Äveriään elämä kehittyvässä maassa

Mun kuukauteni Darissa alkaa olla lopuillaan. Puitteeni lomailuun olivat paljon hienommat kuin mitä olisin osannut odottaa tai mitä edes toivoin. Oli kuitenkin hyvin mielenkiintoista seurata myös, miten varakkaat tansanialaiset elävät. Itse asiassa maan yleinen köyhyys heijastuu selkeästi myös silloin, kun sitä katsoo tästä elämäntyylistä käsin. Tämän kuukauden jälkeen voin vahvasti todeta, että kun yleinen infrastruktuuri on heikkoa, ei herrojenkaan elämä ole pelkkää herkuttelua.
Yksi esimerkki tästä on tiet. Vain yleiset päätiet ovat asfaltoituja. Sorateiden mutkaisuutta ja kuoppaisuutta ei kuitenkaan edes huomaa silloin, kun on liikkeellä kävellen, mutta koitappa ajella niillä upouudella bemarillasi. Kyllä pojat keljuttaa! Autot pomppivat holtittomasti, pohja raapii kirskuen maata joka töyssyssä eikä iskarit ja vanteet voi mitenkään kestää yli kolmenkympin tuntinopeutta ja kivet lentävät peltiä ja ikkunoita kolhien. Vielä näin sadekaudella tiet tulvivat ja joka kuoppa on täynnä mutavelliä. Autot ovat tietenkin kaikki ravassa kattoa myöten. Niin kauan siis, kun valtiolla ei ole varaa ylläpitää teitä, on varakkaankin mahdotonta koreilla menopeleillään. Myös julkinen liikenne on ongelma. Suurkaupunki tarvitsisi ehdottomasti metroja, paikallisjunia ja ratikoita, mutta niitä ei ole. Tiet ovat aina ruuhkaisia ja usein omalla autolla puolen tunnin matka kestääkin kaksi tuntia. Ihmiset ajavat miten sattuu ja onnettomuudet ovat yleisiä. Väistämisvelvollisuus on täällä ihan vitsi ja liikennettä ohjaavaa poliisiakaan ei aina viitsitä totella, varsinkaan kun on kiire. Yksityisautoilu vaikuttaa täällä siis aivan järjettömältä idealta.
Toinen esimerkki ongelmista on vesi. Näin 2,5 miljoonan asukkaan kaupungissa vettä ei meinaa riittää kaikille. Yleistä vedenjakelua ei ainakaan tänne laitakaupungille ole saatu järjestettyä. Hanoista ei siis tule vettä. Silloin tällöin vesiauto kuitenkin tuo sitä ja täyttää talon katolla olevan suuren säiliön. Kun katolla on vettä, suihkut toimivat, mutta useimmiten ei ole vettä mitä tuoda. Kadumojen tontilla on onneksi oma kaivo. Se kuitenkin tarkoittaa peseytymisen suhteen kuppisuihkua eli sitä, että entisen ulkoministerin ja parlamentin pitkäaikaisen jäsenenkin on vaan kiltisti mentävä ammeeseen saavin ja napon kanssa. Sama on tietenkin huussin kanssa. Jos haluat pöntön huuhdella on sinun lapottava vesi itse. Viime viikolla meille tuli ensimmäisen kerran koko lomani aikana vesiauto. Katolla oleva säiliö täytettiin ja minulle ilmoitettiin kohteliaasti, että suihku on taas toiminnassa ja minähän ampaisin sinne ensi töikseni. Suihku toimikin moitteettomasti siihen asti kunnes halusin lopettaa sen. Tämä ei kuitenkaan enää onnistunut. Vettä tuli tuutin täydeltä, vaikka kuinka vääntelin hanoja. Mikään ei auttanut, sillä suihku oli ollut liian kauan käyttämättömänä ja jotenkin kuivahtanut. Isäntäväestä kukaan ei ollut paikalla. Ainoastaan Maggie, yksi palvelutytöistä oli kotona eikä hänkään tiennyt mitä tehdä. Loppupäivä me sitten kahdestaan kanniskeltiin sangoilla suihkuvettä talon pihalla olevaan kaivovesisäiliöön. Vesi ei siis mennyt täysin hukkaan, mutta illalla Kadumojen palatessa kotiin katon säiliö oli kylläkin jo iloisesti lorunut tyhjäksi. Rikas tansanialainen voi siis rakentaa itselleen vaikka kuinka upean kotikylpylän, mutta kun vettä ei tule, niin milläs kylvet.
Lisäksi ongelmana on jätteiden keräys, jota ei siis ole. Roskapönttöjä olen nähnyt oikeastaan vain länsimaalaisille tarkoitetuissa isoissa ja kalliissa kauppakeskuksissa. Muulla roskat heitetään ulos. Suurin osa ihmisistä polttaa omat kotitalousjätteensä talon tontin nurkassa. Tämä tarkoittaa kaikkia roskia, kuten myös muovipulloja, joille ei ole minkäänlaista kierrätysjärjestelmää. Etenkin tienvarret ovat roskaa täynnä. Koska ei ole roskiksia ja niitä tyhjentäviä jäteautoja, ihmiset heittävät roskansa luontoon. Esimerkiksi usein näkee sitä, että juotuaan pullonsa tyhjäksi matkustaja vain tipauttaa muovipullonsa daladalan ikkunasta ulos vilkkaalle moottoritielle. Tämä roskattu ympäristö on sama sekä rikkaille, että köyhille.
Sitten on tietenkin ne sähkökatkokset. Kun sähköä on tarpeeseen nähden liian vähän, sitä kuulemma säännöstellään. Jostain kaupunginosasta vain katkaistan sähköt kokonaan hetkeksi ja sitten hetken päästä on taas toisten vuoro istua pimeässä. Joskus sähköt katkeilevat ihan itsestään. Ja oli syy nyt sitten mikä tahansa, niin katkoksia on kuitenkin päivittäin. Tämä tekeekin vaikkapa pakastimet ja jääkaapit aikalailla turhiksi kapistuksiksi. Siinä sitä sitten hienokin rouva istuu patiolla vieraidensa kanssa hiki valuen ilman tuuletinta ja hörppii lämmintä mehua.
Köyhän kotona olen täällä kohdannut sen, mitä henkilökohtainen kurjuus voi olla. Rikkaan ihmisen luona olen puolestaan parhaiten havainnut koko maan yleiset puutteelliset olosuhteet. Suuret tuloerot, korruptoituneisuus ja vain pieni korkeastikoulutettujen yläluokka eivät siis ole kenenkään etu.

Kuyongan veljekset

31.3. 2010
Isaack Kuyonga, Annan nuorempi poika täytti viime viikolla 7 vuotta. Neljään vuoteen Isaackin syntymäpäiviä ei ole vietetty lainkaan, sillä viimeisien vuosien aikana Anna on aina tähän aikaan vuodesta ollut jo Makumirassa. Itseasiassa Isaack on syntynyt vasta myöhemmin keväällä, mutta ehdotin, että jos silti pidettäisiin tänä vuonna juhlat pienen pojan kunniaksi vielä ennen kuin joudumme lähtemään takasin Makumiraan. Anna piti ajatuksesta ja me kävimme yhdessä tilaamassa oikein sokerikuorrutetun kakun. Keskiviikkoiltana meitä oli juhlimassa Annan perhe, minä ja kolme Isaackin kaveria. Mitään koristeluja ei ollut. Ei ilmapalloja, ei merirosvo tai supermies aiheisia paperimukeja, lautasia tai lautasliinoja, ei ongintaa, ei aasinhäntäleikkiä tai mitään muutakaan ohjattua toimintaa. Juhla kesti noin 30 minuuttia, joista isä ehti olla paikalla viisi, kunnes hänen oli palattava taas takaisin verstaalle. Juhlapöydässä ei ollut kaiken maailman keksejä, karkkeja ja pullia vaan ainoastaan kakku, josta jokaiselle vieraalle riitti muutama suupala. Isaack oli kuitenkin suunnattoman onnellinen. Hänet oli juhlan kunniaksi puettu vaaleisiin suoriin housuihin ja keltaiseen kauluspaitaan. Poika hymyili iloisena, tanssia hytkyi koko ajan ja lauloi itselleen yhä uudestaan ”paljon onnea vaan”.

