No, mä syön ihan tavallista ruokaa. Jos multa kysytään niin aivan liiankin tavallista ruokaa. Mä luulen, että tansanialainen keittiö ei vielä ole saavuttanut huippuaan, sillä eri ruokalajikkeita on uskomattoman vähän. Samalla tavalla, kun Suomessa syödään perunaa lähes joka aterialla, täällä syödään riisiä. Useimmiten ruokana on siis riisiä joko kanankoipien tai lihaliemen kanssa. Liha on aina nautaa, porsasta mulle ei ole tarjottu vielä kertaakaan. Mulle krantulle lihan laatu on aivan kamalaa, mutta väitänpä, ettei Pekka tule huomaamaan yhtään mitään. Koulun ruokaloissa on aina kamala meteli. Tv huutaa useimmiten joko jalkapalloa tai sitten jotain argentiinalaista tulista draamasarjaa swahiliksi käännettynä. Vaikka suomalaista, ruokarauhaan tottunutta tämä mökä aluksi häiritsikin, niin olen myöhemin todennut, että lihakeiton kannalta se on ehdottomasti hyvä juttu. Kun Synnin varjot -ohjelman päänäyttelijät kirkuvat ja repivät toisiaan tukasta tai jalkapalloselostaja huutaa ”Jälleen Drogbaaaa!!” ei niin kuule, kuinka takahampaissa rustot ruskaa ja joku muu nitkahtelee. Sitä vaan välillä huomaa, että oho, nyt meni maksaa tai jaha, tää pala oli pelkkää läskiä... Aluksi mä olin kuitenkin todella arka lihan kanssa ja söin sitä ”nälvien” kuten äiti asian ilmaisisi. Varsinkin mun vuohenlihan syöntini oli niin säälittävää, että Anna luulee edelleen, etten mä pidä lihasta ollenkaan.
Joka päivä mä syön kiltisti, vaikka jo nyt olen täysin kyllästynyt ruokalan yksipuoliseen tarjontaan, sillä menu sisältää aina samat pöperöt. Riisin sijaan voi valita ranskalaisia tai spagettia, mutta spagetille ei ole kastiketta, ellei sitten laske sitä lihakeittoa sellaiseksi. Tarjolla olisi myös isoja kaloja tai pikkukaloja, mutta koska mä pelkään kaikkia kaloja kokoon katsomatta, niin mä en ole kokeillut kumpaakaan. Myös keitettyä banaania on aina tarjolla ja halutessaan voi tilata kahvilan erikoisuuden: perunamunakkaan. Yhdistävä tekijä kaikille ruuille on, että niistä puuttuu mausteet. Leipä on aina vaaleaa paahtoleipää, eikä sen päällä ole tapana syödä mitään. Mä siis unelmoin juusto-meetvursti ruisleivistä aina kun mulla on vähänkin vapaa-aikaa. Varsinkaan juuri juustoja ei käytetä ikinä, Anna ei ole esimerkiksi edes koskaan maistanut. Juuston lisäksi tuoreet salaatit puuttuvat. Ilmeisesti bakteerien pelossa kaikki vihannekset aina keitetään, joten salaattina on ainoastaan kuumaa ja höyrytettyä, Kippari Kalle piirrettyjen tyyppistä vihreää mössöä.
Mahdollisten bakteerien takia ruuan kanssa pitääkin olla tarkkana. Juomavesi etenkin pitää keittää hyvin. Ohje on, että ainakin 10 minuuttia, jotta kaikki pöpöt ovat varmasti kuolleet. Edes hampaita ei saa pestä kraanavedellä. Tiskaamisen jälkeenkin astiat on kuivattava huolellisesti, ettei niihin jää vettä, joka sitten pääsisi ruuan tai juoman mukana elimistöön. Kaikki hedelmät on myös pestävä hyvin juuri keitetyllä vedellä ennen kuorimista ja syömistä. Tällainen tarkkaavaisuus tuntuu välillä raskaalta ja työläältä, mutta mä olen nähnyt pari vakavaa tapausta, jotka ovat johtuneet ainoastaan likaisesta vedestä, niin että ei kyllä tee mieli ottaa minkäänlaista riskiä. Esimerkiksi naapurini Kisha oli bakteerin saatuaan parissa päivässä niin heikossa kunnossa, etteivät jalat enää kantaneet, kun häntä vietiin sairaalaan. Bakteerit eivät siis ole vaarallisia ainoastaa meille turisteille, vaan myös paikalliset joutuvat olemaan todella tarkkoja veden kanssa.
Terveysasiat eivät ole kuitenkaan pelottaneet mua täällä. Lähtövalmennuksessa käytiin vaikka minkälaista tautia läpi kauhunsekaisin tunnelmin. Lueteltiin kolerat, malariat, denguekuumeet, keltakuumeet ja niin edelleen aina vesikauhua levittäviin koiriin asti, niin että joutui oikein palauttamaan mieleen, että ”siis miksi mä olinkaan lähdössä?” Tietenkin taudeista varoittaminen on hyödyllistä, mutta täällä eletään täysin normaalia elämään siellä missä kaikkialla muuallakin. Joku aina silloin tällöin sairastuu, mutta niinhän sairastuu Suomessakin. Täällä sitten taas ajatellaan, että ”kuka hullu nyt Suomessa asuu! Siellähän voi saada keuhkokuumeen siitä kylmästä, kuolla hypotermiaan tai saada ainakin pahoja paleltumia ja tulla vieläpä lumisokeaksi”, mutta ei Suomessa näitä kukaan ajattele. Ainoastaan kerran mä olen oikein pysähtynyt miettimään terveydentilaani. Darissa eräässä länsimaisessa ostoskeskuksessa kävelin ison apteekin ohi, jonka ulkopuolella oli valtava, värikäs kyltti. Mainoksessa oli piirretty kuva iloisesta, terveestä, katsojaa kohti lenkkeilevästä miehestä ja yläpuolella isoin kirjaimin teksti: ”Koska viimeksi sinut on madotettu?” Kohtuullisen huolestuttava kysymys.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti