Perheen merkitys

18.3.2010
En osaa selittää afrikkalaista kollektiivista kulttuuria. En osaa ymmärtää sitä, sillä aina ensimmäisenä tämän perhekeskeisen kulttuurin eri piirteisiin törmätessäni minut valtaa suuri hämmennys ja vastustuskin. Mitä?! Missä ovat yksilön oikeudet ja vapaudet? Missä on yksilön vapaa tahto ja oikeus päättää itse asioistaan? Missä vapaus omiin ajatuksiin ja mielipiteisiin? Entä ihmisen tarve toteuttaa itseään? Entä yksilöllisen identiteetin huomioiminen? Minä, hirvittävän omatahtoinen ja itsepäinen ihminen olen aivan sekaisin. Toivon ja uskon, että matkani aikana afrikkalainen yhteisöllisyys avautuu minulle paremmin, mutta vielä kaikki on suurta hämmennystä.
Annan tässä muutamia esimerkkejä, jotka kuvastavat hyvin perhekeskeistä kulttuuria ja siihen sisältyviä tiettyjä velvollisuuksia sekä ihmisten välistä hierarkiaa. Koska en osaa näitä tapoja vielä yhden kuukauden jälkeen kovinkaan selittää, kerron siis tarinat niinkuin ne minulle on kerrottu tai sellaisina kuin ne ovat mulle tapahtuneet.
Imani, Kadumojen poika, kertoi vanhasta sedästään, joka on jo pitkään asunut Ruotsissa. Setä elää hyvin länsimaista ja itsenäistä elämää. Muutamia vuosia sitten sedän kaukainen sukulainen kuoli täällä Tansaniassa. Afrikkalaisiin perinteisiin kuuluu, että jokainen ystävä ja sukulainen aina osallistuu tällaisten tapahtumien järjestämiseen auttamalla valmisteluissa tai vähintäänkin tukemalla rahallisesti. Lisäksi kaikki saapuvat aina hautajaisiin. Setä lähettikin tavan mukaan rahaa kattamaan hautajaisten kustannuksia, mutta ei kuitenkaan tehnyt pitkää ja kallista matkaa. Vuoden päästä tästä sedän oma tytär kuoli Dar es Salaamissa, jolloin mies matkusti kotimaahansa järjestämään tyttärensä hautajaisia. Kukaan sukulaisista ei kuitenkaan osallistunut järjestelyihin tai kustannuksiin. Eivät edes omat sisarukset lähettäneet surunvalittelua. Setä jätettiin täysin yksin surunsa ja valmistelujensa keskelle. Vieläpä kun tämä meni ostamaan hautaustoimistosta uurnaa, kauppias kieltäytyi myymästä sellaista. Jättämällä väliin sukulaisensa hautajaiset, setä oli rikkonut kauhella tavalla sosiaalista normistoa, mikä perhekeskeisessä kulttuurissa on valtava kauhistus. Ainoa asia, mitä setä pystyi tekemään, oli mennä tapaamaan yhteen kokoontuneita suvun ja kotikylän vanhimpia, viedä heille anteeksipyyntölahjat, polvistua heidän eteensä ja anoa anteeksiantoa vuodentakaiselle käytökselleen. Lopulta vanhimpien kokous hyväksyi anteeksipyynnön. Hautajaispäivänä paikalla oli tuhat perheenjäsentä, sukulaista ja ystävää suremassa sedän kanssa ja tukemassa häntä sekä henkisesti että taloudellisesti. Mennyt oli pois pyyhitty.
Imani on veljessarjan nuorin. Hän halusi ensin astronautiksi, mutta nuorena kiinnostuessaan isänsä jalanjäljissä politiikasta, hän päätti ryhtyä taloustieteilijäksi auttaakseen köyhää maataan. Lukion jälkeen nuori mies hakikin yliopistoon lukemaan taloustieteitä ja tuli heti kerralla hyväksytyksi. Mama ja baba Kaduma olivat kuitenkin sitä mieltä, että pojasta tulisi hyvä lakimies. Imani kerää tällä hetkellä aineistoa oikeustieteen gradua varten. Imanin ystävä Alice on myös lakiopiskelija, mutta kuulemma surkea sellainen. Alice käyttää kaiken aikansa lukemalla lääketieteellisiä julkaisua ja kirjoja lakikirjojen sijaan. Lukiossa Alice esimerkiksi voitti huimin pistein biologian valtakunnallisen kilpailun ja hänen lahjakkuutensa kemian ja lääketieteen alalla olivat varsin lupaavia. Alicen vanhemmat kuitenkin haluavat, että tyttärestä tulee juristi. ”Meillä on jo kaksi lääkäriä perheessä ja seuraavaksi me tarvitsemme lakimiehen”, he sanovat.
Tansaniassa, vaikka lapsi olisi jo muuttanut pois kotoa, on vanhemmilla aina oikeus puuttua tämän päätöksiin niin kauan, kuin he ovat elossa. Myös vanhemmilla veljillä on vastaavanlainen oikeus. Kun koko perhe on koolla ja vanhemmat veljet paikalla, Imani ei voi päättää mistään asioista. Näissä tilanteissa hänen mielipiteellään ei ole paljonkaan väliä.
Ibrahim, Kadumojen vanhin poika asuu kaukana Makongon kylästä, jossa vietti lapsuutensa. Hänellä on kuitenkin aina vanhimman veljen velvollisuus kylänsä ihmisiä kohtaan. Vaikka kello olisi kymmenen illalla Ibrahimin on pitkän matkan takaa tultava tuomaan surunvalittelunsa tai onnittelunsa tutuille, jotka ovat joko sairastuneet tai joiden lapsi on ilmoittanut kihlauksestaan. Puhelinsoitto ei missään nimessä riitä. Viime viikolla Imani kävi tapaamassa vanhaa opettajaa, joka oli joutunut sairaalaan. Nyt piireissä kohistaan, miksi perheen terveisiä lähetettiin tuomaan nuorimmainen poika, vaikka vanhempiakin veljiä on elossa. Imani tietää, että jos Ibrahim nyt sairastuu pahasti, kukaan ei ole huomaavinaankaan.

Vanhemmilla ihmisillä on Afrikassa siis aina auktoriteetti nuorempien yli. Eli tällöin väliä on sillä mitä kylän, suvun tai kaupungin vanhimmat päättävät. Tästä syystä yksilön henkilökohtaisilla tunteilla veljeään tai setäänsä kohtaan ei ole yllä mainitussa tilanteessa väliä. Jos kylän vanhimmat eivät anna anteeksi et anna sinäkään, tai muuten kaikkien paheksunta kohdistuu sinuunkin. Jos vanhimmat taas päättävät, että asia painetaan villaisella, on sinunkin unohdettava katkeruutesi ja annettava anteeksi. Tällainen kunnioitus näkyy myös ystävyyssuhteissa. Anna ja mama Kaduma ovat hyviä ystäviä. Silti Anna tekee aina niin kuin mama sanoo. Vaikka Anna kuinka paljon itse haluaisi jo lähteä kotiin ollakseen lastensa kanssa, hänen on jäätävä vielä illalliselle, jos mama Kaduma niin tahtoo. (Mikä silloin tällöin johtaa siihen, etta saattaessaan minua kotiin Anna luikkii äkkiä matkoihinsa, ennen kuin kiireinen mama palaa kotiin ja näkee hänet.) Tämä tarkoittaa myös sitä, että minullakaan ei aina ole valinnanvaraa. Joskus, kun kehotan Annaa menemään asioilleen ihan itsekseen ja vakuutan kyllä pärjääväni hetken yksikseni, Anna palaakin pian takaisin.”Mama Kaduma käski minun olla vieraani kanssa.” Se siitä rauhasta sitten.
Tämä sama kunnioitus näkyy kuulemma maan politiikassakin. Jo politiikasta eläköityneitä, entisiä presidenttejä kuunnellaan edelleen. Tai pikemminkin totellaan. Suomen kontekstiin siirrettynä tämä tansanialainen käytäntö tarkoittaisia kirjaimellisesti sitä, että monissa suurissa päätöksissä Tarja olisi pelkkä hymyilevä statisti, kun Manu ja Mara hääräisivät puikoissa. Vanhimpien ja edeltäjien mielipide on aina arvokkaampi ja painavampi.
Annan vielä yhden esimerkin yhteiskunnallisesta vastuusta. Minulle kerrottiin monien ihmisten halveksuvan missejä ja missikisoja. Heitä saatetaan vaikka myöhemmissä yliopisto-opinoissaan rankaista professorien taholta huonoilla arvosanoilla, koska ovat niin ”turhanpäiväisiä”. ”Miksi sinä keskityt kauneuteen ja ulkonäkoon ja tuollaiseen turhuuteen, kun maa on köyhä ja ihmiset kärsivät?!” Toisaalta kyllä monia afrikkalaistaustaisia filmitähtiä ja varsinkin jalkapalloilijoita ihaillaan suuresti. Usein kuitenkin täällä ihmisten kanssa keskustellessani olen huomannut, että ihmisen ensisijainen vastuu on olla hyödyksi yhteiskunnalleen, suvulleen ja perheelleen. Siinä yksilölliset toiveet kauneuskuningattaren tittelistä tai avaruuslentäjästä jäävät toisarvoiseksi

…

Tulen varmasti jatkamaan tästä aiheesta vielä paljon, sillä se on niin kovin kiinnostava! Minun kaikki ajatteluni, elämänkatsomukseni ja suhtautumiseni toisiin ihmisiin sekä yhteiskuntaan ovat niin totaalisesti individualistisen kulttuurin, demokratian ihanteiden, ihmisoikeusten ja yksilöllisen elämänkaaripsykologian läpivalaisemia, että ymmärrykseni tätä päinvastaista ajattelua kohtaan on vielä hyvin vajavainen. Esimerkiksi yksi asia, joka kovasti mietityttää on, että miten onnellisuus täällä käsitetään. Suomessahan onnellisuuden ajatellaan rakentuvan juuri itsetuntemuksen ja itsensä toteuttamisen kautta. Täällä näen koko ajan ympärilläni valtavasti onnellisia ihmisiä, mistä heidän onnensa siis rakentuu?