Minä olin ainoa, jolla oli lahja sankarille. Kakku oli jo vanhempien lahja, josta poika useaan otteeseen äitiään kiittikin. Sopivaa lahjaa miettiessäni kysyin Annalta, mitä poika mieluiten tekee. Anna vastasi, että Isaack rakastaa pelata jalkapalloa ja katsoa piirrettyjä. ”Hänellä on siis jo jalkapallo?”, kysyin. ”Ei, ei meillä ole yhtään palloa.” ”Ahaa, Isaack pelaa siis koulussa kavereidensa kanssa?” ”Ei, ei, kotona veljensä kanssa.”... En jatkanut keskustelua utelemalla ”ai niinku millä?” vaan lähdin siltä seisomalta kauppaan ostamaan kunnollista jalkapalloa. Lahjan antaminen ei koskaan aikaisemmin ole tuntunut yhtäaikaa sekä hyvältä että jotenkin myös niin surulliselta. Poika oli niin kovin hämillään lahjasta. Ennen edes paketin avaamista Isaack vain halusi otettavan kuvia itsestään lahjan kanssa. Lopulta lakattuaan hokemasta ”oma pallo, minun OMA pallo” Isaack tuli mun luokseni. ”Kiitos dada (sisko) lahjasta. Kiitos, kun kun tulit syntymäpäivilleni. Jumala sinua siunatkoon niin, että sinäkin saat omia lapsia, ja että ensimmäinen niistä on poika, niin kuin minä.” Jotta en olisi ruvennut itkemään liikutuksesta, ehdotin pallon testaamista koko porukalla. Loppuilta olikin yhtä riemua, kiljahtelua ja voiton hurmaa!

Anna koki, että minulla on jotain erityisen tärkeää annettavaa myös hänen toiselle pojalleen Ibrahimille, joka on nyt 12-vuotias varhaisteini. Anna oli nimittäin vakavasti sitä mieltä, että MINÄ olisin oikea henkilö kertomaan tosiasioita hänen pojalleen seksistä, lapsien saamisesta, ehkäisystä ja sukupuolitaudeista... Pari viikkoa sitten lounaalla, me puhuimme Annan kanssa HIV ja Aidsin kirouksesta Afrikassa. Puhe ajautui myös Afrikan moniin teiniraskauksiin sekä seksivalistuksen puutteeseen Tansaniassa. Kouluissa, edes lukioissa nuorille ei kerrota mitään raskaaksi tulemisesta tai sukupuolitaudeista. Tästä syystä sekä nuorten että aikuistenkin keskuudessa kiertää todella kummallisia huhuja seksistä, ehkäisystä ja esimerkiksi HIVin parannuskeinoista. Lisäksi edes aikuiset naiset eivät aina tarkalleen tiedä, mitä vaikkapa kuukautiskierron aikana tapahtuu. Kerroin Annalle, kuinka Suomessa jo ensimmäisellä luokalla lapsille selitetään nisäkkäiden ja siis myös ihmisten lisääntyminen. Vitosluokalla puhutaan murrosiästä ja sivutaan seksiä ja sukupuolitauteja. Kasiluokalla kaikki selostetaan läpi tarkemmin ja aiheesta keskustellaan avoimesti. Tässä vaiheessa Anna, pian nelikymppinen aikuinen nainen näytti melko vaikealta ja katseli tiukasti ruokaansa. Niin suuresta tabusta oli kuitenkin kyse. Jätin siis kertomatta jutun siitä, kuinka yläasteeni mursuviiksinen biologian opettaja koko luokan edessä nyppäsi kondomin rempseästi karttakepin nokkaan, noin niinkun esimerkkinä, vaikka tämä muisto mua itseäni niin kovasti alkoikin naurattaa. Aihe oli aivan liian vakava ja jäykkä minkäänlaisille vitsipuheille. Anna kuitenkin kovasti halusi tietää siitä, miten tällainen kasvatus nuoriin Suomessa vaikuttaa. Lisääkö se nuorten kiinnostusta kokeilla seksiä jo hyvin nuorina vai jääkö tutustumisen tarve vähemmälle, jos asioista on kerrottu etukäteen eikä niistä tarvitse itse ottaa selvää? Anna on työskennellessään seurakuntanuorten kanssa huomannut, että tansanialaisista 12-13 -vuotiaista nuorista suurin osa on jo harrastanut seksiä kokeilumielessä, usein jonkun kaverinsa kanssa, koska halusivat tietää, mitä se on. Kerroin Annalle, että tutkimusten mukaan vastaava ikä Suomessa on 16-21 vuotta ja suurin osa ensimmäisistä kerroista tapahtuu parisuhteissa. Mä taisin saada Annan vakuuttuneeksi oikean tiedon tärkeydestä, sillä Isaackin syntymäpäivillä Anna sitten aivan yllättäen pamautti juhlapöydässä: ”Ibrahim, tässä jonain päivänä Jennillä on juteltavaa sinun kanssasi. Hän kertoo sinulle eräästä tärkeästä asiasta ja toivon sinun kuuntelevan erittäin tarkkaan.” Tämän jälkeen Anna katsoi minuun hyvin merkitsevästi ja vakavana. Suu täynnä kakkua ja suupielet sokerikuorrutuksessa en voinut muuta kuin nyökätä. Kuinka oikeassa olinkaan, kun ensimmäisessä blogitekstissäni kirjoitin, "...etten hyvälläkään valmistelulla voi täysin varautua kaikkeen...”

Ibrahimin on määrä saapua aivan näillä minuuteilla. Mä tiedän, kuinka poikkeuksellinen afrikkalainen äiti Anna tässä asiassa on ja olen hyvin ylpeä hänestä. Hänelle itselleen ei ole kukaan koskaan kertonut mitään koko aiheesta, joten hän kokee, että minä ”valistuksen käyneenä” osaan selittää asiat paremmin. Mielestäni onkin hyvä kertoa nuorille faktoja, jotta he eivät sitten mene kavereiden huhupuheisiin, valheisiin ja retosteluihin. Kun kerron yhdelle, hän saattaa jakaa jotain kuulemastaan myös kavereilleen. Ja vaikka ei puhuisikaan, ainakin hän sitten itse tietää. Esimerkiksi vuonna 2006 aids tappoi Afrikassa noin 350 000 ihmistä ja 1,9 miljoonaa lasta jäi aids orvoiksi. Minulla on siis edessäni hyvin merkityksellinen tehtävä.
Tuossa se poika nyt on, täysin tietämättömänä mitä tuleman pitää. Eikun siis ”Kröhöm” ja härkää sarvista...

Fatuma

Fatuma on kuusivuotias kamalan laiha ja rimppakinttuinen pikkutyttö, joka asuu Kadumojen kotikadulla. Tapasin hänet ensimmäisen kerran noin kolme viikkoa sitten naiskuoron lauluharjoituksissa. Fatuma istui yksin kirkon nurkassa ja kiltisti odotti äitiänsä. Minne ikinä Getrude, Fatuman äiti meneekään, hänen on otettava tyttärensä mukaan, sillä toisin kuin useimmilla lähialueen taloista, hänellä ei ole palvelijoita kotonaan. Getrude on itse osa mama Kaduman palvelusväkeä. Fatuman isä lähti muutama vuosi sitten toisen naisen matkaan, eikä osallistu enää tyttärensä elämään. Fatuman vanhempi veli käy koulua jossain Kilimanjaron lähellä. Hänet on lähetetty asumaan sukulaisten luokse. Fatuman oli siis oltava seuraamassa harjoituksia, ettei olisi joutunut olemaan yksin kotona. Minäkin olin tuona iltana kirkossa vain kuuntelijan roolissa, koska olin ehdottomasti kieltäytynyt laulamasta swahilinkielisiä virsiä. Fatuma ujosteli minua kovasti ja sanoi nimensä vain hiljaa kuiskaten. Otin hänestä kuvan kännykälläni ja näytin sen tytölle. Fatuma alkoi kikattaa valtavan iloisena ja halusi leikkiä puhelimellani. Koko tunnin ajan tyttö vain kierteli ympäriinsä katsoen maailmaa kameran läpi, ottamatta yhtään kuvaa. Näytöllä heiluva huonolaatuinen ja rakeinen näky huvitti tyttöä ja selvästi lumosi tämän täysin. Myöhemmin hän ollut on ihastunut ottamaan kuvia ja videoita oikealla kamerallani sekä pelaamaan tietokoneellani muistipeliä.
Fatuma käy hallituksen peruskoulua tässä lähellä. Koulutus on kuitenkin Tansanian yksi ongelmista. Maassa on ilmaisia valtion ylläpitämiä kouluja, mutta sitten on myös kalliita yksityiskouluja. Opetuksen taso näiden kahden välillä on valtava. Aikaisemmin Tansanian yksi ylpeyksistä oli se, ettei maassa ollut käytännössä yhtään lukutaidotonta ja koulutus oli muutenkin Afrikan tasoon verrattuna hyvää. Tämä oli sosialistisen hallituksen parhaimpian saavutuksia. Reilu kymmenen vuotta sitten koulutuksen taso kuitenkin romahti. Valtion työllistämien opettajien palkat putosivat huimasti, minkä takia he siirtyivätkin opettamaan yksityiskouluihin. Opettajapulaa korvaamaan lähes kuka tahansa, joka suostui tekemään työtä alhaisella palkalla, hyväksyttiin valtiollisen peruskoulun opettajaksi. Kuulemma suurin osa uusista opettajista oli sellaisia, jotka eivät koskaan olleet onnistuneet itse läpäisemään lukiota. Tämä johti etenkin siihen, että englannin kielen osaaminen heikentyi huomattavasti. Nyt tätä satoa sitten korjataan, kun nämä huonon peruskoulun käyneet nuoret kansoittavat tällä hetkellä Tansanian yliopistoja. Imani on opettajana Dar es Salaamin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja kertoi tilanteen olevan heillä täysin toivoton. Vaikka yliopiston ainoa kieli on englanti samoin kuin tuomioistuinten, niin miten opetat asioita, kun lakiopiskelijat eivät osaa englantia. Toinen ongelma on yleissivistyksen puute sekä opiskelijoiden oman ajattelun heikkous. Jo peruskurssien filosofian perusteet -kirja on useimmille aivan liian vaikeatajuinen. Oppilaat sanovat hämillään, etteivät millään ymmärrä kirjassa pohdiskeltavia asioita. Valtio painostaa yliopistoa tuottamaan yhä enemmän ja nopeammin maistereita yhteiskunnan käyttöön. Tästä syystä Imani joutuu kolleegoineen päästämään läpi surkeita suorituksia, vaikka ymmärtää, etteivät he tule pärjäämään oikeussalissa. Samalla unelma siitä, että afrikkalaisella maisteritutkinnolla voisi olla jotain merkitystä myös Euroopassa, lipuu yhä kauemmas.
Tämä heikko koulutus on ainoa, johon Getrudella on varaa. Vaikka koulu on ilmainen, maksavat koulupuku, kirjat ja muut tarvikkeet vuodessa noin 50,000 shillinkiä (25 euroa). Se on Fatuman äidille jo lähes kahden kuukauden palkka. Getruden ainoa työ on toimia eräänlaisena puutarhurina Mama Kadumalle, jolle suuri puutarha on sydämmenasia. Joka päivä Getrude lakaisee kaikki kivetykset lehdistä ja kastelee kukat. Homma ei ole kovinkaan suuri, varsinkaan näin sadekaudella, ja Anna arvioikin hänen palkkansa olevan noin 30,000-40,000 shillinkiä. Vasta silloin ymmärsin tavanneeni äidin ja tyttären, jotka yhdessä pyrkivät elämään jokaisen päivänsä reilusti alle eurolla. En usko koskaan aikaisemmin kohdanneeni todella köyhää ihmistä. Getrude ei puhu käytännössä ollenkaan englantia. Kouluun ei kuulemma ollut silloin rahaa. Kamalinta hänestä on, kun siihen ei ole rahaa nytkään. Kaikki mikä tulee menee ruokaan. Hän ei voi tarjota Fatumalle yhtään suurempia mahdollisuuksia, kuin mitä hänellä itsellään oli, sillä yksityinen koulu, jossa opetus tapahtuu englanniksi, maksaa halvimmillaan noin 400-600 euroa vuodessa. Silti Getrude on yksi iloisimpia tapaamistani ihmisistä. Hän on aina nauramassa ja taputtamassa käsiään ja lauleskelee työtä tehdessään. Onhan maassa ihmisiä, joilla asiat ovat vieläkin huonommin.
Aina koulun jälkeen Fatuma tulee tänne, äitinsä työpaikalle. Ensin Fatuma tekee kotitehtävänsä. Hän laskee jo komeasti alekkain vihkoonsa, vaikka onkin niin nuori. Sen jälkeen Fatuma saa syödä palvelusväen kanssa. Ruoka on aina samaa. Ugalia, eli (täysin mautonta) maissipuuroa, josta sormin pyöritellään pieniä palloja sekä lautasen reunalla kasa vihreitä höyrytettyjä kasviksia. Silloin tällöin mukana on tomaattilientä, johon ugalia voi kastaa. Fatuma istuu lattilla lautanen edessään, hymyilee minulle ja ahtaa suuhunsa ruokaa, jota moni pohjoismaalainen lapsi ei söisi rangaistuksenkaan uhalla. Minun lounaani on aina pian palvelusväen ruokailun jälkeen. Riisiä, tomaattikasviskeittoa, kanaa, keitettyjä baanaaneja, leipää ja voita sekä hedelmämehua. Fatuma pyörii siinä vieressä ja ihmettelee, kun syön haarukalla ja veitsellä. (Täällä kaikki syödään aina joko sormin tai lusikalla. Paitsi ranskalaiset. Ne syödään aina noppimalla coctailtikulla yksi kerrallaan.) Usein otan ruokaa liikaa, koska Fatuma haluaa syödä ne mitä en jaksa. Jos joku näkee sanon, että en jaksanutkaan kaikkea, mutta useimmiten minun annetaan syödä täysin rauhassa suuressa ruokailuhuoneessa. Fatuma haluaa aina syödä tähteeni myös haarukalla ja veitsellä, vaikka ei siitä oikein mitään tulekaan. Silti hän haluaa opetella. Lopuksi hän vielä kaapii kaiken lautaselta veitsellä ja joskus pyyhkii viimeiset pisarat keittoa sormiinsa ja nuolee ne sitten. Anna taivaan Isä anteeksi, että mä aina jätän ruokaa.
Ruuan jälkeen me aina leikitään, jos mä vaan olen kotona. Fatuman lempiasia on leikkiä kotia. Muutama Joulu sitten isä antoi minulle pehmokoiran unikaveriksi. Veli risti sen pian Alfonsiksi. Viime päivät Alfons on viettänyt täällä vaalenpunaisesta kangasliinasta tehdyt vaipat jalassaan. Afrikassa naiset usein sitovat pienet lapsensä selkäänsä kangalla eli värikkäällä afrikkalaisella kankaalla. Fatumakin sitoo ”vauvansa” selkäänsä t-paitani avulla ja kanniskelee vauvaa mukanaan minne me sitten menemmekin. Fatuma tykkää leikkiä huoneessani, koska täällä on tuulettimen ansiosta viileää. Eilen Fatuma laittoi vauvansa nukkumaan sängylleni ja kävi itse siihen viereen makuulle. Pian he molemmat nukkuivat tuulettimen viileydessä, sininen mekkoni peittonaan.

Heidän siinä nukkuessaan en tiennyt mitä tehdä. Ennen kuin lähden haluaisin antaa tytölle lahjaksi vauvanuken, mutta toisaalta hän tarvitsisi koulupukua, kenkiä ja koulutarvikkeita. Hän on kuitenkin lapsi, jolla ei ole käytännössä yhtään lelua. En tiedä kumpi on tärkeämpää, lapsuus ja leikit vai tulevaisuus? Haluaisin muutenkin jotenkin auttaa. Tiedän, etten voi auttaa kaikkia täällä kohtaamiani ja tarvitsevia ihmisiä. Mutta edes näille kahdelle haluan ja pystyn antamaan jotain pientä. Mutta miten? Olemme Getruden kanssa ystäviä. Miten yhtäkkiä antaa toiselle rahaa niin, ettei samalla riko tasavertaista ystävyyttä ja muuta sitä nöyristelyksi ja kiitollisuudenvelaksi osoittamalla, että minulla onkin jotain paljon enemmän kuin sinulla?

Valkoinen vieras osa 2

22.3.
Tässä kuussa on mun kesälomani ja lukukausi alkaa taas huhtikuussa. Mun ajatus lomasta Darissa oli rauhallisia kävelyja kylällä ja pysähtymisiä jäätelölle, isäntäperheen kanssa oleilua ja arkista hommailua, uimista suolaisessa meressä ja paikkoihin tutustumista sekä torien kiertämistä, mutta etenkin nähtävyyksiä! Ehdottomastihan sivistynyt matkailija käyttää aina suuren osan matkastaan museoissa ja paikallisissa kulttuurikohteissa maan historiaan tutustuen!
Missähän vaiheessa tätä reissua, mä alan olla vähemmän eurooppalainen?
Annasta kävely on turhaa ja rasittavaa. Kukaan ei täällä tunnu kävelevän mihinkään ellei ole pakko ja pelkillä kävelyillä käyminen se vasta turhuuksien turhuutta onkin. ”Mä olen huomannut, että te valkoiset halauatte aina jotenkin urheilla”, Anna tokaisi typertyneenä. Tosiaankaan täällä ei näe yhtään lenkkeilijöitä, rullaluistelijoita, kilpapyöräilijöitä, liikuntakeskuksia tai kuntosaleja. Ainoastaan silloin tällöin nuoria miehiä pelaamassa jalkapalloa. Mä aionkin ottaa oikein valokuvan urheiluvälinekaupasta jos joskus sellaiseen törmään. No, isäntaperheellähän oli tosiaan ne palvelijat, joten kotitöihin osallistuminen on turhaa. Uimassa olen käynyt kerran ja silloinkin Anna istui rannalla. Meressä mun seuranani oli noin parikymmentä nuorta, jotka kaikki vaan seisoskelivat ja kiljahtelivat aalloissa. Yksi poika seuraili mun uimistani hetken ja tuli sitten sanomaan, ”Sinä uit hyvin, haluatko opettaa minuakin?” Yhtäkkiä siinä oli kymmenen nuorta pyytämässä samaa. ”Ettekö te tosiaan osaa uida?!” ihmettelin epäuskoisena. Kaikki kuitenkin pudistivat vakavina päitään. Rantaan palattuani en enää kysellyt Annalta miksi ihmessä hän ei ottanut uikkareita mukaan, enkä ole toiste ehdottanut uimaan menemistä. Darin alueen nähtävyyksien osalta puolestaan voi miettiä, mikä nyt on kenellekkin ”nähtävyys”. Täällä ei ole paljoakaan oman kulttuurin ja kansakunnan edistyksestä ja kehitysaskelista kertovia historiallisia merkkipaaluja, kuten keskiaikaisia linnoja, antiikin muureja, triviaalikoulujen kivijalkoja tai herraskartanoita. On karuja ja pimeitä kivisiä halleja, joissa pidettiin eri puolilta maata tuotuja orjia. Rautaisten nilkka ja kaulapantojen sekä niiden läpi pujotettavan ruostuneen raskaan kettingin näkeminen sai Annan voimaan pahoin. Täällä on erilaisia sekä arabialaisten, persialaisten että eurooppalaisten valloittajien aikoinaan rakentamia satamia ja kauppapaikkoja, joiden kautta kultaa ja muita rikkauksia, norsunluuta, mausteita sekä tietenkin orjia rahdattiin laivoilla kotimaahan myytäviksi. On lähetyssaarnaajien rakennuttamia pieniä kirkkoja ja kolonialismin ajan isäntien päämajoja ja tukikohtia. Olisitko itse innokas näyttämään kaikki nämä ”nähtävyydet” maahasi tutustumaan tulleelle vieraalle? Olisiko nämä niitä asioita, joiden kautta kertoisit itsestäsi, kotimaastasi ja kulttuuristasi?
Tansania on ollut itsenäinen vasta noin 50 vuotta. Se, mitä Anna haluaa minulle esitellä on tämän ajanjakson saavutukset. Olen nähnyt valkoisen talon kaupungin keskustassa, uudet, isot ja vastavalmistuneet toimistorakennukset, ministeriöt, kaupungin suurimmat itsenäiset afrikkalaiset kirkot sekä kirkkoja, joita seurakunnat ja ihmiset itse omalla panoksellaan rakentavat sekä joitain itsenäisen historian tärkeimpien tapahtumien muistomerkkejä. Anna haluaa näyttää mulle myös markkinoilla myytäviä Tansaniassa tehtyjä kauniita ja laadukkaita kankaita ja muita hänen kotimaassaan valmistettuja esineitä sekä tarjota mulle perinteisiä tansanialaisia ruokia.
Eniten Anna kuitenkin vie mua erilaisten ihmisten luo. Aluksi se tuntui musta todella oudolta. Välillä tunsin oloni aivan näyttelyesineeksi, jota esiteltiin kaikille mahdollisille tyypeille. Anna on kierrättänyt mua ympäri kaupunkia ystävien kotona ja heidän työpaikoillaan sairaaloissa, yliopistoissa, virastoissa ja hiippakuntatoimistoissa. Mut on esitelty eri seurakunnan papeille, Makongon kirkkoherralle ja muille kirkon työntekijöille. Mua on viety illallisille naapurien luo ja tutustumaan heidän maatiloihinsa. Mut on osallistettu häiden suunnitteluun ja mulla on ollut kunnia osallistua myös koulujen avajaisiin ja eilen kastejuhlaan. Aluksi kaikki tämä tuntui hirvittävän kiusalliselta. Kätellä nyt jokaista sekä esitellä ja kertoa itsestään joka paikassa. Vaivaantuneena ajattelin, että miksi ihmeessä ihmiset muka olisivat niin kiinnostuneita musta? Turhauttavinta on ollut se, että mut on otettu myös viikottain mukaan raamattupiirin tapaamisiin sekä kuorojen harjoituksiin, vaikka mä kuinka yritän sanoa, että mun ei ole mitään järkeä tulla, kun en ymmärrä sanaakaan. Anna kuitenkin aina sanoo: ”No, mutta näät ihmisiä siellä. Tutustut heihin ja näet millaisia ihmiset ovat. Kun menen takaisin Suomeen voit kertoa heille afrikkalaisista ihmisistä, koska tunnet heidät. Vaikka kuka sanoisi mitä, voit vastata, että ei, minä olen ollut siellä, minä olen nähnyt afrikkalaisia ihmisiä ja tiedän kyllä millaisia he ovat.” En pitkään ymmärtänyt ollenkaan, mitä ihmettä Anna mahtoi tarkoittaa. Vasta eilen kastejuhlan välittömässä tunnelmassa tajusin, ettei tässä kaikessa kyse olekaan musta. Kyse ei ole ollenkaan siitä, että minä olen jotenkin erityisen tärkeä esiteltävä, vaan että kohtaamani ihmiset ovat. Ennen kaikkea Anna selvästi haluaa näyttää mulle kaikenlaisia ihmisiä. Anna selvästi kokee, että kaikista tärkeintä on esitellä minulle, valkoiselle eurooppalaiselle, afrikkalaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä. Kertoivat historiankirjat sitten Afrikasta mitä tahansa, niin minulle tahdotaan näyttää jotain toisenlaista. Osoituksia siitä, että afrikkalaiset eivät ole orjia, eivätkä toisenluokan kansalaisia. He eivät ole vain kolmannen maailman köyhiä tai kouluttamattomia ihmisiä, jotka eivät ”osaa hoitaa omia asioitaan”, he eivät ole alistuneita ja vain epämääräistä, surkuteltavaa massaa kaukana maailman markkinoiden polttopisteistä ja kasvukeskuksista. Anna haluaakin osoittaa, että näiden eri aikoina (länsimaissa) tehtyjen, valitettavien yleistysten alta löytyykin erilaisia yksilöitä. Löytyy monisäikeisiä yksilöllisiä tarinoita, persoonallisuuksia, erilaisia taustoja ja valtavaa elämänkokemusta sekä älyä, kekseliäisyyttä ja tahdonvoimaa. Löytyy valtavat määrät positiivista maailmankatsomuksia ja elämän todellista riemua. Löytyy myös vahvaa yhteishenkeä, jolla sekä järjestetään suuria, elämän käännekohtiin osuvia juhlia että rakennetaan kirkkoja, löytyy tahtoa ylläpitää ja elvyttää afrikkalaisia tapoja ja perinteitä ja myös halua luoda vihdoin jotain omaa ja omaperäistä sekä ylpeyttä tästä omasta afrikkalaisuudesta. Anna on näyttänyt minulle eurooppalaiselle, että täältä löytyy kauneutta, monipuolisia ihmiskohtaloita, solidaarisuutta ja aitoa pyyteetöntä auttamista toisia ihmisiä kohtaan sekä myös ystävällisyyttä, kohteliaisuutta ja valtavaa vieraanvaraisuutta, jota riittää jakaa myös ulkopuoliselle. Ja, että nämä ovat se tärkein nähtävyys.

Valkoinen vieras osa 1

21.3.2010
Mzungu, valkoinen. Sitä kuulee täällä usein. Makumirassa aluksi tuntui ettei kukaan kiinnitä mitään huomiota, sillä onhan siellä joka vuosi vaihtareita. Muutamat käyntini lähialueen kylissa tai kaupungissa eivät vielä antaneet todellista kuvaa siitä, kuinka kiinostuneita valkoisesta vieraasta täällä ollaankaan.
Pari viikkoa olen ajatellut, etta mzungun kustannuksella saa ilmeisesti myös nauraa ja pilailla, mutta toisaalta ihmiset ovat niin kovin iloluontoisia, että he taitavat koko ajan pilailla toistensa kustannuksella. Silti huomaan monesti olevani varsinainen sirkushuvi. Esimerkiksi erilaisissa juhlissa ohjelman vetäjät tai ”juontajat” nostavat minut usein esille. ”Meillä on nyt oikein shamppanjaa, kun täällä on kerran mzungukin paikalla.” tai ”Mzungukin sieltä vaan rohkeasti hakemaan sitä ruokaa” ja aina ihmiset nauravat, hyväntahtoisesti kuitenkin. Tämän päiväisessä kastejuhlassa ihmiset tanssivat rytmikkään afrikkalaisen musiikin tahdissa ja yhden kappaleen ajaksi minäkin liityin joukkoon. ”Vau, katsokaa mzungua! Hänhän osaa tanssia hyvin! Uskomaton mzungu!” juhlan juontaja huusi innostuneena mikrofoonin ja ihmiset villiintyivät. Kastettavan lapsen ikivanha isoisä haki minut heti tanssivan ryhmän keskelle tanssimaan hänen kanssaan jotain salsan ja lambadan sekoitusta. Juhlaväki oli aivan innoissaan ja kaikki riehaantuivat tapauttamaan. Tanssin jälkeen Anna sanoi riemastuneena, että nyt en saa enää kieltäytyä laulamasta kuoron mukana tai kirkossa, sillä ”sinähän rakastat musiikkia!” Olihan se kieltämättä hauskaa, mutta niin suuri huomio on kovin kiusallista. Hymyilen ja vääntelen käsiäni, kun en muutakaan voi.
Bussiasemilla nuoret pojat myyvät aina kylmää pullovettä daladaloihin. Ne tulevat ikkunaan huutamaan ”vettävettävettä!” ja tunkevat pullojaan ihmisille. Kerrankin kun kieltäydyin, myyjä alkoi huutaa ”Mzungu, joka ei juo vettä. Millainen mzungu se sellainen on?!” ja taas kaikilla oli niin kovin hilpeää. Jopa Anna nauroi vieressä. Viime viikolla torilla joku huusi ”Hei, meillä on mzungu torilla! Mikä siunattu päivä! Tämän jälkeen kyllä kauppa käy!”
Pienet lapset ovat tietenkin avoimmimmin kiinnostuneita, eikä vanhemmat yritä sitä mitenkään estää. Päinvastoin. Paikallisten mielestä ei taida olla paljon mitään hauskempaa kuin mzungusta hölmistynyt lapsi. Lapsia oikein tyrkitään ja rohkaistaan tulemaan mun lähelle ja koskettamaan. ”Se on mzungu, sano sille tervetuloa.” Kerran daladalassa eräs etupenkillä istuva isä lähetti pienen tyttärensä takapenkillä mun vieressä istuvan, täysin tuntemattoman tädin syliin istumaan, jotta lapsi saisi oikein lähietäisyydeltä mua pällistellä. Tätä pikkulasta siis retuutettiin ihmiseltä toisella tukossa olevassa ja keikkuvassa bussissa vaan siksi, jotta lapsi pääsisi tutustumaan vieraaseen. Jotkut pienimmät lapset taas pelkäävät mua ja mä olen todennut olevani myös takuuvarma vauvan itkun lopettaja. Kerrankin yksi nuori äiti näytti hyvin tuskaiselta huutavan vauvansa kanssa. Mä menin heidän viereensä seisomaan hetkeksi ja johan lapsi kummasti unohti mielipahansa aiheen. ”Ei kestä kiittää” sanoin huojentuneelle äidille.
Joskus aikuisetkin tuijottavat ja monet haluavat kätellä. Arimmat koskettavat kättäni muka vahingossa daladalassa. Joskus myös tunnen, kuinka joku vaivihkaa kokeilee vaaleita hiuksiani torin ihmistungoksessa. Outojen hiusten lisäksi mussa kiinnostaa mun käsieni monet luomet. Ihmiset ihmettelevät joukolla, että mitä ne ovat. ”Ovatko nämä moskiitonpuremia?” on yleisin kysymys. Jotkut pyytävät kohteliaasti anteeksi ”Mzungu pole” ennen kuin aristelematta kokeilevat luomiani. Ihmiset katsovat järkyttyneinä myös mun mustelmaisia sääriäni. Daladalassa joutuu usein seisomaan ja varsinkin aluksi tottumattomuuteni aiheutti sen, että löin jalkojani koko ajan penkkeihin joka kuopassa ja käännöksessä. Nyt yli viikon vanhat mustelmat ovat alkaneet kauniisti vihertää. Anna on viemässä mua lääkäriin, koska mun koko vasen sääreni on aivan keltaisen vihreä. Luomet mä vielä osaan selittää auringolla, mutta en sitä, että miten iho voi silla tavalla vihertää. Käytänkin nykyisin joka päivä pitkää mekkoa.
Välillä kyllästyy täysin siihen, että on erilainen, eikä voi sitä mitenkään peittää. Joskus kuuman päivän jälkeen väsyneenä, hikisenä ja janoisena täpötäydessä ja hurjasti keikkuvassa daladalassa oikein ärsyyntyy. Tekisi mieli tokaista ”eikö äitisi opettanut sinua olemaan tuijottamasta”, vaikka sitten edes suomeksi. ”Mzungu” särähtää korvaani niin pahasti. Se tuntuu sivistymättömältä ja suoranaiselta loukkaukselta yksilöllisyyttäni kohtaan. Mulla on nimikin! Aina kuitenkin, kun liika huomio alkaa todella ottaamaan päähän, mä pyrin muistamaan, kuinka vähällä sitä sittenkin pääsee. Aina näissä tilanteissa on täysin selvää se, etteivät ihmiset tarkoita kiinnostustaan pahalla. Kukaan ei sano mulle mitään inhottavaa tai halua varsinaisesti loukata. Kukaan ei huutele perääni rasistisia kommentteja, sylkäise minuun päin, katso halveksuen, kieltäydy palvelemasta tai istuutumasta viereeni, käy käsiksi tai käske painumaan ”helvettiin täältä”. Erityisen kehittyneenä ja sivistyneenä itseään pitävässä Suomessakin on afrikkalaisella paljon paljon hankalampaa, kuin nyt minulla suomalaisella täällä Afrikassa. Suomessa maahanmuuttajien tilannetta ei myöskään helpota se totuus, että ympäröivä ennakkoluulojen ilmapiiri on nyt se kotimaa, jossa heidän on oltava ehkä lopunikäänsä. Heihin verrattuna minun ärsyyntymiseni huomion kohteena olemisesta puolen vuoden matkani aikana on lapsellista nurinaa, sillä pääasiallisesti ihmisethän haluavat vain kysellä kuka olen, jotta voivat toivottaa tervetulleeksi. Ihmiset kutsuvat kylään, jotta voivat esitellä minut myös koko perheelleen. Ennakkoluulo minun kohdallani on vain sitä, että ihmiset ihmettelevät, eikö minulla ole täällä aivan liian kuuma. Kunpa kaikilla maailman ulkopuolisilla, olisi aina näin helppoa!

Afrikkalainen jumalanpalvelus

19.3.2010
Jokaisena sunnuntaiaamuna täälla Dar es Salaamissa mut on herätetetty kuudelta kirkkoon. Täällä ei ilmeisestikään ole syytä käydä suomalaiseen tapaan keskustelua sunnuntain kirkonmenojen myöhäistämisestä, jotta ihmiset saapuisivat paremmin paikalle. Auringon noustessa kello seitsemältä suuri kirkko on aina tupaten täynnä väkeä. Itseasiassa Makongon eli täman kaupunginosan kirkko ei ole edes vielä valmistunut, vaan rakennustyöt ovat yhä pahasti kesken. Toisin kun Suomessa, Tansanian ev. lut. kirkko ei ole rikas, eikä seurakunnilla ole varaa rakentaa kirkkoja. Tätäkin paikallista kirkkoa rakennetaan seurakuntalaisten rahoilla aina pieni palanen kerrallaan, sitä mukaan, kun ihmiset jumalanpalveluksissa lahjoittavat rahaa hankkeeseen. Makongon kirkon rakennustyöt ovat olleet käynnissä jo kymmenen vuotta. Silti tähän mennessä kirkosta on lähinnä vain runko pystyssä, mutta ei esimerkiksi ikkunalaseja tai ovia. Penkkien tilalla on valkoiset muovituolit ja alttarin paikalla seisoo ruostuneet rakennustellingit. Nämä pienet puutteet eivät kuitenkaan missään nimessä vaikuta meininkiin kirkon eri toimituksissa.
Suomalaiselle kirkossakävijälle afrikkalainen jumalanpalvelus on suuri yllätys. Mulle henkilökohtaisesti ensimmäinen kirkkoaamu oli jonkinasteinen shokki, niin erilainen tapahtuma jumalanpalvelus täällä on, vaikka Makongon seurakunta onkin ihan luterilainen. Ensimmäiseksi voin todeta, että urut puuttuvat. Mä olen käsittänyt, että syynä ei ole rakentamisen keskeneräisyys vaan urkuja ei ylipäätäänkään käytetä. Niiden tilalla on sähköpiano tai kosketinsoittimet, tai mikä niiden virallinen nimi nyt onkaan. Kirkkoon asteleminen ja papin laulu sähköisen soittimen tahdissa tuntuu jylhään urkumusiikkiin tottuneelta kovin epäjuhlalliselta. Hassuinta on soittimen käyttö kuorolaulun aikana. Kukaan ei useinkaan edes soita koskettimia kuoron laulaessa, vaan aina joku vain käy näpäyttämässä päälle valmiin taustamusiikin. Tämä kuullostaa mielestäni aina kovin keinotekoiselta, varsinkin kun äänentoisto on usein heikko, eikä taustamusiikin vahvuus useinkaanole sopusoinnussa laulun kanssa. Täällä kirkossa on myös alttarin vieressä isot vahvistimet, mistä syystä basson jytke saa lattian värähtelemään. Hienoa on ollut kuitenkin huomata, kuinka monta eri kuoroa seurakunnalta löytyy ja kuinka lahjakkaita ne ovat! Naisilla, nuorilla, miehillä ja lapsilla on omat, isot kuoronsa. Niiden päälle esiintyy vielä sekakuoro. Kuoroharrastus on täällä kuulemma suuressa suosiossa kaikenikäisten keskuudessa. Baba Kaduman mukaan yksinkertaisesti siksi, että ”laulaminen nyt vaan tekee ihmiselle hyvää”. Kuorojen esitykset kuitenkin poikkeavat kaikessa suomalaiselle tyypillisistä kuoroista, jotka laulavat hartaasti katse virsikirjassa paikallaan pönöttäen. Kuoroilla on täällä lähes aina jonkinlainen koreografia, joko tanssia, taputuksia tai viittomia. Etenkin mieskuoron esitykset ovat olleet uskomattomia! Mä en ole nähnyt niin letkeitä lantioita, rytmitajua tai tanssin lennokkuutta edes discoissa aikaisemmin. Esitysten jälkeen ihmiset taputtavat ja jopa ”ölisevät” hurjina, sen mukaan, kuinka hyvä esitys oli. Suomessa taputetaan esitykselle usein vasta, jos pappi erikseen jälkeenpäin seurakuntaa sellaiseen hurjasteluun kehottaa. Yipäätäänkään kirkon penkissä ei täällä istuta tuppisuuna ja vakavana, vaan ilmassa on jonkinlaista hulinan tuntua. Ihmiset huutavat ylistystä, laulavat ja taputtavat sekä myötailevat ”aamen” huudoin pappia tämän saarnatessa. Kokonaisuudessaan jumalanpalvelus Tansaniassa on yllättävän äänekäs tapahtuma.
Hämmentävin ero on papin saarnassa. Suomessa pappi puhuu... hitaaaaasti.... rauhallisesti... ymmärtävästi... suopeana ja armahtavana... Tansanialaisessa saarnassa on tulinen tahti. Se on kovaäänistä pauhaamista, todellista ”messuamista”. Pappi kävelee puheensa aikana edestakaisin kirkon edessä, viuhtoo käsillään ja välillä jopa polkee jalkaansa asian painokkuuden ilmaisemiseksi. Äänenkäyttö on välillä niin voimakasta, että mun korvia särkee. Huvittavaa on, että pappi aina pitelee kädessään suurta mikrofonia, vaikka hän ei sitä missään nimessä tarvitsisi. Jälkeenpäin Anna selitti, että kovan äänenkäytön tarkoitus on, että Jumalan sana kuuluu mahdollisimman laajalle, niillekin ihmisille, jotka eivät käy kirkossa. En kysynyt, mitä mieltä paikallinen vapaa-ajattelijoiden liitto on tästä käytännöstä...
Ensimmäisen jumalanpalveluksen jälkeen Anna huomasi mun hämmennykseni ja me jäätiinkin pitkäksi aikaa keskustelemaan aiheesta. Anna puhui siitä, kuinka jumalapalvelus on ennen kaikkea seurakunnan yhteinen juhla. Ilo, riemu ja ylistys saavat kuulua ja niiden pitääkin kuulua, niinhän Raamatussakin kehotetaan. Anna antoi esimerkiksi psalmin 150.
”Ylistäkää häntä raikuvin torvin, ylistäkää häntä harppua ja lyyraa soittaen! Ylistäkää häntä tanssien ja rumpua lyöden, ylistäkää häntä luuttua ja huilua soittaen! Ylistäkää häntä symbaalien helinällä, ylistäkää häntä riemukkain symbaalein! Kaikki te, joissa on elämän henkäys, ylistäkää Herraa! Halleluja! ”
Siksi kuulemma heillä on usein soittimina myös rumpuja ja torvia. Anna, entinen evankelista ja tuleva pappi jatkoi ”Ihmiset jättävät kaikki työnsä tullakseen kirkkoon, meidän on tarjottava heille jotain syytä tehdä niin. Ihmiset eivät tule, jos kirkossa on tylsää. Ihmiset rakastavat musiikkia ja laulua ja haluavat kuulla painokkaan puheen, jolla on heille todellista sanomaa ja annettavaa”.
Myönnän, että Anna puhui paljon oikeita asioita. On totta, että kirkot ovat täällä aina täynnä ihmisiä. Laulu, musiikki ja iloisuus innostavat ihmisiä osallistumaan ja tulinen puhe voimakkaan ilmaisun kera saa ihmiset todella seuraamaan ja kuuntelemaan sataprosenttisesti puhujaa. Ymmärrän täysin, miksi nykyisin afrikkalaiset kirkot tekevät lähetystyötä Euroopassa ja antavat meille ohjausta siitä, kuinka elävöittää kirkon toimituksia. Tansanialaisessa messussa on paljon hyviä elemenettejä, joilla varmasti sopisi virkistää suomalaisiakin jäykänpuoleisia messuja. Tiedostan myös, että tervehenkinen ja kristillinen iloitseminen ja laulaminen eivät ehdottomasti olisi pahitteeksi suomalaistenkaan harmauteen ja vakavuuteen taipuvaisille mielenlaaduille. Silti en mahda sille mitään, että joka kerta täällä jumalanpalveluksen jälkeen tunnen, että jotain jäi puuttumaan. Eikä se ole pelkästään se, etten kyennyt ymmärtämään puoltakaan kuulemastani. Olen näinä viikkoina todennut, että mulle itselleni kokemus Jumalan suuruudesta vahvistuu ennen kaikkea hiljaisessa ja rauhallisessa kirkossa. Oma kokemukseni Jumalan läsnäolosta ilmenee levollisuutena sekä äärimmäisen rauhan tunteena, mikä vahvistaa aina uudestaan luottamukseni Jumalan johdatukseen ja varjelukseen. Jumalanpalveluksen jälkeen poistun yleensä kirkosta tyynenä, mieli levänneenä ja täynnä uutta voimaa ja rohkeutta. Jumalanpalvelus Tansaniassa on iloinen ja väkevä tapahtuma, äänekäs ylistysjuhla, joka selvästi vetää suuret määrät kirkossakävijöitä. Silti itselleni omimmalta tuntuu hiljentyminen Jumalan ihmeellisyyden ja kaikkivoipaisuuden edessä.

Perheen merkitys

18.3.2010
En osaa selittää afrikkalaista kollektiivista kulttuuria. En osaa ymmärtää sitä, sillä aina ensimmäisenä tämän perhekeskeisen kulttuurin eri piirteisiin törmätessäni minut valtaa suuri hämmennys ja vastustuskin. Mitä?! Missä ovat yksilön oikeudet ja vapaudet? Missä on yksilön vapaa tahto ja oikeus päättää itse asioistaan? Missä vapaus omiin ajatuksiin ja mielipiteisiin? Entä ihmisen tarve toteuttaa itseään? Entä yksilöllisen identiteetin huomioiminen? Minä, hirvittävän omatahtoinen ja itsepäinen ihminen olen aivan sekaisin. Toivon ja uskon, että matkani aikana afrikkalainen yhteisöllisyys avautuu minulle paremmin, mutta vielä kaikki on suurta hämmennystä.
Annan tässä muutamia esimerkkejä, jotka kuvastavat hyvin perhekeskeistä kulttuuria ja siihen sisältyviä tiettyjä velvollisuuksia sekä ihmisten välistä hierarkiaa. Koska en osaa näitä tapoja vielä yhden kuukauden jälkeen kovinkaan selittää, kerron siis tarinat niinkuin ne minulle on kerrottu tai sellaisina kuin ne ovat mulle tapahtuneet.
Imani, Kadumojen poika, kertoi vanhasta sedästään, joka on jo pitkään asunut Ruotsissa. Setä elää hyvin länsimaista ja itsenäistä elämää. Muutamia vuosia sitten sedän kaukainen sukulainen kuoli täällä Tansaniassa. Afrikkalaisiin perinteisiin kuuluu, että jokainen ystävä ja sukulainen aina osallistuu tällaisten tapahtumien järjestämiseen auttamalla valmisteluissa tai vähintäänkin tukemalla rahallisesti. Lisäksi kaikki saapuvat aina hautajaisiin. Setä lähettikin tavan mukaan rahaa kattamaan hautajaisten kustannuksia, mutta ei kuitenkaan tehnyt pitkää ja kallista matkaa. Vuoden päästä tästä sedän oma tytär kuoli Dar es Salaamissa, jolloin mies matkusti kotimaahansa järjestämään tyttärensä hautajaisia. Kukaan sukulaisista ei kuitenkaan osallistunut järjestelyihin tai kustannuksiin. Eivät edes omat sisarukset lähettäneet surunvalittelua. Setä jätettiin täysin yksin surunsa ja valmistelujensa keskelle. Vieläpä kun tämä meni ostamaan hautaustoimistosta uurnaa, kauppias kieltäytyi myymästä sellaista. Jättämällä väliin sukulaisensa hautajaiset, setä oli rikkonut kauhella tavalla sosiaalista normistoa, mikä perhekeskeisessä kulttuurissa on valtava kauhistus. Ainoa asia, mitä setä pystyi tekemään, oli mennä tapaamaan yhteen kokoontuneita suvun ja kotikylän vanhimpia, viedä heille anteeksipyyntölahjat, polvistua heidän eteensä ja anoa anteeksiantoa vuodentakaiselle käytökselleen. Lopulta vanhimpien kokous hyväksyi anteeksipyynnön. Hautajaispäivänä paikalla oli tuhat perheenjäsentä, sukulaista ja ystävää suremassa sedän kanssa ja tukemassa häntä sekä henkisesti että taloudellisesti. Mennyt oli pois pyyhitty.
Imani on veljessarjan nuorin. Hän halusi ensin astronautiksi, mutta nuorena kiinnostuessaan isänsä jalanjäljissä politiikasta, hän päätti ryhtyä taloustieteilijäksi auttaakseen köyhää maataan. Lukion jälkeen nuori mies hakikin yliopistoon lukemaan taloustieteitä ja tuli heti kerralla hyväksytyksi. Mama ja baba Kaduma olivat kuitenkin sitä mieltä, että pojasta tulisi hyvä lakimies. Imani kerää tällä hetkellä aineistoa oikeustieteen gradua varten. Imanin ystävä Alice on myös lakiopiskelija, mutta kuulemma surkea sellainen. Alice käyttää kaiken aikansa lukemalla lääketieteellisiä julkaisua ja kirjoja lakikirjojen sijaan. Lukiossa Alice esimerkiksi voitti huimin pistein biologian valtakunnallisen kilpailun ja hänen lahjakkuutensa kemian ja lääketieteen alalla olivat varsin lupaavia. Alicen vanhemmat kuitenkin haluavat, että tyttärestä tulee juristi. ”Meillä on jo kaksi lääkäriä perheessä ja seuraavaksi me tarvitsemme lakimiehen”, he sanovat.
Tansaniassa, vaikka lapsi olisi jo muuttanut pois kotoa, on vanhemmilla aina oikeus puuttua tämän päätöksiin niin kauan, kuin he ovat elossa. Myös vanhemmilla veljillä on vastaavanlainen oikeus. Kun koko perhe on koolla ja vanhemmat veljet paikalla, Imani ei voi päättää mistään asioista. Näissä tilanteissa hänen mielipiteellään ei ole paljonkaan väliä.
Ibrahim, Kadumojen vanhin poika asuu kaukana Makongon kylästä, jossa vietti lapsuutensa. Hänellä on kuitenkin aina vanhimman veljen velvollisuus kylänsä ihmisiä kohtaan. Vaikka kello olisi kymmenen illalla Ibrahimin on pitkän matkan takaa tultava tuomaan surunvalittelunsa tai onnittelunsa tutuille, jotka ovat joko sairastuneet tai joiden lapsi on ilmoittanut kihlauksestaan. Puhelinsoitto ei missään nimessä riitä. Viime viikolla Imani kävi tapaamassa vanhaa opettajaa, joka oli joutunut sairaalaan. Nyt piireissä kohistaan, miksi perheen terveisiä lähetettiin tuomaan nuorimmainen poika, vaikka vanhempiakin veljiä on elossa. Imani tietää, että jos Ibrahim nyt sairastuu pahasti, kukaan ei ole huomaavinaankaan.

Vanhemmilla ihmisillä on Afrikassa siis aina auktoriteetti nuorempien yli. Eli tällöin väliä on sillä mitä kylän, suvun tai kaupungin vanhimmat päättävät. Tästä syystä yksilön henkilökohtaisilla tunteilla veljeään tai setäänsä kohtaan ei ole yllä mainitussa tilanteessa väliä. Jos kylän vanhimmat eivät anna anteeksi et anna sinäkään, tai muuten kaikkien paheksunta kohdistuu sinuunkin. Jos vanhimmat taas päättävät, että asia painetaan villaisella, on sinunkin unohdettava katkeruutesi ja annettava anteeksi. Tällainen kunnioitus näkyy myös ystävyyssuhteissa. Anna ja mama Kaduma ovat hyviä ystäviä. Silti Anna tekee aina niin kuin mama sanoo. Vaikka Anna kuinka paljon itse haluaisi jo lähteä kotiin ollakseen lastensa kanssa, hänen on jäätävä vielä illalliselle, jos mama Kaduma niin tahtoo. (Mikä silloin tällöin johtaa siihen, etta saattaessaan minua kotiin Anna luikkii äkkiä matkoihinsa, ennen kuin kiireinen mama palaa kotiin ja näkee hänet.) Tämä tarkoittaa myös sitä, että minullakaan ei aina ole valinnanvaraa. Joskus, kun kehotan Annaa menemään asioilleen ihan itsekseen ja vakuutan kyllä pärjääväni hetken yksikseni, Anna palaakin pian takaisin.”Mama Kaduma käski minun olla vieraani kanssa.” Se siitä rauhasta sitten.
Tämä sama kunnioitus näkyy kuulemma maan politiikassakin. Jo politiikasta eläköityneitä, entisiä presidenttejä kuunnellaan edelleen. Tai pikemminkin totellaan. Suomen kontekstiin siirrettynä tämä tansanialainen käytäntö tarkoittaisia kirjaimellisesti sitä, että monissa suurissa päätöksissä Tarja olisi pelkkä hymyilevä statisti, kun Manu ja Mara hääräisivät puikoissa. Vanhimpien ja edeltäjien mielipide on aina arvokkaampi ja painavampi.
Annan vielä yhden esimerkin yhteiskunnallisesta vastuusta. Minulle kerrottiin monien ihmisten halveksuvan missejä ja missikisoja. Heitä saatetaan vaikka myöhemmissä yliopisto-opinoissaan rankaista professorien taholta huonoilla arvosanoilla, koska ovat niin ”turhanpäiväisiä”. ”Miksi sinä keskityt kauneuteen ja ulkonäkoon ja tuollaiseen turhuuteen, kun maa on köyhä ja ihmiset kärsivät?!” Toisaalta kyllä monia afrikkalaistaustaisia filmitähtiä ja varsinkin jalkapalloilijoita ihaillaan suuresti. Usein kuitenkin täällä ihmisten kanssa keskustellessani olen huomannut, että ihmisen ensisijainen vastuu on olla hyödyksi yhteiskunnalleen, suvulleen ja perheelleen. Siinä yksilölliset toiveet kauneuskuningattaren tittelistä tai avaruuslentäjästä jäävät toisarvoiseksi

…

Tulen varmasti jatkamaan tästä aiheesta vielä paljon, sillä se on niin kovin kiinnostava! Minun kaikki ajatteluni, elämänkatsomukseni ja suhtautumiseni toisiin ihmisiin sekä yhteiskuntaan ovat niin totaalisesti individualistisen kulttuurin, demokratian ihanteiden, ihmisoikeusten ja yksilöllisen elämänkaaripsykologian läpivalaisemia, että ymmärrykseni tätä päinvastaista ajattelua kohtaan on vielä hyvin vajavainen. Esimerkiksi yksi asia, joka kovasti mietityttää on, että miten onnellisuus täällä käsitetään. Suomessahan onnellisuuden ajatellaan rakentuvan juuri itsetuntemuksen ja itsensä toteuttamisen kautta. Täällä näen koko ajan ympärilläni valtavasti onnellisia ihmisiä, mistä heidän onnensa siis rakentuu?