamppailemalla kiivaasti auton sisällä. Pekkaa ei nimittäin ikinä voi yhtään käskeä tai komentaa. Mä olen aina epäillyt, että vaikka käsijarrun pettämä auto hitaasti rullaisi kohta kallion kielekettä ja mä karjuisin paniikissa Pekalle että ”Hyppää!!”, niin se vaan töröttäisi apukuskin paikalla kädet puuskassa ja ylväästi ajattelisi, että muahan kun ei akat määräile. Serengetissä tämä epäilys todistettiin. Auto painoi hurjaa vauhtia eteenpäin ja edessä oli valtava piikkipuu, jonka oksat roikkuivat nelivedon katon korkeudella. Pekka ei täpinöissään huomannut varman sokeutumisen lähenemistä, vaan pönötti puoli vartaloa pitkällä kattoluukusta katse savannille tähyillen. Mä tietenkin aloin hädissäni huutaa sille varo, tuu alas, varo, laske pää, tuu pois ja sen sellaista. Pekka ei kuitenkaan liikahtanut käytännössä minnekään ja alkoi vain ärähdellä mulle ja husia mua pois, kun mä revin sitä paidasta ja tukasta alaspäin. Lopulta aivan pari metriä ennen puuta mä siinä sähellyksen ja taistelun tuoksinassa onnistuin jotenkin tööttäämään tuota vastaan hangoittelijaa kyynärpäällä ilkeästi silmäkulmaan. Se tepsi. Pekka nykäisi tuskissaan urahtaen pään alaspäin, kyyristyi ja suojasi kasvonsa käsillään juuri kun piikit raapivat kattoa ja tunkivat ikkunasta sisään. Tilanteen jälkipuinti alkoi kohtalaisen kimmastuneella repliikilla ”Mitä helvettiä sä Jenni oikein touhuat?!” Mä tietenkin tunsin itseni sankariksi, mutta vaikka mä kuinka selitin tilannetta ja pyrin osoittamaan, että tuo pikku kolhu oli itseasiassa luojan lykky ja selvä osoitus siitä, että taas se Herra vaan huolen omistaan piti, niin Pekka ei tuntunut arvostavan mun voimankäyttöäni, vaan vielä tilanteen jo rauhoituttua mutisi itsekseen jotain parisuhdeväkivallan hirveyksistä...
Kun me saavuimme aivan aitiopaikoille, niin siinä missä gasellit olivat olleet, oli nyt valtava hiekkapilvi viimeisten gasellien loikkiessa etäämmällä pakoon. Hitaasti paljastuva näky oli majesteettinen. Savun hälvetessä, pölyn keskellä istui ylväästi, liikahtamatta paikallaan suuri naarasleijona, pidellen hampaissaan gasellia, jonka niskat se oli jo taittanut parilla rivakalla heilautuksella. Tämä ylväs liikkumattomuus ja hiljaisuus kesti kuitenkin vain muutaman sekunnin, sillä pian sen rikkoi leijonista toinen, joka hyökkäsi nyt paikalle karjahtaen. Siitä alkoi vauhdikas kilpajuoksu ja mieletön taistelu saaliista. Ensimmäinen leijona ei luovuttanut palkintoaan, vaan urheasti juoksi ja taisteli noin 20 kilon jötkäle leukojensa välissä, toisen käydessä silmittömästi päälle ja vaatien osuuttaan. Kaikki tämä tapahtui aivan automme läheisyydessä ja se oli uskomatonta seurattavaa aina siihen asti, kunnes leijonat katosivat puskat ryskyen joenuoman kasvillisuuteen. Meidän autossamme, aiemmasta välikohtauksesta huolimatta, tunnelma oli nyt täysin häikäistynyt, hengästynyt ja sanaton.
Me näimme myös muutamia muita vastaavia tilanteita, jossa eläimet odottivat oikeaa tilaisuutta toimia. Sen sijaan, että olisimme hurjapäisinä ajaneet ympäri luonnonpuistoa nähdäksemme mahdollisimman paljon eri lajeja, me mieluummin jäimme seurailemaan tilanteita ja eläinten käyttäytymistä pitkiksikin ajoiksi. Varsinkin leijonilla oli useita erittäin nerokkaita yrityksiä ja harhautustemppuja. Ne esimerkiksi painelivat juomapaikan läheiseen pusikkoon isolla porukalla ja sitten vähän myöhemmin palasivat sieltä yksitellen takaisin ja poistuivat paikalta... paitsi yksi niistä. Lauma yritti siten hämäyttää juomaan pyrkivää seepralaumaa, mutta tällä kertaa seeprat voittivat älyllisen mittelön eivätkä menneet lankaan, vaan odottelivat kunnes viimeinenkin leijona ilmeistyi heiniosta pää roikkuen luovuttamisen merkiksi. Erään kerran kirahvin kaato puolestaan kilpistyi tuulen suunnan äkkinäiseen muutokseen, jolloin hontelo eläin havaitsi tilanteen ja laukkasi ripeästi kauemmas. Toisen kerran tuli sitten norsulauma paikalle rymistelemään juuri h-hetkellä, niin että taas meni leijonien päivällissuunnitelmat uusiksi. Näimme myös norsujen taistelua sekä hyeenojen ahnasta kiertelyä leijonien lepopaikan läheisyydessä. Puoliksi syötyä raatoa emme voineet havaita kasvillisuuden seasta, vaikka selvä veren haju tuoksuikin ilmassa.
Jos jotain opimme niin sen, että eläimet eivät tehneet hätiköityjä päätöksiä. Siinä maailmassa mun malttamattomuuteni olisi jo joko jättänyt minut useaan otteeseen ilman päivällistä tai tehnyt minusta hyvin pian jonkun toisen päivällisen. Tuolla reissulla aloin ymmärtää yhä paremmin afrikkalaista rauhallisuutta ja ajatusta siitä, ettei kiirellä ole siunausta. Usein, kun mä olen täällä irvistänyt iljettävälle torakalle tai sisään huoneeseen tunkeneelle hyönteiselle, mulle on vain todettu: ”Täällä Afrikassa me Jenni elämme tiiviisti kaikkien Jumalan luomien olentojen keskellä”. Ei tarvi suurtakaan ajattelijaa, että tuota Jumalan luomaa maailmaa ja sen järjestystä tarkkailessa voi oppia, että kaikella on todella aikansa ja hiljaa hyvä tulee. Swahilinkin kielessä viisasta tarkoittava sana on itseasiassa kirjaimellisesti käännettynä hidas ihminen. Onko luonnosta vieraantuminen saanut meidät länsimaalaiset unohtamaan, että maltti on valttia ja tehnyt meidät kykenemättömiksi odottamaan toiveittemme toteutumista kärsivällisesti? Onko meidän stressin kyllästämässä ja tehokkuutta painottavassa kulttuurissa enää mitään inhimillistä tai ihmiselämän alkuperäisen tarkoituksen mukaista? Myös luonnonpuiston ja sen lähialueiden uskomattomat maisemat aiheuttivat mulle jotenkin epämukavan ja kiusallisen olon. Noissa laaksoissa näkyi maasaiden kyliä, heitä elämässä jokapäiväistä arkista elämäänsä, kuivaamassa pyykkiä ja paimentamassa karjaansa. Sitä, missä toiset elivät elämänsä jokaisena paivänä, minä sain kalliilla rahalla vain kerran elämässäni ihailla sanattomana. Juuri tästä asetelmasta aiheutui se hölmö ja huijatuksi tullut tunne. Siinä hetkessä en voinut olla ajattelematta, että onnellisuutta tavoitellessaan ihminen on lähtenyt täältä korkeiden vuorien, tuulessa huojuvan heinikon sekä tuoksuja ja elämää täynnä olevien sademetsien kauneudesta ja päätynyt ahtaisiin, harmaisiin ja ylikansoitettuihin betonikaupunkeihin täynnä hälyä ja turhakkeita. Voi pientä ihmisparkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti