Mama ja Baba Kaduman talossa on kaksi vartijaa, toinen yölle ja toinen päivälle. Yövartijaksi on palkattu maasai mies. Sellainen julman näköinen vanhempi miekkonen perinteisissä maasai vetimissään. Punaisia ja liiloja kankaita käärittynä ja solmittuna eräänlaiseksi mekkomaiseksi asuksi sekä jalassa mustat autonrenkaista tehdyt sandaalit. Ensimmäisinä öinä mä aina välillä kurkin mun ikkunasta tätä miestä, kun se istui hievahtamatta paikallaan portin vieressä, puoliksi piilossa suuren puun alla. Kalju, pitkä, tumma ja laiha mies, joka valppaana seurasi ja kuunteli yön ääniä. Kertaakaan siltä ei tainnut jäädä huomaamatta mun verhoni heilahdus, mutta silti mun piti vähän kurkkia tätä kaikessa pelottavuudessaan varsin kunnioitettavaa miestä. Jo ensimmäisenä iltana mä päätin, että meistä tulee kavereita!
Maasait on yksi Tansanian noin 120 heimosta, joilla jokaisella on oma heimokielensä. Näitä kieliä kutsutaan yhteisesti bantukieliksi. Swahili, Tansanian pääkieli ei alunperin ollut minkään yksittäisen heimon kieli, vaan se on merenkulkijoiden, kauppamiesten ja lähetyssaarnaajien muokkaama kieli, jossa on yhdistelty sanoja eri heimokielistä. Siihen on myös lisätty lainasanoja englannista ja sekä persian että arabian kielistä. Rakenteeltaan, muodoltaan sekä kieliopiltaan se kuitenkin vastaa perinteisiä heimokieliä, joten swahili on laskettavissa bantukielten joukkoon. Tansanian itsenäistyttyä vuonna 1961 swahili otettiin maan viralliseksi kieleksi. Swahili on levinnyt laajalle Tansanian ulkopuolellekkin ja on nykyisin Itä-Afrikan puhutuin kieli. Lapset oppivat usein kotonaan oman heimokielensä sekä swahilin. Kouluissa opetus tapahtuu aina swahiliksi, vasta yliopistoissa kieli muuttuu englanniksi. Tästä syystä kaikki tansanialaiset puhuvat swahilia.
Paitsi siis maasait. Maasait ovat yksi heimo, joka pitää tiukasti kiinni omista perinteistään. Heitä on pääasiallisesti juuri Tansanian ja Kenian alueella. Maasait ovat paimentolaiskansaa, joiden toimeentulo riippuu karjasta. Maasait omistavatkin runsaasti lehmiä ja vuohia ja he muuttavat aina muutaman kuukauden välein paikasta toiseen laidunmaiden perässä. Liikkuvasta elämäntyyllistään johtuen suurin osa maasaista ei käy minkäänlaista koulua. Tästä syystä he eivät puhu englantia eivätkä usein swahiliakaan. Uudessa paikassa maasait rakentavat aina kylänsä uudestaan. Anna kertoi, että hallitus antaa maasaiden rakennella kyliänsä sinne tänne valtion maille, sillä he ymmärtävät, että maasait eivät tahdo ottaa maata omakseen, vaan hyodyntävät sitä vain hetkisen ja muuttavat sitten pois. Maasaiden kulttuuriin kuuluu myös moniavioisuus. Tietenkin tämä oikeus on vain miehillä. Tapaa perustellaan sillä, että useampia vaimoja tarvitaan karjasta huolehtimiseen. Mitä enemmän miehellä on siis karjaa, sitä enemmän hän tarvitsee vaimoja. Mitä enemmän vaimoja ja karjaa, sitä korkeampi status miehellä maasai yhteisössä on. Maasait on helppo tunnistaa heidän perinteisistä asuistaan, jotka on tehty erilaisista punaisista, sinisistä tai liiloista kankaista. Usein heillä on myos hyvin taidokkaita koruja ja miehillä on joskus mukanaan puinen kävelykeppi, jolla paimentaa eläimiä. Kaiken modernin keskellä maasait pitävät lujasti kiinni perinteistään ja kieltäytyvät muuttumasta yhteiskunnan mukana, mistä syystä kaikki länsimaaliset turistit ovat heistä niin kovin kiinnostuneita. Matkayhtiöt jopa järjestävät kalliita retkiä maasaikyliin, joissa me urbaanit, teknologialla höystetyt länsimaalaiset voimme äimistellä maasaiden luonnonläheistä elämäntyyliä oikein aitiopaikalta.
Maasait ovat tunnettuja myös soturikansana. Miesten sotuririittiin kuuluu leijonan tappaminen. Tietyssä iässä nuori mies lähetetään yksin matkaan, jolta hän saa palata vasta kun hänellä on tuotavanaan leijonan pää ja nahka. Vasta tämän jälkeen maasai mies on soturi, minkä merkiksi mies ajaa päänsä kaljuksi. Tätä ennen pojat eivät koskaan leikkaa tukkaansa ja nuorilla maasai miehilla näkeekin joskus hyvin pitkiä hiuksia taidokkaasti letitettyinä. Tytöt kertoivatkin, että maasai miehet ovatkin maailman parhaita ja näppärimpiä hiusten letittäjiä! Soturiperinteeseen kuulemma kuuluu myös, että miehet kantavat koko ajan vyöllään eräänlaista miekkaa tai pitkää puukkoa, joka on aina tiukasti piilossa kankaiden alla. Pari kertaa daladalassa olen kuitenkin todennut tämän aika hurjan jutun olevan täysin totta.
Maasait elävät useimmiten suurten luonnonpuistojen läheisyydess, mutta nykyisin heitä näkee myös täällä kaupungissa. Monet ovat joutuneet tai halunneet lähteä etsimään toisenlaisia keinoja elättää kylissä asuvia perheenjäseniään. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvat täällä Tansaniassa siten, että perinteiset sadekaudet ovat käyneet yhä lyhyemmiksi ja monien viljelijöiden sadot ovat tuhoutuneet kuivuudessa. Maasait ovat menettäneet kuivuuden takia karjaansa, jolle ei löydy tarpeeksi syötävää kuivaksi tomuksi muuttuneilta laitumilta. Niinpä maasait ovatkin levittäytyneet myös kaupunkeihin. Naisia näkee myymässä koruja ja miehiä kauppaamassa erilaisia luontaistuotteita ja perinteisiä rohtoja. Maasailla onkin kuulemma laaja tietämys erilaisten kasvien lääketieteellisistä vaikutuksista. Saattaa itseasiassa olla, että maasait tietävät joistain taudeista enemmän kuin länsimaalaisesti koulutetut tohtorit. Imani, Kadumojen nuorin poika kertoi mulle, että perheen kaikki 5 lasta kärsivät pienestä pitäen pahasta astmasta, kunnes eräs maasaituttava teki kummallisen keitoksen erään puun kuorikerroksesta. Tämän liemen juotuaan lapsista yksikään ei ole sen koomin saanut yhtään astmakohtausta. Tämä lääke poistaa kuulemma astman oireet jopa kahdeksikymmeneksi vuodeksi!
Anna sanoi, että Tansaniassa on hyvin tavallista palkata maasai yövartijaksi, he kun eivät nuku yöllä. Perinteisesti maasaimiehet valvovat yonsä vahtien ja suojellen karjaansa villieläinten höykkäyksiltä. Niinpä heitä näkeekin aamupäivisin nukkua retkottamassa siellä täällä varjoisten puiden alla. Maasait ovat hyvin uskollisia ja kurinalaisia ihmisiä. Imani kertoi esimerkiksi, että heidän yövartijansa vaihtuu aina silloin tällöin. Joku ilta tuleekin vaan uusi tyyppi ja ilmoittaa, että edellinen vartija on nyt muuttanut taas muualle tai vaikkapa sairastunut. Joka ilta tulee kuitenkin joku. Maasaiden soturiluonteen ansiosta ihmiset ovat vakuuttuneita siitä, että kun heillä on maasai vartijana, talon väki voi nukkua yönsä huoletta.
