Valkoinen vieras osa 1

21.3.2010
Mzungu, valkoinen. Sitä kuulee täällä usein. Makumirassa aluksi tuntui ettei kukaan kiinnitä mitään huomiota, sillä onhan siellä joka vuosi vaihtareita. Muutamat käyntini lähialueen kylissa tai kaupungissa eivät vielä antaneet todellista kuvaa siitä, kuinka kiinostuneita valkoisesta vieraasta täällä ollaankaan.
Pari viikkoa olen ajatellut, etta mzungun kustannuksella saa ilmeisesti myös nauraa ja pilailla, mutta toisaalta ihmiset ovat niin kovin iloluontoisia, että he taitavat koko ajan pilailla toistensa kustannuksella. Silti huomaan monesti olevani varsinainen sirkushuvi. Esimerkiksi erilaisissa juhlissa ohjelman vetäjät tai ”juontajat” nostavat minut usein esille. ”Meillä on nyt oikein shamppanjaa, kun täällä on kerran mzungukin paikalla.” tai ”Mzungukin sieltä vaan rohkeasti hakemaan sitä ruokaa” ja aina ihmiset nauravat, hyväntahtoisesti kuitenkin. Tämän päiväisessä kastejuhlassa ihmiset tanssivat rytmikkään afrikkalaisen musiikin tahdissa ja yhden kappaleen ajaksi minäkin liityin joukkoon. ”Vau, katsokaa mzungua! Hänhän osaa tanssia hyvin! Uskomaton mzungu!” juhlan juontaja huusi innostuneena mikrofoonin ja ihmiset villiintyivät. Kastettavan lapsen ikivanha isoisä haki minut heti tanssivan ryhmän keskelle tanssimaan hänen kanssaan jotain salsan ja lambadan sekoitusta. Juhlaväki oli aivan innoissaan ja kaikki riehaantuivat tapauttamaan. Tanssin jälkeen Anna sanoi riemastuneena, että nyt en saa enää kieltäytyä laulamasta kuoron mukana tai kirkossa, sillä ”sinähän rakastat musiikkia!” Olihan se kieltämättä hauskaa, mutta niin suuri huomio on kovin kiusallista. Hymyilen ja vääntelen käsiäni, kun en muutakaan voi.
Bussiasemilla nuoret pojat myyvät aina kylmää pullovettä daladaloihin. Ne tulevat ikkunaan huutamaan ”vettävettävettä!” ja tunkevat pullojaan ihmisille. Kerrankin kun kieltäydyin, myyjä alkoi huutaa ”Mzungu, joka ei juo vettä. Millainen mzungu se sellainen on?!” ja taas kaikilla oli niin kovin hilpeää. Jopa Anna nauroi vieressä. Viime viikolla torilla joku huusi ”Hei, meillä on mzungu torilla! Mikä siunattu päivä! Tämän jälkeen kyllä kauppa käy!”
Pienet lapset ovat tietenkin avoimmimmin kiinnostuneita, eikä vanhemmat yritä sitä mitenkään estää. Päinvastoin. Paikallisten mielestä ei taida olla paljon mitään hauskempaa kuin mzungusta hölmistynyt lapsi. Lapsia oikein tyrkitään ja rohkaistaan tulemaan mun lähelle ja koskettamaan. ”Se on mzungu, sano sille tervetuloa.” Kerran daladalassa eräs etupenkillä istuva isä lähetti pienen tyttärensä takapenkillä mun vieressä istuvan, täysin tuntemattoman tädin syliin istumaan, jotta lapsi saisi oikein lähietäisyydeltä mua pällistellä. Tätä pikkulasta siis retuutettiin ihmiseltä toisella tukossa olevassa ja keikkuvassa bussissa vaan siksi, jotta lapsi pääsisi tutustumaan vieraaseen. Jotkut pienimmät lapset taas pelkäävät mua ja mä olen todennut olevani myös takuuvarma vauvan itkun lopettaja. Kerrankin yksi nuori äiti näytti hyvin tuskaiselta huutavan vauvansa kanssa. Mä menin heidän viereensä seisomaan hetkeksi ja johan lapsi kummasti unohti mielipahansa aiheen. ”Ei kestä kiittää” sanoin huojentuneelle äidille.
