Menetä hermosi ja palaa takaisin lähtöruutuun!

Mä olen täysin raivoissani. Mä olen maailman huonoin sietämään tärkeiden asioiden epäjärjestystä. Suunnitelmallisuus, selkeys ja organisointi ovat mun hyvän mielenterveyteni avainsanoja. Asioiden sekavuus, toiminnan holtittomuus ja vailla suuntaa harhailu puolestaan saavat mut täydelliseen henkiseen kaaokseen, jossa mun kaikki toimintakykyni on mennyttä. Juuri nyt tuo tilanne ei ole enää kovin kaukana.
Mä olen nyt ympäristössä, jossa kello on usein pelkkä koriste ja asioiden kanssa ei ole niin ”nökönuukaa”. Aluksi tämä rentous huvitti, mutta kun esimerkiksi edelleen mun oleskelulupa asiani ovat hoitamatta ja epäselviä, alkavat mun vitsini pikkuhiljaa käydä vähiin. Luennot ovat nyt pyörineet pian kokonaisen viikon, enkä mä siltikään tiedä, missä mun milloinkin pitäisi olla. Eikä tiedä oikein kukaan muukaan, sillä aikataulu on täynnä puutteita ja väärää tietoa. Kukaan yliopiston hallinnostakaan ei osaa neuvoa ja mua pompotellaan tyypiltä toiselle ympäri kampusta. Mä jonotan useita tunteja siellä täällä ilman, että vastausta löytyy. Tiedätte varmaan sen maailman raivostuttavimman tilanteen, jolloin etsit jonkin yrityksen nettisivuilta sen yhteystietoja. Vaikka maalaisjärkesi sanoo, että yrityksen yhteystietojen kuuluu ehdottomasti olla näkyvillä heti etusivulla, löydät ne silti vasta keskimäärin kuudennen linkin tai uuden ikkunan takaa. Löydettyäsi numeron soitat puhelinvastaajaan, painelet ykkösiä ja vitosia aiheen mukaan ja sen jälkeen jäät kuuntelemaan loputtomiksi ajoiksi abbaa sekä tuttua ”kaikki asiakaspalvelijamme ovat nyt varattuja, ole hyvä ja odota sulkematta puhelinta” jaaritusta. Tällä hetkellä tiedon etsiminen opetuksesta ja luentojen sijainneista on täysin vastaavanlainen surkea prosessi.
Toinen esimerkki, joka kuvaa mun viimeisen viikkoni meininkiä, on se lasten tunnettu käärme ja tikapuut -lautapeli. Se on periaatteessa hyvin selkeä ja helppo peli, jossa liikut eteenpäin nopan silmäluvun mukaan, aloittaen alustan alanurkasta edeten kohti laudan ylänurkassa olevaa maalia. Jos osut ruutuun, jossa on tikapuut, saat onneksesi kavuta tikapuiden yläpäähän ja näin edetä pelissä huimasti. Toisena hetkenä saatat kuitenkin astua ruutuun, jossa on käärmeen pää. Silloin luisut takaisin alaspäin käärmeen hännän osoittamaan kohtaan. Joskus tämä kaikessa yksinkertaisuudessaan kohtalaisen mielikuvitukseton, simppeli peli, saattaa kuitenkin muuttua kirotuksi, tunteja kestäväksi oravanpyöräksi, jossa pyörit ja luisut ympäriinsä kuin luulotautinen pääsemättä koskaan maaliin. Pari viimeistä päivää mä olen tuntenut olevani ihmisnappula tällä samaisella noidankehää kiertävällä pelilaudalla.
Yliopiston lukujärjestys on yhteinen kaikille tiedekunnille. Kurssia järjestävää tiedekuntaa tai kurssien sijaintia ei kuitenkaan aikataulussa ilmoiteta. Niistä on siis itse otettava selvää. Kurssien nimien perusteella olen pystynyt erottamaan teologisen tiedekunnan kurssit, mutta muita kursseja, kuten kehitysmaatutkimuksen, historian ja kirjallisuuden luentoja en osaa sijoittaa oikeisiin tiedekuntiin. Jos et tiedä tiedekuntaa, et ainakaan voi tietää sitä luokkaa, jossa kurssi pidetään. Kolme päivää olen nyt putkeen pyrkinyt selvittämään näitä tietoja, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tänään kello 11 aloitin yhden kurssin tietojen metsästämisen suoraan yliopiston johtajan toimistosta. Kun minut kolmen tunnin päästä kuuden eri sihteerin, dekaanin ja opinto-ohjaajan toimiston jälkeen lähetettiin tyhjin käsin takaisin johtajan toimistoon hakemaan jotain ”lomaketta, johon täytät valitsemasi kurssit ja palaat sitten tänne takaisin, jolloin selvitämme kurssien sijainnin”, mä meinasin päästää sellaisen Kullervon kirouksen, ettei tämä maa ole ennen kuullut!
Ongelma ei ole pelkästään yliopiston. Kaikkialla on yhtä sekavaa ja asioiden hoitaminen on tuskastuttavan aikaa vievää. On sitten kyse ostosten tekemisestä, postissa asioimisesta tai pankin asiakaspalvelusta. Myös ihmiset on usein myöhässä. Anna saattaa tulla joskus parikin tuntia myöhässä ilmoittamatta mitään syytä. Kerran Darissa Annaa odottaessani nurisin eräälle yhteiselle tutullemme siitä, kuinka röyheää on tulla myöhässä. Sain kuitenkin täysin kummeksuvan vaustaksen. ”Mutta Jenni, Annahan on sekä vaimo, että äiti! Hänellä on siis vaikka kuinka paljon asioita vastuullaan ja hoidettavanaan. Kyllä hän tulee, kun hän ensin hoitanut kaikki muut velvollisuutensa.” Kieltämättä hienoa arvostaa äitiyttä ja sen ensisijaisuutta tässä määrin, mutta ehdottoman raivostuttavaa silloin, kun itse odotat valmiina kengät jalassa. Tansanialaiset kuitenkin suhtautuvat ajan hukkaamiseen, odottamiseen, jonottamiseen, epäjärjestykseen ja suunnitelmien epäonnistumiseen uskomattomalla tyyneydellä. Kerran Darissa yritin noin kolmen tunnin ajan saada jostain raahaa. Kiertelin ympäri kaupunkia, mutta automaatit hajosivat juuri, kun olin toisena jonossa, yhdestä loppui raha ja eräs pankki meni kesken kaiken kiinni, jostain oudosta swahilinkielisestä syystä, mitä en kyennyt tulkitsemaan ja niin edelleen, kunnes lopulta jouduin rahattomana kävelemään kotiin useita kilometrejä. Kadumoille saapuessani turhautumiseni purkautui itkuna, jolloin baba ”lohdutti” minua. ”Voi Jenni, etkö sinä tiedä, että ihmiset ne tekevät suunnitelmia, mutta Jumala päättää. Ehkä Jumala halusi opettaa sinulle tänää jotain.”
Mä en keksi, että mikä opetus tässä kaikessa turhassa pyörimisessä voi olla. Ellei se sitten ole joku aggressionhallinnan tehokurssi.