Kadumojen vartijasta ja musta on tullut vihdoin kaverit, vaikka alku olikin tosi hankala. Ensimmäisen kerran, kun mä tervehdin miestä swahiliksi se vaan katsoi mua oudosti hetken ja räjähti sitten kovaääniseen nauruun. Seuraavina iltoina mies nauroi saman tien mut nähdessään. Lopulta jäänmurtajan toimi mun taskulamppu. Yksi ilta meillä oli pitkä sähkökatkos, jonka aikana menin ulos hieman hengittelemään viilentynyttä ilmaa kuuman päivän jälkeen. Yhtäkkiä vartija ojensi kätensä ja mä ymmärsin hänen olevan kiinnostunut lampustani. Hetken sitä tutkittuaan ja testattuyaan mies sanoi mulle ensimmaiset sanansa "nzuri sana", todella hyvä, ja nyökytteli hyväksyvästi päätään. Siitä lähtien me ollaan iloisesti juteltu aina joka ilta vähän. Me puhutaan molemmat huonosti swahilia, mutta mies on jo opettanut mua tervehtimään itseään maasaikielellä. Mies edelleen nauraa joka kerta mut nähdessään, mutta nyt se on jo sellaista naurua, jota nauretaan ystävien kesken. Kun mä lähden täältä mä aion antaa ystävälleni taskulampun lahjaksi. Ellei hän sitten ole jo muuttanut perheensa perässä muualle.
16. maaliskuuta 2010
9. maaliskuuta 2010
Välimatkan suuruus
8.3.2010
Palvelijat. Mulla on palvelijoita! Juuri kun aloitin kirjoittamaan tätä, mun ovelle koputettiin arasti ja sisään astui mua hieman nuorempi tyttö ja toi mulle kylmää, tuorepuristettua passionhedelmämehua. Mulle tuodaan silloin tällöin pitkin päivää erilaisia mehuja ja hedelmiä. Tarjottimella! Eilen mä menin takapihan portaille istumaan ja lukemaan kirjaa. Hetken päästä joku tytöistä tuli kysymään istuisinko mä mieluummin tuolilla ja osoitti terassia. Mä nousin ja huomasin, että sinne oli varjoon tuotu tuoli ja pöytä, jolla oli puhdas valkoinen liina ja taas sitä kylmää mehua. Kun mä poistun johonkin, mun sänkyni pedataan sillä aikaa, roskat viedään pois ja muutenkin siivotaan. Jos mä olen jättänyt varvastossuni ulos, ne tuodaan pian mun huoneeseen. Illallisaikaan mun isäntäväkeni usein jo nukkuu, joten ruoka tehdään yksin mulle. Joku palvelijoista tulee kutsumaan mut illalliselle, ja pari niistä tarjoilee mulle erilaisia ruokia. Siinä mä sitten istun yksin ison ruokapöydän ääressä erilaisten ruokakulhojen keskellä ja tunnen oloni aikalailla eksyneeksi. Tytöt myös pesee mun vaatteet ja silittää ne, jos on tarve. Etukäteen sovittaessa mun käytössäni on myös se autonkuljettaja. Oletko koskaan tuntenut oloasi täydellisen kiusaantuneeksi kokonaisen viikon? Mä olen. Kun mä lähdin Tansaniaan, mä en odottanut mitään tallaista. Mä olen tietenkin tosi kiitollinen siitä, että musta tällä tavoin huolehditaan ja ymmärrän, että ilmeisesti kaukaiselle vieraalle halutaan tarjota kylän parasta.
Kaduman herrasväki on hirvittävän kiireistä porukkaa, enkä mä ole nähnyt niitä vielä paljoakaan. Talossa on kuitenkin niin paljon muita ihmisiä, joiden kanssa mä kovasti haluaisin tutustua ja rupatella, mutta palvelusväki ei puhu mulle. Tytötkin vaan hymyilee ja nyökkäilee, mutta vaikka mä kuinka yritän jutustella heidän kanssa, he silti kohtelevat mua koko ajan kuin ylempäänsä. Keskustelu on todella vaikeaa, koska he eivät koskaan aloita puhumaan mun kanssa tai kysy mitään, ja sen lisäksi tyttöjen englanti on todella heikkoa. Mä haluaisin niin paljon ystävystyä tyttöjen kanssa, mutta joka tilanteessa he osoittavat tiedostavansa meidän välisen kuilun hirvittävän selkeästi. Pikkuhiljaa meidän erilaiset tilanteet ovat alkaneet valjeta mullekin. Tytöt työskentelevät talossa aamusta iltaan. Mä kuulen niiden tiskaavaan kymmeneltä illalla ja aamulla kuuden aikaan ne laittaa jo aamupalaa. Anna sanoi, että tytöille maksetaan kuukaudessa noin 60 000 shillinkiä tai vähän enemmän. Se on noin 30 euroa. Mä istun mukavasti tässä sängylläni tuulettimen puhaltaessa kirjoittamassa blogia isäni maksamalla läppärillä, maapallon toisella puolella kotoani, ilman että olen maksanut matkasta itse penniäkään, samalla kun vastaavasti ikäiseni tyttö kokkaa mulle illallista tukahduttavan kuumassa ja hämärässä keittiössä parin seinän takana muutaman kympin kuukausipalkalla. Olisin tänään halunnut toivottaa heille hyvää naistenpäivää, mutta jotenkin sanat takertuivat kurkkuuni.
Eilen illalla mä menin keittiöön silittämään itse omia vaatteitani. Ajattelin, että tyttöjen kanssa samassa huoneessa hääräily ja rento jutustelu toimisivat hyvinä jäänmurtajina. Pahempaa mä en varmaan olisi voinut tehdä. Mä huomasin samantien, kuinka vaikeaksi mä tyttöjen olon tein. Tytöt lopettivat heti kaiken työnteon ja vaan vaivaantuneina seisoskelivat hiljaa ja odottivat kai, että mä poistuisin. Mun rento jutusteluni jäi hiljaisuudessa kaikuvaksi monologiksi, kun tytöt vaan häpeissään katselivat lattiaan. Mä tajusin, että tytöt nolostelivat sitä, että mä näen heidän hikisen raatamisensa sekavassa keittiössä, jonka läpi mun ei ole edes tarkoitus koskaan kulkea. Tilanne oli kamala ja mä poistuin kahden paidan jälkeen.
Vaihto-opiskelun lisäksi mä odotin kohtaavani täällä ihmisiä, odotin tutusmista ja ystävystymistä heidän kanssaan. Mä odotin Tansanialta rikasta ajatusten vaihtoa, kulttuurien välistä innostavaa ja avartaa keskustelua sekä erilaisten ihmisten avointa kohtaamista. Näihin kaikkiin olin vasta pari viikkoa sitten itse niin lapsekkaan innokkaana ja naiivina ryntäämässä jokaisen tapaamani ihmisen kanssa täysin tietämättömänä siitä, että ilmeisesti ihmisten välinen etäisyys voi kuitenkin joissain tilanteissa olla liian suuri.
Palvelijat. Mulla on palvelijoita! Juuri kun aloitin kirjoittamaan tätä, mun ovelle koputettiin arasti ja sisään astui mua hieman nuorempi tyttö ja toi mulle kylmää, tuorepuristettua passionhedelmämehua. Mulle tuodaan silloin tällöin pitkin päivää erilaisia mehuja ja hedelmiä. Tarjottimella! Eilen mä menin takapihan portaille istumaan ja lukemaan kirjaa. Hetken päästä joku tytöistä tuli kysymään istuisinko mä mieluummin tuolilla ja osoitti terassia. Mä nousin ja huomasin, että sinne oli varjoon tuotu tuoli ja pöytä, jolla oli puhdas valkoinen liina ja taas sitä kylmää mehua. Kun mä poistun johonkin, mun sänkyni pedataan sillä aikaa, roskat viedään pois ja muutenkin siivotaan. Jos mä olen jättänyt varvastossuni ulos, ne tuodaan pian mun huoneeseen. Illallisaikaan mun isäntäväkeni usein jo nukkuu, joten ruoka tehdään yksin mulle. Joku palvelijoista tulee kutsumaan mut illalliselle, ja pari niistä tarjoilee mulle erilaisia ruokia. Siinä mä sitten istun yksin ison ruokapöydän ääressä erilaisten ruokakulhojen keskellä ja tunnen oloni aikalailla eksyneeksi. Tytöt myös pesee mun vaatteet ja silittää ne, jos on tarve. Etukäteen sovittaessa mun käytössäni on myös se autonkuljettaja. Oletko koskaan tuntenut oloasi täydellisen kiusaantuneeksi kokonaisen viikon? Mä olen. Kun mä lähdin Tansaniaan, mä en odottanut mitään tallaista. Mä olen tietenkin tosi kiitollinen siitä, että musta tällä tavoin huolehditaan ja ymmärrän, että ilmeisesti kaukaiselle vieraalle halutaan tarjota kylän parasta.
