7. maaliskuuta 2010

Matkan ihanuudet ja kauheudet

4.3.2010
Mä odotin matkustamista Tansanian läpi niin paljon, etten käytännössä nukkunut viime yönä lainkaan. Näkymät olikin just yhtä mielenkiinoiset, kuin mitä oletinkin. Matkan aikana huomasi hyvin, kuinka ylänköalueiden vihreys muuttui vähitellen punaiseksi hiekaksi, ja kuinka kuumuus ja ilman painostavuus vain lisääntyi merta kohden tultaessa. Mä sain rauhassa ihmetellä maisemia ja rakennuksia ilman, että kukaan häiritsi, sillä kaikki katsoivat innostuneena kamalan huonoa elokuvaa. (Mulla oli muuten jo tulossa pari nasevaa komenttia Eddie Murphysta ja hänen takuuhauskoista komediapläjäyksistään, mutta onneksi tajusin ihmisten kiinteästä tv:n tuijotuksesta, että sankaria ei mollata.)
Mä näin Tansanian luontoa, viljelyksiä, maasaiden ”boma” nimisiä, hiekasta rakennettuja tilapäisasuntoja, lapsia juoksemassa ja vilkuttamassa erilaisissa koulupuvuissa sekä perheitä auraamassa peltojaan aasien voimalla. Hauskinta koko matkalla oli tansanialaiset bussit. Ilmeisesti näkyvyyden ja houkuttelevuuden takia yhtiöt maalaavat bussejansa usein erilaisin kirkuvin värisävyin. Busseja liikkuu teillä paljon, joten välillä niiden letka näytti aivan kliseiseltä, lasten kuvakirjojen sirkuskaravaanilta. Pinkkiä, liilaa ja oranssia sekä kylkiin maalattuja safarin erilaisia eläimiä. Lisäksi tapana ilmeisesti on maalata bussin takaosaan jokin sydäntä lähellä oleva asia tai lause. Niissä olikin kaikkea sellaista kuten Jimi Hendrix, Bob Marley, Obama, Michael Jackson, R Kelly, Arsenalin vaakuna ja Adebayor tai pelkkiä tekstejä, usein jalkapalloon liittyviä, kuten Fifa World Cup tai ManU 4-ever. Yhdessa luki takana ”It’s good to be american” ja toisessa anelevasti, mutta iloisin värein ”Please, call me...”. Sietämättömästä kuumuudesta ja rikki olleesta ilmastoinnista huolimatta koko matka (10 tuntia ja 15 minuuttia) meni kuitenkin aika mukavasti vain näitä bussitekstejä ja maalauksia seuratessa.
Matkalla sattui kuitenkin yksi paha ongelma, nimittäin nälkä. Siksi me haettiin seuraavan lyhyen pysähdyksen aikana pikaruokaa mukaan otettavaksi. Kojusta annettiin paketissa ranskalaisia ja niiden päälle oli lätkäistynä kanankoipi. Missään ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia syömävälineitä. Mä pyörin epätoivoisena ympäriinsä kuitenkaan löytämättä niitä mistään. Bussi jatkoi melkin heti matkaansa ja Anna söi jo iloisesti. Miten ihmeessä ihminen voi syödä kokonaisen rasvaisen kanankoiven ilman haarukkaa ja veistä? ”Tämä on ongelma” mä sanoin Annalle, joka vaan nauroi mulle. Musta asiassa ei ollut kauheasti mitään huvittavaa, joten toistin asiani varmuuden vuoksi myös swahiliksi. Anna vaan vastasi ”Me täällä Tansaniassa syödään monia ruokia sormin” ja jatkoi syömistä. Tässä vaiheessa mä vielä sanon, että kotonahan Pekka usein siivoaa mulle lihan. Ottaa pois kaikki niljakkaat ja pelottavat palat ja laittaa mun lautaselle hyvät ja kiinteät lihat, niin ettei mun edes kauheasti tarvi nähdä läskiä, luita, jänteitä tai vaikkapa kanannahkaa, koska niin on vaan kaikkien kannalta paras. Mutta nyt mun oli nälkä. Mä siis hetken muistelin sitä, miten olen nähnyt Pekan joskus hoitavan vastaavanlaiset tilanteet, nitkautin ensimmäisen luun irti ja haukkasin.
Kaikki meni. Siinä mä istuin täyteen ammutussa, sietämättömän kuumassa, pompivassa bussissa, hiki otsalla ja söin naama rasvassa kanannahkaa ja kalusin luita. Herra Siunaa!

1 kommentti:

  1. Jennin kanssa seurustelussa on tosiaan se hyvä puoli, että sankarin viitan ansaitakseen ei tarvitse kuin osata syödä kanaa:) Hyvää naisten päivää, Nenni!

    VastaaPoista