17.4.2010
No ei nyt aivan, mutta jotain sinne päin. Tänään aamulla koin elämäni ensimmäisen ryöstön yrityksen. Minä ja Tina lähdettiin aamulla Tengerun markkinoille, sillä tarvitsin uusia vaatteita. Aamut ja illat alkavat olla jo kohtalaisen koleita, joten yksillä farkuilla ja parilla pidemmällä paidalla ei vielä kovin pitkälle pärjää. Löysinkin heti alkuun oikein mukavat housut kahdella eurolla ja suuntasin sitten ihmisvilinään etsimään paitoja. Hetkeksi me Tinan kanssa juutuimme pahaan tungokseen, jossa ihmiset tönivät toisiaan ja myyjät huutelivat hintoja kovaan ääneen. Yritimme päästä pois mahdollisimman nopeasti kaaoksen keskeltä, mutta joka paikka oli tukossa ja eteneminen hankalaa. Tässä tungoksessa varas ilmeisesti näki tilaisuutensa. Uskon hänen seuranneen meitä jo jonkin aikaa odottaen hyvää hetkeä. Tilanteen rauhoituttua huomasin saman tien olkalaukkuni olevan aivan riekaleina. Rahani ja puhelimeni olivat silti tallella, koska olin laittanut ne laukun sisällä olevaan erilliseen pikkutaskuun. Tinan laukussa oli myös viilto, mutta hänenkään rahoja oltu onnistuttu viemään. Laukut olivat kuitenkin entiset ja myös uudet housuni olivat.. no jos eivät nyt pilalla niin ainakin hyvin ilmastoidut. Vaikka olin pitänyt olkalaukkua etupuolellani, oli varas tai varkaat silti onnistuneet viiltämään puukolla kahdenkymmenen sentin pituisen repeämän laukkuni sivuun. Laukussani oli myös 3 muuta erillistä pistojälkeä, joten yritys oli ollut ilmeisen ahkera. Varas ei selvästi ollut näissä puuhissa ensimmäistä kertaa, niin taitavasti hän homman hoiti. Ihmisten puskiessa en tuntenut, että kukaan olisi sen kummemmin nykinyt laukkuani ja myyjien huutaessa ja ihmisten tervehtiessä meitä iloisen kovaäänisesti, kankaan repeämistä ei voinut kuulla.
Vaikka mitään ei viety, on oloni silti tosi kurja. Laukku oli minulle erityisen tärkeä. Sain sen vasta viime jouluna lahjaksi mummoltani, juuri tätä matkaa varten. Meitä ei huvittanutkaan tapahtuman jälkeen ostaa enää mitään, vaan palasimme käytännössä saman tien takaisin kotiin. Aluksi olin vaan niin hämmentynyt, etten tiennyt miten reagoida. Vasta kampuksella tilanne kokonaisuudessaan valkeni minulle. Laukkuni oli marimekon vahvaa laatua, farkkukankaan tyyppistä paksua puuvillaa, joten millään ihan heppoisella sitä ei ole rikki saanut. Pistojäljet kankaassa olivat muutaman sentin paksuisia, mistä voi päätellä jotain puukon koosta. Aloinkin ajatella, mitä jos varas olisi hädissään laukkua puhkoessaan osunut minuun. Tai mitä jos joku tungeksija olisi tönäissyt minua varasta kohden juuri, kun hän oli leikkaamassa laukkuani? Tämän tajutessani aloin voida pahoin. Sitä vaan kuljeskelee ympäriinsä iloisesti kaikkea uutta ihmetellen, tajuamatta että vaara saattaa olla aivan parin sentin päässä. Kun totesin Annalle, että taisi siinä olla vähän suojelusenkelikin seuramaassa, järkyttynyt Anna huudahti ”Ei, itse Jumala kaikessa suuruudessaan oli teidän matkassa! Ei mikään sen vähempi!”
