Tengerun torilla

3.3. 2010
Meidän piti alunperin Annan kanssa matkustaa Dariin tänään, mutta Anna halusikin siirtää lähtöä päivällä, jotta voi ostaa hedelmiä mukaan vietäväksi. Tämä oli musta outoa, sillä Anna ei ole nähnyt miestään ja lapsiaan sitten joulun. Keskiviikkoisin ja lauantaisin on Tengerun kylässä markkinat, mikä on ilmeisesti hyvä paikka ostaa hedelmiä. Meillä oli alunperinkin tulossa mukaan jo Annan kaksi matkalaukkua, mun rinkka ja tietokone. Eilen kämppis ilmoitti, että mukaan otetaan vielä banaaneja, mangoja, tomaatteja, porkkanoita ja avokadoja. Jokaista yksi muovikassi... Ei pidä unohtaa, että matka Dariin bussilla kestää kuulemma vähintään 8 tuntia. Mun oli siis pakko lähteä mukaan markkinoille katsomaan, mikä ihme on niin halpaa, että se lyö laudalta sekä mukavuudenhalun että aviomiehen ja lapset.
Markkinat oli aivan valtavat! Mä en ymmärtäny, miten kylään jää enää ketään ostajaa, kun myyjiä oli niin paljon. Siellä myytiin ihan kaikkea, siis mitä vaan voi mieleen juolahtaa myyntipöydälle laittaa. Meteli oli välillä aivan korvia huumaava, sillä myyjät harjoittivat kilpahuudantaa tuotteidensa hinnoista. Vaatteet oli suurimmaksi osaksi kierrätettyjä, mutta oikeinkin hyväkuntoisia. Jos sietäis kuumuutta paremmin eikä sais ahdistuskohtausta sekavassa ihmisvilinässä, siellä olis voinu tehdä elämänsä löytöjä. Vaatteita oli isoina röykkiöinä pöydillä ja kun vaan jakseli kaivaa osui käteen välillä kalliitakin merkkituotteita. Mä ostin kaksi toppia ja yhden mekon ja maksoin niistä yhteensä 2,5 euroa, Annan tuhistessa vieressä ja syyttäen swahiliksi myyjiä törkeistä ryöstöhinnoista. Kaikki on tietenkin heti puolet kallimpaa kun ”mzungu” eli valkoinen kysyy hintaa. Mutta ei mikään siellä, merkkivaatteestakaan pyydetty hinta olisi mun budjettiani onnistunut horjuuttamaan. Sinne mä todellakin menen uudestaan!

Etukäteen mä kyllä jännitin vähän marketille menemistä ja luulin, että mua olisi pelottanut siellä enemmäkin. Pyöriä nyt ainoana skandinaavina valtavan ihmismassan keskellä puhumatta vielä kunnolla swahilia. Mutta ihmiset olivat taas niin kovin ystävällisiä ja täällä safarialueella on totuttu euroopalaisiin. Yhden kerran mä vähän säikähdin, kun en enää nähnyt Annaa missään. Samantien mä kuitenkin tajusin, että vaikka mä kadotan Annan, se ei voi kadottaa mua. Mä olin päätä pidempi kaikkia ja valkoinen kun kalkki. Mä en olisi voinut piiloutua sinne, vaikka olisin kuinka halunnut. Ainoa mikä vähän ahdisti oli ne ”mzungu” huudot. Lapset varsinkin harrastavat niitä. Suurin osa aikuisista ihmisistä ei kiinnittänyt muhun mitään erityistä huomiota, mutta sitten oli muutamia, jotka huusi ”mzungu” ja päälle ilmeisesti terävänkin huomion mun olemuksesta. Ihmisten katseet kääntyivät muhun ja useimmat alkoivat nauraa. Sellanen on, sanoisinko, hieman kiusallista. Mutta mitään pelättävää siellä tosiaan ei ollut. Ainoastaan kerran joku ukonrähjä kävi iholle, koska se kuulemma rakasti mua tulisesti, mutta noita juoppoja nyt on Suomessakin, vaikka muille jakaa. Sitäpaitsi aivan samantien muut ihmiset ajoivat ukon pois.
Yksi asia mua jäi kuitenkin painamaan. Nimittäin marketilla olevat, pusseja myyvät pikkupojat. Kun Anna osti ison kasan hedelmiä, siihen heti ryntäsi heti terävänä pieni poika, joka myi muovipusseja. Pientä maksua vastaan nämä pojat myös kantavat mamojen ostoksia. Musta se oli ihan kamalaa! Tuntui kauhean pahalta katsoa, kun se pieni laiha poika kantoi meidän kaikkia hedelmiä. Mä yritin sanoa sille, että mä voin kyllä auttaa, mutta poika vaan kattoi mua kummeksuen ja hieman vihaisena, luullen kai, että mä yritän pienentää sen palkkiota ottamalla osan taakasta itselleni. Anna kielsi mua ehdottomasti kantamasta, koska ne on kuulemma niin painavia! Kun mä sanoin, että tuo on ihan liian pieni lapsi kantamaan noin suurta taakkaa, Anna vaan nauroi, että eivätkö olekin ovelia keksimään tulonlähteitä. ”Ne taistelevat, ne taistelevat” Anna sanoi. Mä olisin jotenki halunnu edes jutella ystävällisesti pojalle. Kysyä, mikä sen nimi on tai miksi se ei ole koulussa, mutta poika väisti mun katsetta koko ajan. Poika kantoi hedelmät marketilta daladalalle asti kiiruhtaen aina 30 metriä ja sitten leväten niin kauan kun me saatiin se kiinni. Lopulta Anna antoi pojalle 500 shillinkiä, mikä on positiivisesti arviointuna noin 30 senttiä. Mä aloin kaivamaan mun kolikoita myös, mutta poika katos palkkion saatuaan salamana ihmisvilinään etsimään uusia kantamuksia. Mä jäin seisomaan hedelmien keskelle rahojeni kanssa, enkä voinut tehdä mitään muuta kuin lausua rukouksen ja jättää sen pienen likaisen pojan jonkin mua suuremman huolehdittavaksi.

No, kaikesta huolimatta meillä on nyt sitten jokapaikka täynnä hedelmiä ja vihanneksia. Matka Dar es Salaamiin voi mitä ilmeisemmin alkaa...