Joskus aikuisetkin tuijottavat ja monet haluavat kätellä. Arimmat koskettavat kättäni muka vahingossa daladalassa. Joskus myös tunnen, kuinka joku vaivihkaa kokeilee vaaleita hiuksiani torin ihmistungoksessa. Outojen hiusten lisäksi mussa kiinnostaa mun käsieni monet luomet. Ihmiset ihmettelevät joukolla, että mitä ne ovat. ”Ovatko nämä moskiitonpuremia?” on yleisin kysymys. Jotkut pyytävät kohteliaasti anteeksi ”Mzungu pole” ennen kuin aristelematta kokeilevat luomiani. Ihmiset katsovat järkyttyneinä myös mun mustelmaisia sääriäni. Daladalassa joutuu usein seisomaan ja varsinkin aluksi tottumattomuuteni aiheutti sen, että löin jalkojani koko ajan penkkeihin joka kuopassa ja käännöksessä. Nyt yli viikon vanhat mustelmat ovat alkaneet kauniisti vihertää. Anna on viemässä mua lääkäriin, koska mun koko vasen sääreni on aivan keltaisen vihreä. Luomet mä vielä osaan selittää auringolla, mutta en sitä, että miten iho voi silla tavalla vihertää. Käytänkin nykyisin joka päivä pitkää mekkoa.
Välillä kyllästyy täysin siihen, että on erilainen, eikä voi sitä mitenkään peittää. Joskus kuuman päivän jälkeen väsyneenä, hikisenä ja janoisena täpötäydessä ja hurjasti keikkuvassa daladalassa oikein ärsyyntyy. Tekisi mieli tokaista ”eikö äitisi opettanut sinua olemaan tuijottamasta”, vaikka sitten edes suomeksi. ”Mzungu” särähtää korvaani niin pahasti. Se tuntuu sivistymättömältä ja suoranaiselta loukkaukselta yksilöllisyyttäni kohtaan. Mulla on nimikin! Aina kuitenkin, kun liika huomio alkaa todella ottaamaan päähän, mä pyrin muistamaan, kuinka vähällä sitä sittenkin pääsee. Aina näissä tilanteissa on täysin selvää se, etteivät ihmiset tarkoita kiinnostustaan pahalla. Kukaan ei sano mulle mitään inhottavaa tai halua varsinaisesti loukata. Kukaan ei huutele perääni rasistisia kommentteja, sylkäise minuun päin, katso halveksuen, kieltäydy palvelemasta tai istuutumasta viereeni, käy käsiksi tai käske painumaan ”helvettiin täältä”. Erityisen kehittyneenä ja sivistyneenä itseään pitävässä Suomessakin on afrikkalaisella paljon paljon hankalampaa, kuin nyt minulla suomalaisella täällä Afrikassa. Suomessa maahanmuuttajien tilannetta ei myöskään helpota se totuus, että ympäröivä ennakkoluulojen ilmapiiri on nyt se kotimaa, jossa heidän on oltava ehkä lopunikäänsä. Heihin verrattuna minun ärsyyntymiseni huomion kohteena olemisesta puolen vuoden matkani aikana on lapsellista nurinaa, sillä pääasiallisesti ihmisethän haluavat vain kysellä kuka olen, jotta voivat toivottaa tervetulleeksi. Ihmiset kutsuvat kylään, jotta voivat esitellä minut myös koko perheelleen. Ennakkoluulo minun kohdallani on vain sitä, että ihmiset ihmettelevät, eikö minulla ole täällä aivan liian kuuma. Kunpa kaikilla maailman ulkopuolisilla, olisi aina näin helppoa!