Fatuma

Fatuma on kuusivuotias kamalan laiha ja rimppakinttuinen pikkutyttö, joka asuu Kadumojen kotikadulla. Tapasin hänet ensimmäisen kerran noin kolme viikkoa sitten naiskuoron lauluharjoituksissa. Fatuma istui yksin kirkon nurkassa ja kiltisti odotti äitiänsä. Minne ikinä Getrude, Fatuman äiti meneekään, hänen on otettava tyttärensä mukaan, sillä toisin kuin useimmilla lähialueen taloista, hänellä ei ole palvelijoita kotonaan. Getrude on itse osa mama Kaduman palvelusväkeä. Fatuman isä lähti muutama vuosi sitten toisen naisen matkaan, eikä osallistu enää tyttärensä elämään. Fatuman vanhempi veli käy koulua jossain Kilimanjaron lähellä. Hänet on lähetetty asumaan sukulaisten luokse. Fatuman oli siis oltava seuraamassa harjoituksia, ettei olisi joutunut olemaan yksin kotona. Minäkin olin tuona iltana kirkossa vain kuuntelijan roolissa, koska olin ehdottomasti kieltäytynyt laulamasta swahilinkielisiä virsiä. Fatuma ujosteli minua kovasti ja sanoi nimensä vain hiljaa kuiskaten. Otin hänestä kuvan kännykälläni ja näytin sen tytölle. Fatuma alkoi kikattaa valtavan iloisena ja halusi leikkiä puhelimellani. Koko tunnin ajan tyttö vain kierteli ympäriinsä katsoen maailmaa kameran läpi, ottamatta yhtään kuvaa. Näytöllä heiluva huonolaatuinen ja rakeinen näky huvitti tyttöä ja selvästi lumosi tämän täysin. Myöhemmin hän ollut on ihastunut ottamaan kuvia ja videoita oikealla kamerallani sekä pelaamaan tietokoneellani muistipeliä.
Fatuma käy hallituksen peruskoulua tässä lähellä. Koulutus on kuitenkin Tansanian yksi ongelmista. Maassa on ilmaisia valtion ylläpitämiä kouluja, mutta sitten on myös kalliita yksityiskouluja. Opetuksen taso näiden kahden välillä on valtava. Aikaisemmin Tansanian yksi ylpeyksistä oli se, ettei maassa ollut käytännössä yhtään lukutaidotonta ja koulutus oli muutenkin Afrikan tasoon verrattuna hyvää. Tämä oli sosialistisen hallituksen parhaimpian saavutuksia. Reilu kymmenen vuotta sitten koulutuksen taso kuitenkin romahti. Valtion työllistämien opettajien palkat putosivat huimasti, minkä takia he siirtyivätkin opettamaan yksityiskouluihin. Opettajapulaa korvaamaan lähes kuka tahansa, joka suostui tekemään työtä alhaisella palkalla, hyväksyttiin valtiollisen peruskoulun opettajaksi. Kuulemma suurin osa uusista opettajista oli sellaisia, jotka eivät koskaan olleet onnistuneet itse läpäisemään lukiota. Tämä johti etenkin siihen, että englannin kielen osaaminen heikentyi huomattavasti. Nyt tätä satoa sitten korjataan, kun nämä huonon peruskoulun käyneet nuoret kansoittavat tällä hetkellä Tansanian yliopistoja. Imani on opettajana Dar es Salaamin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja kertoi tilanteen olevan heillä täysin toivoton. Vaikka yliopiston ainoa kieli on englanti samoin kuin tuomioistuinten, niin miten opetat asioita, kun lakiopiskelijat eivät osaa englantia. Toinen ongelma on yleissivistyksen puute sekä opiskelijoiden oman ajattelun heikkous. Jo peruskurssien filosofian perusteet -kirja on useimmille aivan liian vaikeatajuinen. Oppilaat sanovat hämillään, etteivät millään ymmärrä kirjassa pohdiskeltavia asioita. Valtio painostaa yliopistoa tuottamaan yhä enemmän ja nopeammin maistereita yhteiskunnan käyttöön. Tästä syystä Imani joutuu kolleegoineen päästämään läpi surkeita suorituksia, vaikka ymmärtää, etteivät he tule pärjäämään oikeussalissa. Samalla unelma siitä, että afrikkalaisella maisteritutkinnolla voisi olla jotain merkitystä myös Euroopassa, lipuu yhä kauemmas.