Kaduman herrasväki on hirvittävän kiireistä porukkaa, enkä mä ole nähnyt niitä vielä paljoakaan. Talossa on kuitenkin niin paljon muita ihmisiä, joiden kanssa mä kovasti haluaisin tutustua ja rupatella, mutta palvelusväki ei puhu mulle. Tytötkin vaan hymyilee ja nyökkäilee, mutta vaikka mä kuinka yritän jutustella heidän kanssa, he silti kohtelevat mua koko ajan kuin ylempäänsä. Keskustelu on todella vaikeaa, koska he eivät koskaan aloita puhumaan mun kanssa tai kysy mitään, ja sen lisäksi tyttöjen englanti on todella heikkoa. Mä haluaisin niin paljon ystävystyä tyttöjen kanssa, mutta joka tilanteessa he osoittavat tiedostavansa meidän välisen kuilun hirvittävän selkeästi. Pikkuhiljaa meidän erilaiset tilanteet ovat alkaneet valjeta mullekin. Tytöt työskentelevät talossa aamusta iltaan. Mä kuulen niiden tiskaavaan kymmeneltä illalla ja aamulla kuuden aikaan ne laittaa jo aamupalaa. Anna sanoi, että tytöille maksetaan kuukaudessa noin 60 000 shillinkiä tai vähän enemmän. Se on noin 30 euroa. Mä istun mukavasti tässä sängylläni tuulettimen puhaltaessa kirjoittamassa blogia isäni maksamalla läppärillä, maapallon toisella puolella kotoani, ilman että olen maksanut matkasta itse penniäkään, samalla kun vastaavasti ikäiseni tyttö kokkaa mulle illallista tukahduttavan kuumassa ja hämärässä keittiössä parin seinän takana muutaman kympin kuukausipalkalla. Olisin tänään halunnut toivottaa heille hyvää naistenpäivää, mutta jotenkin sanat takertuivat kurkkuuni.
Eilen illalla mä menin keittiöön silittämään itse omia vaatteitani. Ajattelin, että tyttöjen kanssa samassa huoneessa hääräily ja rento jutustelu toimisivat hyvinä jäänmurtajina. Pahempaa mä en varmaan olisi voinut tehdä. Mä huomasin samantien, kuinka vaikeaksi mä tyttöjen olon tein. Tytöt lopettivat heti kaiken työnteon ja vaan vaivaantuneina seisoskelivat hiljaa ja odottivat kai, että mä poistuisin. Mun rento jutusteluni jäi hiljaisuudessa kaikuvaksi monologiksi, kun tytöt vaan häpeissään katselivat lattiaan. Mä tajusin, että tytöt nolostelivat sitä, että mä näen heidän hikisen raatamisensa sekavassa keittiössä, jonka läpi mun ei ole edes tarkoitus koskaan kulkea. Tilanne oli kamala ja mä poistuin kahden paidan jälkeen.
Vaihto-opiskelun lisäksi mä odotin kohtaavani täällä ihmisiä, odotin tutusmista ja ystävystymistä heidän kanssaan. Mä odotin Tansanialta rikasta ajatusten vaihtoa, kulttuurien välistä innostavaa ja avartaa keskustelua sekä erilaisten ihmisten avointa kohtaamista. Näihin kaikkiin olin vasta pari viikkoa sitten itse niin lapsekkaan innokkaana ja naiivina ryntäämässä jokaisen tapaamani ihmisen kanssa täysin tietämättömänä siitä, että ilmeisesti ihmisten välinen etäisyys voi kuitenkin joissain tilanteissa olla liian suuri.
7. maaliskuuta 2010
Mama ja baba Kaduma
Päivää ennen lähtöä, Anna ilmoitti että mä en asuisikaan heillä, vaan naapurissa. Annan kotona on rakennusurakka kesken ja aika vähän tilaa, joten mun olisi kuulemma paljon parempi asua hänen perhetuttaviensa mama ja baba Kaduman luona. ”He ovat ystävällisiä ihmisiä, molemmat jo eläkkeellä ja osallistuvat ahkerasti kirkon toimintaan”, Anna kertoi. Kaikki kuullosti musta alkuhämmenyksen jälkeen oikein mukavalta. Vanha leppoisa pariskunta, mama, jonka kanssa käydä kirkossa, laittaa ruokaa ja puhua lapsenlapsista sekä baba, joka voisi kertoa mulle juttuja Tansaniasta...
Totuus tarua ihmeellisempää, mä sanon. Meitä tuli bussiasemalle vastaan pieni, tyylikäs, ja erinomaista englantia puhuva herrasmies pitkän nuoren miehen kanssa. Mä ensin vähän ihmettelin, kuinka noin käppänän ukon poika voi olla tollanen roikale, mutta parin kilometrin ajon jälkeen mä tajusin, että kyseessä onkin autonkuljettaja. Me ajettiin kaupungin laidalle, ylös kauniille kukkulalle ja juuri sellaisista isoista rautaporteista sisään, mitä aiemmin kuvailin nähneeni matkalla Arushaan. Ensitilassa mut vietiin varjoisalle patiolle, ison valkoisen talon takapihalle, josta oli mielettömät näkymät Intian valtamerelle koko suuren kaupungin yli. Virvokkeiden tarjoilun ja lyhyen tutustumisen jälkeen mama Kaduma näytti mulle mun huoneeni. Iso huone, leveällä sängyllä, kolonialististyylisellä sisustuksella ja omalla vessalla ja suihkulla. Illallisella mama kertoi, että heillä on viisi lasta, jotka kaikki asuvat muualla, mutta tapaan heidät mahdollisesti joksus myöhemmin. Tässä vaiheessa tajusin, että kaikki ne ihmiset, jotka olin kätellyt perhenjäseninä, olivatkin talon palvelusväkeä! Saman tien mä kysyin babalta, ”mitä te teitte työksenne ennen eläkkeelle jäämistänne?” ”Olin ministerinä”, baba vastasi ja jatkoi ”Ollessani Tansanian ulkoministerinä olimme presidentin kanssa valtiovierailulla Suomessa parikin kertaa. Se oli vuosina -69 ja -72. Olen siis nähnyt Helsingin!” …. Jah! Juuri näissä tilanteissa mä en koskaan keksi mitään sanottavaa. Onneksi mama sentään kevensi hieman tilannetta. ”Meillä on jo vuosia ollut eräs hyvä tuttavapariskunta Suomesta. Herra ja rouva Martti Ahtisaari. Käydessään viimeksi Tansaniassa he olivat illallisella täällä meillä. Voi kuinka kiva saada jälleen vieraita Suomesta!” Ja näissä tilanteissa mä alan aina kuumeisesti miettiä, kuinka monta tyhmää vitsiä mä olen jo kerennyt kertoa.
No täällä sitä nyt sitten ollaan. Tämä ei ollut ihan se vanha harmiton pariskunta, jonka mä oletin tapaavani. Tällä vanhalla leppoisalla pariskunnalla onkin ainakin kolme sisäkköä, vartija ja autonkuljettaja sekä lisäksi ainakin kaksi muuta tyyppiä, joiden toimenkuvasta en vielä ole päässyt selville. Tällä pariskunnalla on iso omakotitalo kaupungin yhdellä parhaimmista paikoista ja tällä pariskunnalla on tarjota mulle oma huone ja vessa, jonka ikkunasta mä voin nähdä Intian valtameren. Käsitättekö te, että mä olen vieraana talossa, jonka isäntä istui pääkallopaikalla samoihin aikoihin, kun maan silloinen presidentti ”mwalimu” eli opettaja Julius Nyerere ajoi maassa läpi suuruundenhullua ja katastrofaalisiin seurauksiin, mm. talouden romahtamiseen johtunutta sosialistista Ujamaa hankettaan! Niinpä, en käsitä mäkään..
