Katkelma "keskustelusta"

Yhtenä iltana olin meidän huoneessa lueskelemassa kirjaa ja Anna hääräili kaikenlaista tavaroita järjestellen. Siinä samalla me juteltiin vähän niitä näitä maailman historian tapahtumista. Yhtäkkiä Anna istahtikin sängylleen, oli hetken hiljaa ja sitten vaimealla äänellä esitti mulle varmasti yhden kamalimmista kysymyksistä, mitä multa on koskaan kysytty. ”Miksi ihmiset Euroopassa ei pidä meistä afrikkalaisista?”
En saanut sanaa suustani ja varmaan siksi Anna alkoi kertoa muutamista opiskelijatuttavistaan, jotka olivat lähteneet Eurooppaan suorittamaan maisterintutkintoaan. Esimerkiksi siitä, kuinka eräskin tyttö oli ollut uskomattoman onnellinen tultuaan valituksi vaihto-opiskelijaksi ja kun oli saanut vielä stipendinkin kattamaan kaikki kustannukset. ”Hän oli niin iloinen, kun pääsi Eurooppaan, sillä kyllä me tiedämme, että teidän koulunne ovat paljon parempia kuin meidän. Se oli suunnaton mahdollisuus! Mutta vuoden opiskelun sijaan, ystäväni kestikin Euroopassa vain kolme kuukautta. Hän tuli takaisin täysin masentuneena, surullisena ja loukattuna. Ihmiset eivät olleet halunneet istua hänen vieressään, häntä oli halveksuttu ja kohdeltu huonosti.” Anna ei kertonut, mitä kaikkea tyttö oli joutunut kokemaan, mutta yhtenä esimerkkinä hän sanoi jonkun kysäisseen vierustoveriltaan ääneen, Annan ystävää osoittaen, että onko tuo ihminen vai apina.
”Meille Eurooppa on niin hieno paikka. Kaikki täällä toivovat joskus pääsevänsä näkemään sen omin silmin. Kun kerrot kotimaastasi, kaikki vaikuttaa niin hyvältä. Pidän teidän systeemistänne. Siitä, miten olette järjestäneet koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaaliturvan sekä siitä, miten naiset ja miehet ovat tasa-arvoisessa asemassa perheessä. Teille vesi tai huonot tiet eivät ole ongelma. Julkinen liikennekin toimii ja ympäristöstä pidetään hyvää huolta. Meillä on monella kotona tauluina kuvia euroopalaisista omakotitaloista (näitä tosian näkee useassa kodissa), sillä meidän mielestä te rakennatte niin kovin kauniisti. Hyviä taloja! Mahdollisuus päästä oppimaan itse tästä kaikesta on harvoille meistä osuva onni, suuri siunaus. Muutamat ystävistäni ovat olleet näitä onnekkaita, mutta jostain syystä he kaikki ovat tulleet niin hämmentyneinä ja surullisina takaisin.”
”Silti toivoisin itsekin pääseväni käymään Euroopassa. Ehkä sitten kun menet naimisiin kutsut myös minut juhlimaan! Niin, että minäkin voisin sitten kertoa kaikille, kuinka uin järvessä, jossa ei ole yhtään krokotiilejä, kuinka kävin saunassa, ja että näin ne saamelaiset sekä heidän poronsa, joista olet kertonut! Mutta sitten toisaalta mietin, miten minä voin tehdä sen kaiken, jos ihmiset inhoavat minua eivätkä toivo minua sinne? En minä mitään erityistä vaatisi, ihan vaan arvostusta siitä, että olen samalla tavalla ihminen. Kyllä, minä olen köyhä ihminen. Minulla ei ole autoa, jolla liikkua, eikä hyvää taloa, jossa asua, mutta ihminen minä siltikin olen. Me olemme kaikki täällä niin kamalan köyhiä ja meillä on monia ongelmia. Mutta vaikka Afrikassa ja sen kulttuurissa on monia vikoja, ei se silti tee meistä vähemmän ihmisiä. Meilläkin on tarve arvostukseen ja kunnioikseen. Vaikka Euroopassa asiat ovat paremmin ja kehitys on vuosikymmeniä edellä, ei se minusta silti oikeuta olemaan ylimielinen ja varsinkaan alistamaan toisia ihmisiä. Eikö meitä kaikki yhdistä ihmisyys? Mistä tällainen halveksunta ja ilkeä käytös siis johtuu?”
En missään vaiheessa Annan yksinpuhelun aikana saanut omaa puhekykyäni takaisin. Minulla ei ollut vastausta. Ei mitään selitystä.Vielä lopuksi Anna esitti yhden kysymyksen, johon hän ei enää varsinaista vastausta tainnut odottaakaan. Ystäväni istui pitkään ja hiljaa surullisen oloisena sängyllään, pää alas painettuna, tuijotti käsiinsä ja mutisi sitten lähinnä itsekseen. ”Tämä väkivaltainen rasismi Etelä-Afrikassa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa... Me olemme kaikki Jumalan lapsia. Kun Vapahtajamme toinen tuleminen ja viimeinen tuomio koittaa, niin mitenköhän nämä ihmiset silloin käytöstään Jumalan pojalle oikein selittävät?”