Tämä heikko koulutus on ainoa, johon Getrudella on varaa. Vaikka koulu on ilmainen, maksavat koulupuku, kirjat ja muut tarvikkeet vuodessa noin 50,000 shillinkiä (25 euroa). Se on Fatuman äidille jo lähes kahden kuukauden palkka. Getruden ainoa työ on toimia eräänlaisena puutarhurina Mama Kadumalle, jolle suuri puutarha on sydämmenasia. Joka päivä Getrude lakaisee kaikki kivetykset lehdistä ja kastelee kukat. Homma ei ole kovinkaan suuri, varsinkaan näin sadekaudella, ja Anna arvioikin hänen palkkansa olevan noin 30,000-40,000 shillinkiä. Vasta silloin ymmärsin tavanneeni äidin ja tyttären, jotka yhdessä pyrkivät elämään jokaisen päivänsä reilusti alle eurolla. En usko koskaan aikaisemmin kohdanneeni todella köyhää ihmistä. Getrude ei puhu käytännössä ollenkaan englantia. Kouluun ei kuulemma ollut silloin rahaa. Kamalinta hänestä on, kun siihen ei ole rahaa nytkään. Kaikki mikä tulee menee ruokaan. Hän ei voi tarjota Fatumalle yhtään suurempia mahdollisuuksia, kuin mitä hänellä itsellään oli, sillä yksityinen koulu, jossa opetus tapahtuu englanniksi, maksaa halvimmillaan noin 400-600 euroa vuodessa. Silti Getrude on yksi iloisimpia tapaamistani ihmisistä. Hän on aina nauramassa ja taputtamassa käsiään ja lauleskelee työtä tehdessään. Onhan maassa ihmisiä, joilla asiat ovat vieläkin huonommin.
Aina koulun jälkeen Fatuma tulee tänne, äitinsä työpaikalle. Ensin Fatuma tekee kotitehtävänsä. Hän laskee jo komeasti alekkain vihkoonsa, vaikka onkin niin nuori. Sen jälkeen Fatuma saa syödä palvelusväen kanssa. Ruoka on aina samaa. Ugalia, eli (täysin mautonta) maissipuuroa, josta sormin pyöritellään pieniä palloja sekä lautasen reunalla kasa vihreitä höyrytettyjä kasviksia. Silloin tällöin mukana on tomaattilientä, johon ugalia voi kastaa. Fatuma istuu lattilla lautanen edessään, hymyilee minulle ja ahtaa suuhunsa ruokaa, jota moni pohjoismaalainen lapsi ei söisi rangaistuksenkaan uhalla. Minun lounaani on aina pian palvelusväen ruokailun jälkeen. Riisiä, tomaattikasviskeittoa, kanaa, keitettyjä baanaaneja, leipää ja voita sekä hedelmämehua. Fatuma pyörii siinä vieressä ja ihmettelee, kun syön haarukalla ja veitsellä. (Täällä kaikki syödään aina joko sormin tai lusikalla. Paitsi ranskalaiset. Ne syödään aina noppimalla coctailtikulla yksi kerrallaan.) Usein otan ruokaa liikaa, koska Fatuma haluaa syödä ne mitä en jaksa. Jos joku näkee sanon, että en jaksanutkaan kaikkea, mutta useimmiten minun annetaan syödä täysin rauhassa suuressa ruokailuhuoneessa. Fatuma haluaa aina syödä tähteeni myös haarukalla ja veitsellä, vaikka ei siitä oikein mitään tulekaan. Silti hän haluaa opetella. Lopuksi hän vielä kaapii kaiken lautaselta veitsellä ja joskus pyyhkii viimeiset pisarat keittoa sormiinsa ja nuolee ne sitten. Anna taivaan Isä anteeksi, että mä aina jätän ruokaa.
Ruuan jälkeen me aina leikitään, jos mä vaan olen kotona. Fatuman lempiasia on leikkiä kotia. Muutama Joulu sitten isä antoi minulle pehmokoiran unikaveriksi. Veli risti sen pian Alfonsiksi. Viime päivät Alfons on viettänyt täällä vaalenpunaisesta kangasliinasta tehdyt vaipat jalassaan. Afrikassa naiset usein sitovat pienet lapsensä selkäänsä kangalla eli värikkäällä afrikkalaisella kankaalla. Fatumakin sitoo ”vauvansa” selkäänsä t-paitani avulla ja kanniskelee vauvaa mukanaan minne me sitten menemmekin. Fatuma tykkää leikkiä huoneessani, koska täällä on tuulettimen ansiosta viileää. Eilen Fatuma laittoi vauvansa nukkumaan sängylleni ja kävi itse siihen viereen makuulle. Pian he molemmat nukkuivat tuulettimen viileydessä, sininen mekkoni peittonaan.

Heidän siinä nukkuessaan en tiennyt mitä tehdä. Ennen kuin lähden haluaisin antaa tytölle lahjaksi vauvanuken, mutta toisaalta hän tarvitsisi koulupukua, kenkiä ja koulutarvikkeita. Hän on kuitenkin lapsi, jolla ei ole käytännössä yhtään lelua. En tiedä kumpi on tärkeämpää, lapsuus ja leikit vai tulevaisuus? Haluaisin muutenkin jotenkin auttaa. Tiedän, etten voi auttaa kaikkia täällä kohtaamiani ja tarvitsevia ihmisiä. Mutta edes näille kahdelle haluan ja pystyn antamaan jotain pientä. Mutta miten? Olemme Getruden kanssa ystäviä. Miten yhtäkkiä antaa toiselle rahaa niin, ettei samalla riko tasavertaista ystävyyttä ja muuta sitä nöyristelyksi ja kiitollisuudenvelaksi osoittamalla, että minulla onkin jotain paljon enemmän kuin sinulla?