Totuus tarua ihmeellisempää, mä sanon. Meitä tuli bussiasemalle vastaan pieni, tyylikäs, ja erinomaista englantia puhuva herrasmies pitkän nuoren miehen kanssa. Mä ensin vähän ihmettelin, kuinka noin käppänän ukon poika voi olla tollanen roikale, mutta parin kilometrin ajon jälkeen mä tajusin, että kyseessä onkin autonkuljettaja. Me ajettiin kaupungin laidalle, ylös kauniille kukkulalle ja juuri sellaisista isoista rautaporteista sisään, mitä aiemmin kuvailin nähneeni matkalla Arushaan. Ensitilassa mut vietiin varjoisalle patiolle, ison valkoisen talon takapihalle, josta oli mielettömät näkymät Intian valtamerelle koko suuren kaupungin yli. Virvokkeiden tarjoilun ja lyhyen tutustumisen jälkeen mama Kaduma näytti mulle mun huoneeni. Iso huone, leveällä sängyllä, kolonialististyylisellä sisustuksella ja omalla vessalla ja suihkulla. Illallisella mama kertoi, että heillä on viisi lasta, jotka kaikki asuvat muualla, mutta tapaan heidät mahdollisesti joksus myöhemmin. Tässä vaiheessa tajusin, että kaikki ne ihmiset, jotka olin kätellyt perhenjäseninä, olivatkin talon palvelusväkeä! Saman tien mä kysyin babalta, ”mitä te teitte työksenne ennen eläkkeelle jäämistänne?” ”Olin ministerinä”, baba vastasi ja jatkoi ”Ollessani Tansanian ulkoministerinä olimme presidentin kanssa valtiovierailulla Suomessa parikin kertaa. Se oli vuosina -69 ja -72. Olen siis nähnyt Helsingin!” …. Jah! Juuri näissä tilanteissa mä en koskaan keksi mitään sanottavaa. Onneksi mama sentään kevensi hieman tilannetta. ”Meillä on jo vuosia ollut eräs hyvä tuttavapariskunta Suomesta. Herra ja rouva Martti Ahtisaari. Käydessään viimeksi Tansaniassa he olivat illallisella täällä meillä. Voi kuinka kiva saada jälleen vieraita Suomesta!” Ja näissä tilanteissa mä alan aina kuumeisesti miettiä, kuinka monta tyhmää vitsiä mä olen jo kerennyt kertoa.
No täällä sitä nyt sitten ollaan. Tämä ei ollut ihan se vanha harmiton pariskunta, jonka mä oletin tapaavani. Tällä vanhalla leppoisalla pariskunnalla onkin ainakin kolme sisäkköä, vartija ja autonkuljettaja sekä lisäksi ainakin kaksi muuta tyyppiä, joiden toimenkuvasta en vielä ole päässyt selville. Tällä pariskunnalla on iso omakotitalo kaupungin yhdellä parhaimmista paikoista ja tällä pariskunnalla on tarjota mulle oma huone ja vessa, jonka ikkunasta mä voin nähdä Intian valtameren. Käsitättekö te, että mä olen vieraana talossa, jonka isäntä istui pääkallopaikalla samoihin aikoihin, kun maan silloinen presidentti ”mwalimu” eli opettaja Julius Nyerere ajoi maassa läpi suuruundenhullua ja katastrofaalisiin seurauksiin, mm. talouden romahtamiseen johtunutta sosialistista Ujamaa hankettaan! Niinpä, en käsitä mäkään..
Matkan ihanuudet ja kauheudet
4.3.2010
Mä odotin matkustamista Tansanian läpi niin paljon, etten käytännössä nukkunut viime yönä lainkaan. Näkymät olikin just yhtä mielenkiinoiset, kuin mitä oletinkin. Matkan aikana huomasi hyvin, kuinka ylänköalueiden vihreys muuttui vähitellen punaiseksi hiekaksi, ja kuinka kuumuus ja ilman painostavuus vain lisääntyi merta kohden tultaessa. Mä sain rauhassa ihmetellä maisemia ja rakennuksia ilman, että kukaan häiritsi, sillä kaikki katsoivat innostuneena kamalan huonoa elokuvaa. (Mulla oli muuten jo tulossa pari nasevaa komenttia Eddie Murphysta ja hänen takuuhauskoista komediapläjäyksistään, mutta onneksi tajusin ihmisten kiinteästä tv:n tuijotuksesta, että sankaria ei mollata.)
Mä näin Tansanian luontoa, viljelyksiä, maasaiden ”boma” nimisiä, hiekasta rakennettuja tilapäisasuntoja, lapsia juoksemassa ja vilkuttamassa erilaisissa koulupuvuissa sekä perheitä auraamassa peltojaan aasien voimalla. Hauskinta koko matkalla oli tansanialaiset bussit. Ilmeisesti näkyvyyden ja houkuttelevuuden takia yhtiöt maalaavat bussejansa usein erilaisin kirkuvin värisävyin. Busseja liikkuu teillä paljon, joten välillä niiden letka näytti aivan kliseiseltä, lasten kuvakirjojen sirkuskaravaanilta. Pinkkiä, liilaa ja oranssia sekä kylkiin maalattuja safarin erilaisia eläimiä. Lisäksi tapana ilmeisesti on maalata bussin takaosaan jokin sydäntä lähellä oleva asia tai lause. Niissä olikin kaikkea sellaista kuten Jimi Hendrix, Bob Marley, Obama, Michael Jackson, R Kelly, Arsenalin vaakuna ja Adebayor tai pelkkiä tekstejä, usein jalkapalloon liittyviä, kuten Fifa World Cup tai ManU 4-ever. Yhdessa luki takana ”It’s good to be american” ja toisessa anelevasti, mutta iloisin värein ”Please, call me...”. Sietämättömästä kuumuudesta ja rikki olleesta ilmastoinnista huolimatta koko matka (10 tuntia ja 15 minuuttia) meni kuitenkin aika mukavasti vain näitä bussitekstejä ja maalauksia seuratessa.
Matkalla sattui kuitenkin yksi paha ongelma, nimittäin nälkä. Siksi me haettiin seuraavan lyhyen pysähdyksen aikana pikaruokaa mukaan otettavaksi. Kojusta annettiin paketissa ranskalaisia ja niiden päälle oli lätkäistynä kanankoipi. Missään ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia syömävälineitä. Mä pyörin epätoivoisena ympäriinsä kuitenkaan löytämättä niitä mistään. Bussi jatkoi melkin heti matkaansa ja Anna söi jo iloisesti. Miten ihmeessä ihminen voi syödä kokonaisen rasvaisen kanankoiven ilman haarukkaa ja veistä? ”Tämä on ongelma” mä sanoin Annalle, joka vaan nauroi mulle. Musta asiassa ei ollut kauheasti mitään huvittavaa, joten toistin asiani varmuuden vuoksi myös swahiliksi. Anna vaan vastasi ”Me täällä Tansaniassa syödään monia ruokia sormin” ja jatkoi syömistä. Tässä vaiheessa mä vielä sanon, että kotonahan Pekka usein siivoaa mulle lihan. Ottaa pois kaikki niljakkaat ja pelottavat palat ja laittaa mun lautaselle hyvät ja kiinteät lihat, niin ettei mun edes kauheasti tarvi nähdä läskiä, luita, jänteitä tai vaikkapa kanannahkaa, koska niin on vaan kaikkien kannalta paras. Mutta nyt mun oli nälkä. Mä siis hetken muistelin sitä, miten olen nähnyt Pekan joskus hoitavan vastaavanlaiset tilanteet, nitkautin ensimmäisen luun irti ja haukkasin.
Kaikki meni. Siinä mä istuin täyteen ammutussa, sietämättömän kuumassa, pompivassa bussissa, hiki otsalla ja söin naama rasvassa kanannahkaa ja kalusin luita. Herra Siunaa!
Mä odotin matkustamista Tansanian läpi niin paljon, etten käytännössä nukkunut viime yönä lainkaan. Näkymät olikin just yhtä mielenkiinoiset, kuin mitä oletinkin. Matkan aikana huomasi hyvin, kuinka ylänköalueiden vihreys muuttui vähitellen punaiseksi hiekaksi, ja kuinka kuumuus ja ilman painostavuus vain lisääntyi merta kohden tultaessa. Mä sain rauhassa ihmetellä maisemia ja rakennuksia ilman, että kukaan häiritsi, sillä kaikki katsoivat innostuneena kamalan huonoa elokuvaa. (Mulla oli muuten jo tulossa pari nasevaa komenttia Eddie Murphysta ja hänen takuuhauskoista komediapläjäyksistään, mutta onneksi tajusin ihmisten kiinteästä tv:n tuijotuksesta, että sankaria ei mollata.)
Mä näin Tansanian luontoa, viljelyksiä, maasaiden ”boma” nimisiä, hiekasta rakennettuja tilapäisasuntoja, lapsia juoksemassa ja vilkuttamassa erilaisissa koulupuvuissa sekä perheitä auraamassa peltojaan aasien voimalla. Hauskinta koko matkalla oli tansanialaiset bussit. Ilmeisesti näkyvyyden ja houkuttelevuuden takia yhtiöt maalaavat bussejansa usein erilaisin kirkuvin värisävyin. Busseja liikkuu teillä paljon, joten välillä niiden letka näytti aivan kliseiseltä, lasten kuvakirjojen sirkuskaravaanilta. Pinkkiä, liilaa ja oranssia sekä kylkiin maalattuja safarin erilaisia eläimiä. Lisäksi tapana ilmeisesti on maalata bussin takaosaan jokin sydäntä lähellä oleva asia tai lause. Niissä olikin kaikkea sellaista kuten Jimi Hendrix, Bob Marley, Obama, Michael Jackson, R Kelly, Arsenalin vaakuna ja Adebayor tai pelkkiä tekstejä, usein jalkapalloon liittyviä, kuten Fifa World Cup tai ManU 4-ever. Yhdessa luki takana ”It’s good to be american” ja toisessa anelevasti, mutta iloisin värein ”Please, call me...”. Sietämättömästä kuumuudesta ja rikki olleesta ilmastoinnista huolimatta koko matka (10 tuntia ja 15 minuuttia) meni kuitenkin aika mukavasti vain näitä bussitekstejä ja maalauksia seuratessa.
Matkalla sattui kuitenkin yksi paha ongelma, nimittäin nälkä. Siksi me haettiin seuraavan lyhyen pysähdyksen aikana pikaruokaa mukaan otettavaksi. Kojusta annettiin paketissa ranskalaisia ja niiden päälle oli lätkäistynä kanankoipi. Missään ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia syömävälineitä. Mä pyörin epätoivoisena ympäriinsä kuitenkaan löytämättä niitä mistään. Bussi jatkoi melkin heti matkaansa ja Anna söi jo iloisesti. Miten ihmeessä ihminen voi syödä kokonaisen rasvaisen kanankoiven ilman haarukkaa ja veistä? ”Tämä on ongelma” mä sanoin Annalle, joka vaan nauroi mulle. Musta asiassa ei ollut kauheasti mitään huvittavaa, joten toistin asiani varmuuden vuoksi myös swahiliksi. Anna vaan vastasi ”Me täällä Tansaniassa syödään monia ruokia sormin” ja jatkoi syömistä. Tässä vaiheessa mä vielä sanon, että kotonahan Pekka usein siivoaa mulle lihan. Ottaa pois kaikki niljakkaat ja pelottavat palat ja laittaa mun lautaselle hyvät ja kiinteät lihat, niin ettei mun edes kauheasti tarvi nähdä läskiä, luita, jänteitä tai vaikkapa kanannahkaa, koska niin on vaan kaikkien kannalta paras. Mutta nyt mun oli nälkä. Mä siis hetken muistelin sitä, miten olen nähnyt Pekan joskus hoitavan vastaavanlaiset tilanteet, nitkautin ensimmäisen luun irti ja haukkasin.
Kaikki meni. Siinä mä istuin täyteen ammutussa, sietämättömän kuumassa, pompivassa bussissa, hiki otsalla ja söin naama rasvassa kanannahkaa ja kalusin luita. Herra Siunaa!
Tengerun torilla
3.3. 2010
Meidän piti alunperin Annan kanssa matkustaa Dariin tänään, mutta Anna halusikin siirtää lähtöä päivällä, jotta voi ostaa hedelmiä mukaan vietäväksi. Tämä oli musta outoa, sillä Anna ei ole nähnyt miestään ja lapsiaan sitten joulun. Keskiviikkoisin ja lauantaisin on Tengerun kylässä markkinat, mikä on ilmeisesti hyvä paikka ostaa hedelmiä. Meillä oli alunperinkin tulossa mukaan jo Annan kaksi matkalaukkua, mun rinkka ja tietokone. Eilen kämppis ilmoitti, että mukaan otetaan vielä banaaneja, mangoja, tomaatteja, porkkanoita ja avokadoja. Jokaista yksi muovikassi... Ei pidä unohtaa, että matka Dariin bussilla kestää kuulemma vähintään 8 tuntia. Mun oli siis pakko lähteä mukaan markkinoille katsomaan, mikä ihme on niin halpaa, että se lyö laudalta sekä mukavuudenhalun että aviomiehen ja lapset.
Markkinat oli aivan valtavat! Mä en ymmärtäny, miten kylään jää enää ketään ostajaa, kun myyjiä oli niin paljon. Siellä myytiin ihan kaikkea, siis mitä vaan voi mieleen juolahtaa myyntipöydälle laittaa. Meteli oli välillä aivan korvia huumaava, sillä myyjät harjoittivat kilpahuudantaa tuotteidensa hinnoista. Vaatteet oli suurimmaksi osaksi kierrätettyjä, mutta oikeinkin hyväkuntoisia. Jos sietäis kuumuutta paremmin eikä sais ahdistuskohtausta sekavassa ihmisvilinässä, siellä olis voinu tehdä elämänsä löytöjä. Vaatteita oli isoina röykkiöinä pöydillä ja kun vaan jakseli kaivaa osui käteen välillä kalliitakin merkkituotteita. Mä ostin kaksi toppia ja yhden mekon ja maksoin niistä yhteensä 2,5 euroa, Annan tuhistessa vieressä ja syyttäen swahiliksi myyjiä törkeistä ryöstöhinnoista. Kaikki on tietenkin heti puolet kallimpaa kun ”mzungu” eli valkoinen kysyy hintaa. Mutta ei mikään siellä, merkkivaatteestakaan pyydetty hinta olisi mun budjettiani onnistunut horjuuttamaan. Sinne mä todellakin menen uudestaan!
Etukäteen mä kyllä jännitin vähän marketille menemistä ja luulin, että mua olisi pelottanut siellä enemmäkin. Pyöriä nyt ainoana skandinaavina valtavan ihmismassan keskellä puhumatta vielä kunnolla swahilia. Mutta ihmiset olivat taas niin kovin ystävällisiä ja täällä safarialueella on totuttu euroopalaisiin. Yhden kerran mä vähän säikähdin, kun en enää nähnyt Annaa missään. Samantien mä kuitenkin tajusin, että vaikka mä kadotan Annan, se ei voi kadottaa mua. Mä olin päätä pidempi kaikkia ja valkoinen kun kalkki. Mä en olisi voinut piiloutua sinne, vaikka olisin kuinka halunnut. Ainoa mikä vähän ahdisti oli ne ”mzungu” huudot. Lapset varsinkin harrastavat niitä. Suurin osa aikuisista ihmisistä ei kiinnittänyt muhun mitään erityistä huomiota, mutta sitten oli muutamia, jotka huusi ”mzungu” ja päälle ilmeisesti terävänkin huomion mun olemuksesta. Ihmisten katseet kääntyivät muhun ja useimmat alkoivat nauraa. Sellanen on, sanoisinko, hieman kiusallista. Mutta mitään pelättävää siellä tosiaan ei ollut. Ainoastaan kerran joku ukonrähjä kävi iholle, koska se kuulemma rakasti mua tulisesti, mutta noita juoppoja nyt on Suomessakin, vaikka muille jakaa. Sitäpaitsi aivan samantien muut ihmiset ajoivat ukon pois.
Yksi asia mua jäi kuitenkin painamaan. Nimittäin marketilla olevat, pusseja myyvät pikkupojat. Kun Anna osti ison kasan hedelmiä, siihen heti ryntäsi heti terävänä pieni poika, joka myi muovipusseja. Pientä maksua vastaan nämä pojat myös kantavat mamojen ostoksia. Musta se oli ihan kamalaa! Tuntui kauhean pahalta katsoa, kun se pieni laiha poika kantoi meidän kaikkia hedelmiä. Mä yritin sanoa sille, että mä voin kyllä auttaa, mutta poika vaan kattoi mua kummeksuen ja hieman vihaisena, luullen kai, että mä yritän pienentää sen palkkiota ottamalla osan taakasta itselleni. Anna kielsi mua ehdottomasti kantamasta, koska ne on kuulemma niin painavia! Kun mä sanoin, että tuo on ihan liian pieni lapsi kantamaan noin suurta taakkaa, Anna vaan nauroi, että eivätkö olekin ovelia keksimään tulonlähteitä. ”Ne taistelevat, ne taistelevat” Anna sanoi. Mä olisin jotenki halunnu edes jutella ystävällisesti pojalle. Kysyä, mikä sen nimi on tai miksi se ei ole koulussa, mutta poika väisti mun katsetta koko ajan. Poika kantoi hedelmät marketilta daladalalle asti kiiruhtaen aina 30 metriä ja sitten leväten niin kauan kun me saatiin se kiinni. Lopulta Anna antoi pojalle 500 shillinkiä, mikä on positiivisesti arviointuna noin 30 senttiä. Mä aloin kaivamaan mun kolikoita myös, mutta poika katos palkkion saatuaan salamana ihmisvilinään etsimään uusia kantamuksia. Mä jäin seisomaan hedelmien keskelle rahojeni kanssa, enkä voinut tehdä mitään muuta kuin lausua rukouksen ja jättää sen pienen likaisen pojan jonkin mua suuremman huolehdittavaksi.
No, kaikesta huolimatta meillä on nyt sitten jokapaikka täynnä hedelmiä ja vihanneksia. Matka Dar es Salaamiin voi mitä ilmeisemmin alkaa...
Meidän piti alunperin Annan kanssa matkustaa Dariin tänään, mutta Anna halusikin siirtää lähtöä päivällä, jotta voi ostaa hedelmiä mukaan vietäväksi. Tämä oli musta outoa, sillä Anna ei ole nähnyt miestään ja lapsiaan sitten joulun. Keskiviikkoisin ja lauantaisin on Tengerun kylässä markkinat, mikä on ilmeisesti hyvä paikka ostaa hedelmiä. Meillä oli alunperinkin tulossa mukaan jo Annan kaksi matkalaukkua, mun rinkka ja tietokone. Eilen kämppis ilmoitti, että mukaan otetaan vielä banaaneja, mangoja, tomaatteja, porkkanoita ja avokadoja. Jokaista yksi muovikassi... Ei pidä unohtaa, että matka Dariin bussilla kestää kuulemma vähintään 8 tuntia. Mun oli siis pakko lähteä mukaan markkinoille katsomaan, mikä ihme on niin halpaa, että se lyö laudalta sekä mukavuudenhalun että aviomiehen ja lapset.
Markkinat oli aivan valtavat! Mä en ymmärtäny, miten kylään jää enää ketään ostajaa, kun myyjiä oli niin paljon. Siellä myytiin ihan kaikkea, siis mitä vaan voi mieleen juolahtaa myyntipöydälle laittaa. Meteli oli välillä aivan korvia huumaava, sillä myyjät harjoittivat kilpahuudantaa tuotteidensa hinnoista. Vaatteet oli suurimmaksi osaksi kierrätettyjä, mutta oikeinkin hyväkuntoisia. Jos sietäis kuumuutta paremmin eikä sais ahdistuskohtausta sekavassa ihmisvilinässä, siellä olis voinu tehdä elämänsä löytöjä. Vaatteita oli isoina röykkiöinä pöydillä ja kun vaan jakseli kaivaa osui käteen välillä kalliitakin merkkituotteita. Mä ostin kaksi toppia ja yhden mekon ja maksoin niistä yhteensä 2,5 euroa, Annan tuhistessa vieressä ja syyttäen swahiliksi myyjiä törkeistä ryöstöhinnoista. Kaikki on tietenkin heti puolet kallimpaa kun ”mzungu” eli valkoinen kysyy hintaa. Mutta ei mikään siellä, merkkivaatteestakaan pyydetty hinta olisi mun budjettiani onnistunut horjuuttamaan. Sinne mä todellakin menen uudestaan!
Yksi asia mua jäi kuitenkin painamaan. Nimittäin marketilla olevat, pusseja myyvät pikkupojat. Kun Anna osti ison kasan hedelmiä, siihen heti ryntäsi heti terävänä pieni poika, joka myi muovipusseja. Pientä maksua vastaan nämä pojat myös kantavat mamojen ostoksia. Musta se oli ihan kamalaa! Tuntui kauhean pahalta katsoa, kun se pieni laiha poika kantoi meidän kaikkia hedelmiä. Mä yritin sanoa sille, että mä voin kyllä auttaa, mutta poika vaan kattoi mua kummeksuen ja hieman vihaisena, luullen kai, että mä yritän pienentää sen palkkiota ottamalla osan taakasta itselleni. Anna kielsi mua ehdottomasti kantamasta, koska ne on kuulemma niin painavia! Kun mä sanoin, että tuo on ihan liian pieni lapsi kantamaan noin suurta taakkaa, Anna vaan nauroi, että eivätkö olekin ovelia keksimään tulonlähteitä. ”Ne taistelevat, ne taistelevat” Anna sanoi. Mä olisin jotenki halunnu edes jutella ystävällisesti pojalle. Kysyä, mikä sen nimi on tai miksi se ei ole koulussa, mutta poika väisti mun katsetta koko ajan. Poika kantoi hedelmät marketilta daladalalle asti kiiruhtaen aina 30 metriä ja sitten leväten niin kauan kun me saatiin se kiinni. Lopulta Anna antoi pojalle 500 shillinkiä, mikä on positiivisesti arviointuna noin 30 senttiä. Mä aloin kaivamaan mun kolikoita myös, mutta poika katos palkkion saatuaan salamana ihmisvilinään etsimään uusia kantamuksia. Mä jäin seisomaan hedelmien keskelle rahojeni kanssa, enkä voinut tehdä mitään muuta kuin lausua rukouksen ja jättää sen pienen likaisen pojan jonkin mua suuremman huolehdittavaksi.
1. maaliskuuta 2010
Yksin olemisen outous
Yksinäisyyteen suhtaudutaan täällä todella eri tavoin kuin Suomessa. Annan mielestä ylipäätään ”ei ole hyvä olla yksin”. Mä oon pari kertaa silloin, kun on ollu oikein kuuma, mennyt varjoon istumaan ja pelaamaan pasianssia. Tytöt ei voi yhtään ymmärtää, mitä mä teen, ja kiirehtii seuraksi. ”Miksi ihmeessä pelata yksin?” (Täällä ei varmaan edes tiedetä yhtään pasianssia...) Yksin olemista on paikallisten vaikea käsittää tai sitä, ettei halua olla sosiaalinen. Esimerkiksi tanskalainen Berthil kävelee kampuksella usein mp3:sen kanssa, kuulokkeet korvilla. Tansanialaiset oudoksuu sitä todella paljon. Berthiliä pidetään hieman itsekkään ja todella epäkohteliaana kun se ”tuolla tavoin osoittaa, että haluaa vaan olla omissa oloissaan eikä jutella ihmisille”. Tämä Euroopassa täysin yleinen näky on täällä, ei nyt välttämättä suoranainen loukkaus, mutta todella kummallista kuitenkin. ”Kulttuurien kohtaamista” tapahtuu täällä joka päivä mun tai muiden vaihtareiden ja paikallisten välillä. Tänäänkin me naurettiin ihan kauheesti Annan kanssa toistemme outoudelle. Mut oli kutsuttu päivälliselle kampuksen sairaanhoitajan kotiin. Yhtäkkiä Anna alkoi tiedustella, kenet aion ottaa mukaan... Mitä? Mä en edes tajunnut kysymystä! Anna puolestaan oli ihan hämmästynyt, että mä menen yksin. Anna selitti, että Afrikassa on tapana ottaa mukaan joku ystävä. Musta taas oli täysin älytöntä pyytää mukaan joku, jota ei oltu virallisesti kutsuttu. Kuinka kiusallista olis mennä vierailulle jonkun kutsumattoman kanssa, ilman että ilmoittaa siitä etukäteen! Anna alkoi nauraa mun ajattelulle ja mä taas nauroin Annan absurdille ehdotukselle ottaa tosta noin vaan Tina mukaan. Mä olin ihan varma, että Anna yrittää vaan huijata ja testata mikä kaikki hölynpöly menee mulle läpi. Ottaa isäntäväelle tuntematon tyyppi mukaan? Eihän sillälailla nyt vaan tehdä! Mutta Anna vakuutti, että se on todellakin yleinen tapa siksi, että ihmisen ei ole hyvä olla tai matkata yksin. Isäntäperheelle saattaa tulla kiusallinen olo, jos ne huomaa, että mä olen joutunut tekemään matkani heidän luo yksin. ”Jos sä olet yksin, ihmiset ajattelee, että sä olet yksin, koska sulla ole ketään kaveria ja niille tulee kurja olo.” Tästä huolimatta mä pidin pääni ja menin vierailulle ihan vaan itsekseni. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kun mä lähdin kotiin, mua tultiin porukalla saattamaan. Takaisin mun asuntolaani heiltä on noin 50 metriä... :)
Mä olen siis monessa tilanteessa todennut, että täällä ei taida olla sellaista käsitettä kuin tietoisesti valittu yksinäisyys. Senpä takia kaikki on ollu ihan kauhuissaan, mitä mä teen kun ensi viikolla alkaa loma. Mä siis tulin tänne jo kuukautta ennen kun lukukausi alkaa tutustuakseni ihmisiin ja kampukseen, mutta loman ajaksi lähes kaikki opiskelijat lähtevät koteihinsa. Musta olis silti ollu ihan ok oleilla täällä. Matkustella lähikyliin ja Arushaan sekä kirjoitella rauhassa gradua. Mutta muille se oli täysin mahdoton ajatus. Niinpä Anna kutsui mut kotiinsa Dar es Salaamiin ja tottakai mä suostuin. Musta on mielettömän hieno tilaisuus päästä asumaan tansanialaisessa perheessa ja Tansanian suurimmassa kaupungissa kokonainen kuukausi! Moni muukin on tässä parin viime päivän aikana pyytänyt mua luokseen asumaan, jotta en jäisi tänne yksin. Siis sellaiset ihmiset, jotka mä olen tuntenut vasta vajaan viikon, ja joille mä olen täydellinen vieras!
Tässä maassa, kulttuurissa ja ihmisissä on jotain poikkeuksellisen kaunista.
Mä olen siis monessa tilanteessa todennut, että täällä ei taida olla sellaista käsitettä kuin tietoisesti valittu yksinäisyys. Senpä takia kaikki on ollu ihan kauhuissaan, mitä mä teen kun ensi viikolla alkaa loma. Mä siis tulin tänne jo kuukautta ennen kun lukukausi alkaa tutustuakseni ihmisiin ja kampukseen, mutta loman ajaksi lähes kaikki opiskelijat lähtevät koteihinsa. Musta olis silti ollu ihan ok oleilla täällä. Matkustella lähikyliin ja Arushaan sekä kirjoitella rauhassa gradua. Mutta muille se oli täysin mahdoton ajatus. Niinpä Anna kutsui mut kotiinsa Dar es Salaamiin ja tottakai mä suostuin. Musta on mielettömän hieno tilaisuus päästä asumaan tansanialaisessa perheessa ja Tansanian suurimmassa kaupungissa kokonainen kuukausi! Moni muukin on tässä parin viime päivän aikana pyytänyt mua luokseen asumaan, jotta en jäisi tänne yksin. Siis sellaiset ihmiset, jotka mä olen tuntenut vasta vajaan viikon, ja joille mä olen täydellinen vieras!
Tässä maassa, kulttuurissa ja ihmisissä on jotain poikkeuksellisen kaunista.
Pieniä ja suuria eroja
28.2. 2010
Monet asiat vaikuttaa täällä suomalaisesta ja pohjoismaalaiseen kulttuurin ja ilmastoon tottuneesta ihmisestä oudoilta. Vaikkapa vaan se, että kukaan ei käytä aurinkolaseja:) Aurinko paistaa kirkkaammin kun musta ikinä missään, mutta ketään se ei tunnu haittaavan. Mulla tulee pää kipeeks kaikesta paisteesta, mutta en mä käytä aurinkolaseja, kun ei kerran kukaan muukaan. Lisäks täällä kukaan ei tietenkään ota aurinkoa tai jotenkin erityisesti oleile auringossa, vaikka sää on kuinka ihana. Jos Suomessa olisi tällainen sää, iltalehtien kirkuvat otsikot hoputtais ihmisiä nauttimaan vuosikymmenen intiaanikesästä ja ihmisiä makaisi rannalla niin, ettei hiekkaa alta näy. Musta ei ikinä missään ole ollut näin kuuma, mutta tyypit tepastelee täällä farkut jalassa. Varsinkin kaikilla miehillä on suorat housut ja kauluspaidat päällä joka päivä. Vain me vaihtarit ollaan shortseissa ja t-paidoissa. Varsinkin näin koeviikon aikana ihmiset istuu kaiket päivät sisällä luokissa, huoneissaan tai kirjastossa opiskelemassa. Suomalaisen sisäinen ääni sanoo, että on synti tuhlata näin kaunis päivä istumalla sisällä. Sen tosiasianhan mummo on opettanut jo pikkulapsena! Suomalaisen näkökulmasta outoa on myös se, että kaikki ihmiset moikkaavat toisiaan, on ne sitten ennestään tuttuja keskenään tai ei. Kaikkia kuuluu tervehtiä. Samoin ihmisten sosiaalisuus on mulle ihmeellistä. Helsingissä bussista poistuva henkilö ei pysty sanomaan edessään oleville ”anteeksi” vaan tunkee vain tuppisuuna läpi. Täällä ihmiset juttelee toisilleen koko ajan. Yksinäisyys on kurjaa, eikä ketään saa jättää olemaan yksin. Munkin on siis juteltava koko ajan. Kaikki ihmiset on tosi kiinnostuneita musta, moni jää juttelemaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Kadulla kävellessäni ihmiset kutsuu kylää. Etenkin lapset aina tervehtii, saattavat ottaa kädestä kiinni ja kävellä hetken mun kanssa. Se on niin kovin suloista. Lapset täällä on kauheen ihania ja kauniita!
Länsimaissa pyritään aina olemaan jotenkin muka niin korrekteja ja hienotunteisia. Täällä hienotunteisuus muodostuu erilaisista asioista kuin Suomessa. Yliopiston luennolla Helsingissö mulle sanottiin, ettei hienoa käyttää termiä "black theology". Täällä kuitenkin ihmiset puhuu täysin mutkattomasti mustista ja valkoisista ihmisistä sekä heimoista ja klaaneista, jopa pakanoista. Mä olen ”valkoinen ystävä”, ja kaikkia mun mahdollisia töppäyksiä ymmärretään koska ”te valkoiset vaan teette tollasta” ja vaan nauretaan hyväntahtoisesti päälle. Toisen ulkonäöstä puhumisen kanssa ei myöskään ole niin tarkkaa. Kun mä astun huoneeseen saattaa mulle ennestään tuntematon ihminen ensimäisenä huudahtaa ”Ooh, kuinka pitkä!”. Mä en ensin hämmentyneenä tiennyt, että mitä ihmettä mun olis siihen tervehdykseen pitäny vastata. Ojentaako vaan käsi ja sanoa päivää? Lisäksi esimerkiksi paino on aikalailla ikään liittyvä juttu, mistä syystä ihmiseen voi joskus viitata sanomalla ”tuo lihava mies tuolla”. Anna esimerkiksi näytti mulle kuvia sen edellisestä kämppiksestä, kohtuullisen rotevasta ja noh... hieman mahakkaasta 19-vuotiaasta norjalaistytöstä. Kesken kuvien katselun Anna kysyi ihmetellen, ”Mitä ihmettä te syötte siellä Euroopassa kun jo noin nuorena olette tuon kokoisia? Kuvan perusteella hän on ainakin 30! You must have very strong food.” Aivan valtavan huvittavaa! Anna oli kuitenkin vain vilpittömän kiinnostunut ja halusi tietää ihmisten ruokatottumuksista. Samalla mä kysyin Annalta, että miksi ihmiset sitten luulee, että mä olen vasta 16-vuotias. Syy löytyy kuulemma jälleen vartalosta. Koska mulla ei ole rintoja tai leveää lantiota, mä en voi olla vielä nainen, jolloin mä olen siis teini-ikäinen. Ihmiset ajattelee, etten mä vielä ole kehittynyt naiseksi! Mahtavaa, että länsimainen sairaalloisen laihuuden ihannointi ei ole vielä saavuttanut Makumiraa. Mun hoikkaa olemustani ei pidetä täällä yhtään minään! :D
Tällaiset asiat saattaa suomalaisesta vaikuttaa töykeydeltä. Mutta kohteliaisuus ja ihmisten huomiointi koostuukin täällä paljon kauniimmista ja syvemmistä asioista kuin Suomessa. Me kohteliaina ollaan ehkä sanomatta tosiasioita toisesta ja käännetään katse pois, koska on epähienoa ”sekaantua” muiden asioihin. Tansaniassa paljon tärkeämpää on toisista ihmisistä välittäminen. Ketään ei jätetä yksin, jokainen vieras toivotetaan tervetulleeksi, ulkomaisiin ihmisiin ja kulttuureihin tutustuminen on siunaus, kysellään toisten kuulumisia ja ollaan kiinnostuneita muista. Elämän ilot, surut, suuret tapahtumat ja epäonni kohdataan yhdessä ja autetaan toisia silloin, kun siihen on tarvetta. Suomessa on liian usein niin, että kun on veronsa maksanut, voi pään kääntää pois.
Monet asiat vaikuttaa täällä suomalaisesta ja pohjoismaalaiseen kulttuurin ja ilmastoon tottuneesta ihmisestä oudoilta. Vaikkapa vaan se, että kukaan ei käytä aurinkolaseja:) Aurinko paistaa kirkkaammin kun musta ikinä missään, mutta ketään se ei tunnu haittaavan. Mulla tulee pää kipeeks kaikesta paisteesta, mutta en mä käytä aurinkolaseja, kun ei kerran kukaan muukaan. Lisäks täällä kukaan ei tietenkään ota aurinkoa tai jotenkin erityisesti oleile auringossa, vaikka sää on kuinka ihana. Jos Suomessa olisi tällainen sää, iltalehtien kirkuvat otsikot hoputtais ihmisiä nauttimaan vuosikymmenen intiaanikesästä ja ihmisiä makaisi rannalla niin, ettei hiekkaa alta näy. Musta ei ikinä missään ole ollut näin kuuma, mutta tyypit tepastelee täällä farkut jalassa. Varsinkin kaikilla miehillä on suorat housut ja kauluspaidat päällä joka päivä. Vain me vaihtarit ollaan shortseissa ja t-paidoissa. Varsinkin näin koeviikon aikana ihmiset istuu kaiket päivät sisällä luokissa, huoneissaan tai kirjastossa opiskelemassa. Suomalaisen sisäinen ääni sanoo, että on synti tuhlata näin kaunis päivä istumalla sisällä. Sen tosiasianhan mummo on opettanut jo pikkulapsena! Suomalaisen näkökulmasta outoa on myös se, että kaikki ihmiset moikkaavat toisiaan, on ne sitten ennestään tuttuja keskenään tai ei. Kaikkia kuuluu tervehtiä. Samoin ihmisten sosiaalisuus on mulle ihmeellistä. Helsingissä bussista poistuva henkilö ei pysty sanomaan edessään oleville ”anteeksi” vaan tunkee vain tuppisuuna läpi. Täällä ihmiset juttelee toisilleen koko ajan. Yksinäisyys on kurjaa, eikä ketään saa jättää olemaan yksin. Munkin on siis juteltava koko ajan. Kaikki ihmiset on tosi kiinnostuneita musta, moni jää juttelemaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Kadulla kävellessäni ihmiset kutsuu kylää. Etenkin lapset aina tervehtii, saattavat ottaa kädestä kiinni ja kävellä hetken mun kanssa. Se on niin kovin suloista. Lapset täällä on kauheen ihania ja kauniita!
Länsimaissa pyritään aina olemaan jotenkin muka niin korrekteja ja hienotunteisia. Täällä hienotunteisuus muodostuu erilaisista asioista kuin Suomessa. Yliopiston luennolla Helsingissö mulle sanottiin, ettei hienoa käyttää termiä "black theology". Täällä kuitenkin ihmiset puhuu täysin mutkattomasti mustista ja valkoisista ihmisistä sekä heimoista ja klaaneista, jopa pakanoista. Mä olen ”valkoinen ystävä”, ja kaikkia mun mahdollisia töppäyksiä ymmärretään koska ”te valkoiset vaan teette tollasta” ja vaan nauretaan hyväntahtoisesti päälle. Toisen ulkonäöstä puhumisen kanssa ei myöskään ole niin tarkkaa. Kun mä astun huoneeseen saattaa mulle ennestään tuntematon ihminen ensimäisenä huudahtaa ”Ooh, kuinka pitkä!”. Mä en ensin hämmentyneenä tiennyt, että mitä ihmettä mun olis siihen tervehdykseen pitäny vastata. Ojentaako vaan käsi ja sanoa päivää? Lisäksi esimerkiksi paino on aikalailla ikään liittyvä juttu, mistä syystä ihmiseen voi joskus viitata sanomalla ”tuo lihava mies tuolla”. Anna esimerkiksi näytti mulle kuvia sen edellisestä kämppiksestä, kohtuullisen rotevasta ja noh... hieman mahakkaasta 19-vuotiaasta norjalaistytöstä. Kesken kuvien katselun Anna kysyi ihmetellen, ”Mitä ihmettä te syötte siellä Euroopassa kun jo noin nuorena olette tuon kokoisia? Kuvan perusteella hän on ainakin 30! You must have very strong food.” Aivan valtavan huvittavaa! Anna oli kuitenkin vain vilpittömän kiinnostunut ja halusi tietää ihmisten ruokatottumuksista. Samalla mä kysyin Annalta, että miksi ihmiset sitten luulee, että mä olen vasta 16-vuotias. Syy löytyy kuulemma jälleen vartalosta. Koska mulla ei ole rintoja tai leveää lantiota, mä en voi olla vielä nainen, jolloin mä olen siis teini-ikäinen. Ihmiset ajattelee, etten mä vielä ole kehittynyt naiseksi! Mahtavaa, että länsimainen sairaalloisen laihuuden ihannointi ei ole vielä saavuttanut Makumiraa. Mun hoikkaa olemustani ei pidetä täällä yhtään minään! :D
Tällaiset asiat saattaa suomalaisesta vaikuttaa töykeydeltä. Mutta kohteliaisuus ja ihmisten huomiointi koostuukin täällä paljon kauniimmista ja syvemmistä asioista kuin Suomessa. Me kohteliaina ollaan ehkä sanomatta tosiasioita toisesta ja käännetään katse pois, koska on epähienoa ”sekaantua” muiden asioihin. Tansaniassa paljon tärkeämpää on toisista ihmisistä välittäminen. Ketään ei jätetä yksin, jokainen vieras toivotetaan tervetulleeksi, ulkomaisiin ihmisiin ja kulttuureihin tutustuminen on siunaus, kysellään toisten kuulumisia ja ollaan kiinnostuneita muista. Elämän ilot, surut, suuret tapahtumat ja epäonni kohdataan yhdessä ja autetaan toisia silloin, kun siihen on tarvetta. Suomessa on liian usein niin, että kun on veronsa maksanut, voi pään kääntää pois.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
