Rahat tai henki!

17.4.2010
No ei nyt aivan, mutta jotain sinne päin. Tänään aamulla koin elämäni ensimmäisen ryöstön yrityksen. Minä ja Tina lähdettiin aamulla Tengerun markkinoille, sillä tarvitsin uusia vaatteita. Aamut ja illat alkavat olla jo kohtalaisen koleita, joten yksillä farkuilla ja parilla pidemmällä paidalla ei vielä kovin pitkälle pärjää. Löysinkin heti alkuun oikein mukavat housut kahdella eurolla ja suuntasin sitten ihmisvilinään etsimään paitoja. Hetkeksi me Tinan kanssa juutuimme pahaan tungokseen, jossa ihmiset tönivät toisiaan ja myyjät huutelivat hintoja kovaan ääneen. Yritimme päästä pois mahdollisimman nopeasti kaaoksen keskeltä, mutta joka paikka oli tukossa ja eteneminen hankalaa. Tässä tungoksessa varas ilmeisesti näki tilaisuutensa. Uskon hänen seuranneen meitä jo jonkin aikaa odottaen hyvää hetkeä. Tilanteen rauhoituttua huomasin saman tien olkalaukkuni olevan aivan riekaleina. Rahani ja puhelimeni olivat silti tallella, koska olin laittanut ne laukun sisällä olevaan erilliseen pikkutaskuun. Tinan laukussa oli myös viilto, mutta hänenkään rahoja oltu onnistuttu viemään. Laukut olivat kuitenkin entiset ja myös uudet housuni olivat.. no jos eivät nyt pilalla niin ainakin hyvin ilmastoidut. Vaikka olin pitänyt olkalaukkua etupuolellani, oli varas tai varkaat silti onnistuneet viiltämään puukolla kahdenkymmenen sentin pituisen repeämän laukkuni sivuun. Laukussani oli myös 3 muuta erillistä pistojälkeä, joten yritys oli ollut ilmeisen ahkera. Varas ei selvästi ollut näissä puuhissa ensimmäistä kertaa, niin taitavasti hän homman hoiti. Ihmisten puskiessa en tuntenut, että kukaan olisi sen kummemmin nykinyt laukkuani ja myyjien huutaessa ja ihmisten tervehtiessä meitä iloisen kovaäänisesti, kankaan repeämistä ei voinut kuulla.
Vaikka mitään ei viety, on oloni silti tosi kurja. Laukku oli minulle erityisen tärkeä. Sain sen vasta viime jouluna lahjaksi mummoltani, juuri tätä matkaa varten. Meitä ei huvittanutkaan tapahtuman jälkeen ostaa enää mitään, vaan palasimme käytännössä saman tien takaisin kotiin. Aluksi olin vaan niin hämmentynyt, etten tiennyt miten reagoida. Vasta kampuksella tilanne kokonaisuudessaan valkeni minulle. Laukkuni oli marimekon vahvaa laatua, farkkukankaan tyyppistä paksua puuvillaa, joten millään ihan heppoisella sitä ei ole rikki saanut. Pistojäljet kankaassa olivat muutaman sentin paksuisia, mistä voi päätellä jotain puukon koosta. Aloinkin ajatella, mitä jos varas olisi hädissään laukkua puhkoessaan osunut minuun. Tai mitä jos joku tungeksija olisi tönäissyt minua varasta kohden juuri, kun hän oli leikkaamassa laukkuani? Tämän tajutessani aloin voida pahoin. Sitä vaan kuljeskelee ympäriinsä iloisesti kaikkea uutta ihmetellen, tajuamatta että vaara saattaa olla aivan parin sentin päässä. Kun totesin Annalle, että taisi siinä olla vähän suojelusenkelikin seuramaassa, järkyttynyt Anna huudahti ”Ei, itse Jumala kaikessa suuruudessaan oli teidän matkassa! Ei mikään sen vähempi!”
Vaikka moni tuttu kampuksella tuli tapauksesta kuutuaan tapaamaan meitä ja sanomaan, kuinka he ovat kiittäneet Taivaan Isää siitä, ettei meille käynyt kuinkaan, oli monen ihmisen reaktio marketilla hieman toisenlainen. Jotkut, jotka näkivät silvotun laukkuni alkoivat vain nauraa. Toiset tietenkin pahoittelivat ja olivat kauhuissaan, mutta osa suhtautui niin kuin asiassa olisi jotain hauskaa. ”Kappas, kuinka kävi mzungulle!” Näiden ihmisten ajatus oli, että vahinko ei ole niin kovin suuri, sillä onhan meillä eurooppalaisilla rahaa mistä ottaa. Meidän vaihtaritoveri Edward puolestaan menetti asiasta kuulessaan ihan hermonsa. ”Tämä on asia, jota mä en tässä kulttuurissa ymmärrä. Miksi hitossa kaikki ihmiset kohteliaisuussyistä moikkaavat mua ystävällisesti ja iloisesti, mutta samalla voivat kuitenkin leikata puukolla laukkuni auki ja viedä mun kamat?!”
Myönnän, että Edwardilla oli tietenkin pointtinsa, mutta en kuitenkaan ajattele, että varastaminen jotenkin kuuluisi olennaisena osana juuri afrikkalaiseen kulttuuriin. Jos vanhakansa tiesi sanoa, että ”tilaisuus luo varkaan”, niin mitä sitten tekevät nälkä ja epätoivo? Minun laukkuni silvottiin maassa, joka on yksi maailman köyhimmistä maista, ja jossa lähes 40% ihmisistä elää alle parilla dollarilla päivässä. En missään nimessä hyväksy varkaan toimintapaa tai keinoja, eikä selitysten etsiminen saa minua lakkamaan suremasta tunnearvoltaan tärkeän laukun menetystä, mutta en silti halua mennä vannomaan, etten itse oman perheeni sekä läheisteni kurjuutta ja nälkää tarpeeksi kauan katseltuani sortuisi johonkin vastaavaan. Kulttuuria se ei kuitenkaan ole. Ikävän tapahtuman syynä oli joko yksittäisen ihmisen valitsema pahuus tai sitten hänen keinonsa selvitä hengissä, mutta ei missään nimessä koko maanosan ihmisiä määrittävä, peritty ominaisuus.

Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.
Psalmi 121:7-8