4. toukokuuta 2010

Kuumimmat juorut: ”Kohuvaihtari tölväisee taas!”

Koko teologinen tiedekunta kohisee. Kaikki viimeisien vuosien oppilaat ja useimmat opettajatkin tietävät jo että ”se suomalainen vaihtarityttö nousi vastustamaan professori Kafunzilea kesken luennon!” Jopa musiikinlaitoksella opettava mama Shcneider oli kuullut tästä ja ottikin asian kanssani puheeksi. Hän pyrki selittämään minulle, miksi tämä viimeisin tempaukseni oli niin kovin iso juttu kampuksella. Kaikki kuulemma pohjautuu taas siihen samaan kulttuurin yhteisöllisyyteen. Vaikka minä koin ainoastaan kritisoivani luennoitsijan käyttämän kirjan tietojen todenperäisyyttä enkä missään nimessä hyökännyt itse professoria vastaan, niin oli tekoni kuitenkin tansanialaisen tulkinnan mukaan juuri jälkimmäistä. Yhteisöllisyys on täällä kaikki kaikessa ja nyt professori on menettänyt kasvonsa yhteisönsä edessä, koska minä paljastin hänen puhuvan palturia. Kasvojen menettämistä kartetaan kaikilla tavoin ja myös muiden ihmisten tehtävänä on olla aiheuttamatta sellaista tilannetta, varsinkin silloin, kun henkilö on korkeassa tai johtavassa asemassa. Uskollisuus omaa yhteisöä, perhettä ja sukua sekä auktoriteetteja kohtaan on jotain, mitä ei petetä. Mama Shcneider kertoi, että tämä saattaa johtaa esimerkiksi siihen, että vaikka tärkeässä kokouksessa joku puhuu ihan puutaheinää, on samassa tilaisuudessa olevien sukulaisten tuettava tämän mielipidettä pelkästään uskollisuudesta sekä estääkseen kyseisen henkilön ja sitä kautta koko sukuyhteisön kasvojen menettämisen. Vaikka siis itse tietäisit, että tämä erehdys tulee maksamaan kylälle satoja tuhansia eikä hanke tule koskaan kannattamaan, niin sinun on pakko tukea sukulaisesi ehdotusta, sen sijaan, että rehellisesti tokaisisit ”No nyt appiukko sun juttus on taas ku keitetystä lampaanpäästä.”
Kysyin mama Schneiderilta myös, että miksi erityisesti luokan tytöt suuttuivat minulle niin kovasti, samalla kun pojat vaan nauroivat häkeltyneinä. Mama selitti, että koska erityisen vaarallista tällainen kritisointi on naiselta. Naisten ja miesten tasa-arvo ei vielä toteudu Tansaniassa. Koko teologisessa tiedekunnassa opiskelee vain kourallinen tyttöjä, joka vuosiluokalla noin 3 tyttöä parinkymmenen pojan seurana. Naisten pääsy opiskelemaan on vaikeaa ja monet hiippakunnat eivät vieläkään oikein hyväksy naispappeja. Naisten on siis todella ansaittava hyväksyntänsä tiedekunnassa ja se, että minä menin naisena sillä lailla protestoimaan vanhemman miehen sanaa, sai tytöt pelkäämään asemansa puolesta. Mama sanoi, että he epäilevät jonkun nyt sanovan, ”No niin, katsokaa nyt miten käy, kun naiset päästetään yliopistoihin!”
Mama Scheider kuitenkin sanoi, ettei minun tarvitse olla yhtään häpeissäni. Itseasiassa hänen mielestä tekoni oli pelkästään hyvä juttu. Vaikka hän antoikin muutamia vinkkejä siitä, miten vastaavassa tilanteessa voin kritisoida opetusta hieman pehmeämmin ja ilman, että aiheutan samanlaista kaaosta luokassa tai opiskelijoiden keskuudessa, hän kuitenkin kehotti minua jatkamaan aloittamallani tiellä. ”Tekosi toimi rohkaisuna monelle opiskelijalle, jotka varmaan huomasivat saman virheen, mutta eivät uskaltaneet sanoa mitään, vaikka olisivat halunneet. Vaihtareiden onkin hyvä toimia tässä asiassa esimerkkinä ja tuoda keskustelua luokkiin, sen sijaan, että siellä vaan hiljaa omaksutaan kaikki, mitä luennoitsija sanoo.”
Rohkaisusta huolimatta ajattelin itse antaa ensin pölyn hieman laskeutua, jos vaan siis mitenkään pystyn itseäni hillitä, sillä toivon erilaisten lieveilmiöide hitaasti loppuvan. Esimerkiksi aikoinaan Helsingissä maisterintutkintonsa suorittanut opettaja Kitomari, joka aina luokkaan astuessani osaa sanoa minulle iloisesti ”Tervetuloa”, terhakkaalla ärrällä höystettynä, oli selvästi kuullut tiedekunnan uusimmat uutiset. Nyt hän sanoi minulle nauraen, ettei aio enää sanoa nimeäni eglantilaisittain lausuttuna ”Zeni”, niin kuin kaikki täällä tekevät. Se on kuulemma liian romanttinen ja pehmeä minulle. Nykyisin olen hänelle pelkkä Jen suomalaisella j:llä lausuttuna, koska se on ytimekkyytensä takia paremmin istuva. Hän myös hymyillen pyysi minua lukemaan viimeistelyvaiheessa olevan väitöskirjansa, sillä minulla varmaan ”olisi jotain kommentoitavaa”..
Toisaalta luulen säästyneeni myös joltain ”maineeni” ansiosta. Tina, saksalainenpappisopiskelija on pieni, siro tyttö, joka hymyilee hempeästi, ei koskaan vihaa tai inhoa mitään, koska se ”on niin kovin vahvasti sanottu”, laulaa hartaana aamujumalanpalveluksissa liturgiaa kimeällä tyttömäisellä sopraanollaan, mutta ei koskaan luokassa sano mitään. Tinaa kositaan harva se päivä. Teologiopiskelijapojat odottavat Tinaa milloin minkäkin nurkan takana, valmiina esittämään vakavan kysymyksen. Mua ei kosita koskaan. Monet nauroivat etukäteen, että miehethän hullaantuvat siellä aivan täysin mun vaaleasta olemuksestani. Mutta totuus, on ettei vaalella kiharalla tukalla ja isoilla sinisillä silmillä ole paljon houkutusta silloin, kun akka muuten on pahapäinen ja kovasuinen pohjalainen :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti