Kohtaamisia Kilimanjarolla

”Avara kuin koko maailma, mahtava, korkea ja uskomattoman valkoinen auringon valossa, oli Kilimanjaron neliömäinen huippu”
Ernest Hemingway

5891 metriä korkea, lumihuippuinen Kilimanjaro Tansanian pohjoisosassa on Afrikan korkein vuori ja samalla yksi maailman suurimmista tulivuorista. Kilimanjaro on laajuudeltaan 3889 neliökilometriä, ja sillä on sekä useampia huippuja että kraatereita. Vuorta pidetään yhtenä maailman kauneimmista vuorista ja vuodesta 1989 lähtien se onkin ollut maailmanperintökohde. Ylväällä vuorella on tietenkin arvoisensa nimi. Kilimanjaron ympäristössä asuvan Chagga heimon kielellä Kilimanjaro tarkoittaa Jumalan vuorta. Vuorella on kaksi erillistä korkeampaa huippua, joiden nimet ovat Kibo ja Mawenzi. Chaggatarinan mukaan Kibo ja Mawenzi olivat alunperin siskoksia. Kibo oli heistä viisaampi ja pisti aina huolellisesti ruokaa varastoon pahan päivän varalle. Mawenzi puolestaan oli huoleton ja aina vaikeuksien koittaessa tuli nurkumaan apua sisareltaan. Lopulta Kibolla meni täysin hermot kerjäävään siskoonsa ja hän löi täät kiivastuksissaan lusikalla päähän. Tästä syystä Mawenzi on huipuista matalampi ja rikkonaisempi. Chaggojen uskomuksen mukaan vuorelle on myös kätketty suuri aarre, jota suojelevat voimalliset henget. Tästä syystä jokaista vuorelle pyrkivää rankaistaan pääkivulla, väsymyksellä ja äärimmäisellä kylmyydellä. Myöhemmin näihin taruihin on lisätty myös kristillistä perimätietoa, mikä on tehnyt vuoresta yhä kiinnostavamman.
Vuori on siis kaikkina aikoina kiehtonut ihmisiä. Ensin useita afrikkalaisia heimoja ja sitten muualta tulleita tutkimusmatkailijoita. Nykyisin noin 30,000 turistia vuosittain yrittää valloittaa vuoren. (Vain alle kolmasosa heistä siinä onnistuen) Minäkin muistan, kuinka lukion maantiedonlisäkurssilla kirjoitin opettajan luennoinnin tahdissa ”Afrikan korkein vuori, Kilimanjaro...”. Kuinka uskomattoman kiehtovalta lauseen alku kuullosti itsenäisyyteen kaipaavan 17-vuotiaan korvissa. Minussa heräsi valtava palo päästä näkemään kyseinen vuori ja Afrikka aivan omin silmin. Loppu tunnin taisin istua omissa aatoksissani, miettien maailmaa, josta niin vähän olin vasta nähnyt. Silloin ehkä ensimmäistä kertaa kaduin hieman sitä, että olen niin kovin kunnollinen, kiltti ja tottelevainen. Jospa olisinkin ihmisenä täysin toisenlainen? Sellainen joka ottaisi salaa isänsä pankkikortin, ostaisi lipun Afrikkaan ja vaan karkaisi. Mitä kaikkea kokisinkaan?! Sen sijaan, että olisin edes harkinnut tekeväni mitään sellaista, kirjoitin lupauksen vihkoni viimeiselle sivulle. ”Odota maailma, vielä minä tulen!”
Lauantaina tuo hetki sitten viimein koitti. Viikonlopuksi Anna vei minut tutustumaan vanhempiinsa, jotka asuvat Mwikan kylässä lähellä Kilimanjaroa. Vanhempien talo ja tilukset sijaitsevat Kishingoni nimisen pienen ”vuoren” rinteellä, josta selkeällä säällä pystyy näkemään Kilimanjaron korkeimman huipun, välissä olevan Uuwo vuoren yli. Illalla, juuri ennen auringonlaskua, ilman viilennyttyä kiipesimme Annan kanssa Kishingonin huipulle, josta pystyi näkemään paremmin molemmat ”sisarukset” sekä myös vuoren toisella puolella avautuvan laakean Kenian tasangon. Vaikka vielä en päässytkään näkemään Kilimanjaroa kokonaisuudessaan, olin silti sanaton. Ei ihmisten kielissä taida olla sanaa kuvaamaan hetkeä, jolloin vuosien odotus palkitaan ja unelma toteutuu. Siinä me sitten seisottiin auringon laskiessa, unelmani ja minä. Vielä en päässyt sanomaan käsipäivää, mutta senkin aika vielä koittaa myöhemmin elokuussa.
Vaikka maisemat olivat henkeä salpaavat, oli viikonloppu kokonaisuudessaan ehkä tähän astisista kokemuksistani vaikein täällä. Minä olin Annan vanhemmille ainoastaa rikas eurooppalainen, jolle kelpaa vain luksus, johon olen tietenkin kotonani tottunut. Ihmiset eivat tiedä, kuinka paljon jo ymmärrän swahilia, vaikka itse sitä aika heikosti puhunkin. Minun oli siis hyvin vaikea istua olohuoneessa ja hymyillä, kun käsitin toisten puhuvan juuri minusta. ”Miksi sinä kerrot sille, että meillä on kymmenen lasta? Nuo euroopalaiset aina vitsailevat siitä, että afrikkalaisilla on niin paljon lapsia ja sanovat, että he ovat siksi niin köyhiä” Annan isä tuhahti tyttärelleen, tämän esitellessä perhettään. ”No joo, ei se mitään syönyt, kun ei meidän ruoka ole tarpeeksi hyvää ja hienoa” äiti puolestaan mutisi pöytää siivotessaan. Ruokana oli riisiä ja lihaa, oikein hyvää, mutta vatsaani nyt vaan ei mahdu valtavia annoksia. ”Älä näytä sille navettaa, sehän kauhistuu”, ”Älä kerro sille sitä, se nauraa”, ”Minä olen vaan maanviljelijä, ei minulla ole sille tarjota mitään sellaista, mitä se kuitenkin haluaa” jne... Koko ajan ilmapiiri oli samanlainen. Nöyristelevä, alentuva ja häpeilevä, vaikka totuus oli todellakin aivan päinvastainen. Olin aivan ihmetyksissäni, että miten jollain voi olla ihana koti niin kauniilla paikalla. Miten voi olla, että minä unelmoin Kilimanjaron näkemisestä vuosia, samalla kun toiset voivat tervehtiä vuorta elämänsä jokaisena aamuna. Pari päivää ei kuitenkaan selvästi riitä murtamaan niitä käsityksiä, mitä toinen on saattanut kantaa koko elämänsä. Mikään mitä tein ei muuttanut tai rauhoittanut tilannetta.

Nöyristelyn karmein huipentuma tapahtui sunnuntaiaamuna. Tansaniassa on tapana tervehtiä vanhuksia tai korkea-arvoisia henkilöitä erityisellä kunnioittavalla tervehdyksellä ”Shikamoo”, johon tervehditty vastaa ”Marahaba”. Kirkkoon kävellessäni vastaani tuli hyvin vanha mummo, keppiinsä nojaten. Kirkon edessä tämä nainen kumarsi edessäni ja sanoi ”Shikamoo” juuri, kun olin tervehtimässä häntä näillä samoilla sanoilla. En pystynyt enkä kehdannut vastata, kuten olisi kuulunut. Sinä hetkenä halusin lähteä takaisin kotiin. Mitä valkoiset ovatkaan täällä Afrikassa aikoinaan saaneet aikaan.