Vaikka moni tuttu kampuksella tuli tapauksesta kuutuaan tapaamaan meitä ja sanomaan, kuinka he ovat kiittäneet Taivaan Isää siitä, ettei meille käynyt kuinkaan, oli monen ihmisen reaktio marketilla hieman toisenlainen. Jotkut, jotka näkivät silvotun laukkuni alkoivat vain nauraa. Toiset tietenkin pahoittelivat ja olivat kauhuissaan, mutta osa suhtautui niin kuin asiassa olisi jotain hauskaa. ”Kappas, kuinka kävi mzungulle!” Näiden ihmisten ajatus oli, että vahinko ei ole niin kovin suuri, sillä onhan meillä eurooppalaisilla rahaa mistä ottaa. Meidän vaihtaritoveri Edward puolestaan menetti asiasta kuulessaan ihan hermonsa. ”Tämä on asia, jota mä en tässä kulttuurissa ymmärrä. Miksi hitossa kaikki ihmiset kohteliaisuussyistä moikkaavat mua ystävällisesti ja iloisesti, mutta samalla voivat kuitenkin leikata puukolla laukkuni auki ja viedä mun kamat?!”
Myönnän, että Edwardilla oli tietenkin pointtinsa, mutta en kuitenkaan ajattele, että varastaminen jotenkin kuuluisi olennaisena osana juuri afrikkalaiseen kulttuuriin. Jos vanhakansa tiesi sanoa, että ”tilaisuus luo varkaan”, niin mitä sitten tekevät nälkä ja epätoivo? Minun laukkuni silvottiin maassa, joka on yksi maailman köyhimmistä maista, ja jossa lähes 40% ihmisistä elää alle parilla dollarilla päivässä. En missään nimessä hyväksy varkaan toimintapaa tai keinoja, eikä selitysten etsiminen saa minua lakkamaan suremasta tunnearvoltaan tärkeän laukun menetystä, mutta en silti halua mennä vannomaan, etten itse oman perheeni sekä läheisteni kurjuutta ja nälkää tarpeeksi kauan katseltuani sortuisi johonkin vastaavaan. Kulttuuria se ei kuitenkaan ole. Ikävän tapahtuman syynä oli joko yksittäisen ihmisen valitsema pahuus tai sitten hänen keinonsa selvitä hengissä, mutta ei missään nimessä koko maanosan ihmisiä määrittävä, peritty ominaisuus.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.
Psalmi 121:7-8
18. huhtikuuta 2010
15. huhtikuuta 2010
Menetä hermosi ja palaa takaisin lähtöruutuun!
Mä olen täysin raivoissani. Mä olen maailman huonoin sietämään tärkeiden asioiden epäjärjestystä. Suunnitelmallisuus, selkeys ja organisointi ovat mun hyvän mielenterveyteni avainsanoja. Asioiden sekavuus, toiminnan holtittomuus ja vailla suuntaa harhailu puolestaan saavat mut täydelliseen henkiseen kaaokseen, jossa mun kaikki toimintakykyni on mennyttä. Juuri nyt tuo tilanne ei ole enää kovin kaukana.
Mä olen nyt ympäristössä, jossa kello on usein pelkkä koriste ja asioiden kanssa ei ole niin ”nökönuukaa”. Aluksi tämä rentous huvitti, mutta kun esimerkiksi edelleen mun oleskelulupa asiani ovat hoitamatta ja epäselviä, alkavat mun vitsini pikkuhiljaa käydä vähiin. Luennot ovat nyt pyörineet pian kokonaisen viikon, enkä mä siltikään tiedä, missä mun milloinkin pitäisi olla. Eikä tiedä oikein kukaan muukaan, sillä aikataulu on täynnä puutteita ja väärää tietoa. Kukaan yliopiston hallinnostakaan ei osaa neuvoa ja mua pompotellaan tyypiltä toiselle ympäri kampusta. Mä jonotan useita tunteja siellä täällä ilman, että vastausta löytyy. Tiedätte varmaan sen maailman raivostuttavimman tilanteen, jolloin etsit jonkin yrityksen nettisivuilta sen yhteystietoja. Vaikka maalaisjärkesi sanoo, että yrityksen yhteystietojen kuuluu ehdottomasti olla näkyvillä heti etusivulla, löydät ne silti vasta keskimäärin kuudennen linkin tai uuden ikkunan takaa. Löydettyäsi numeron soitat puhelinvastaajaan, painelet ykkösiä ja vitosia aiheen mukaan ja sen jälkeen jäät kuuntelemaan loputtomiksi ajoiksi abbaa sekä tuttua ”kaikki asiakaspalvelijamme ovat nyt varattuja, ole hyvä ja odota sulkematta puhelinta” jaaritusta. Tällä hetkellä tiedon etsiminen opetuksesta ja luentojen sijainneista on täysin vastaavanlainen surkea prosessi.
Toinen esimerkki, joka kuvaa mun viimeisen viikkoni meininkiä, on se lasten tunnettu käärme ja tikapuut -lautapeli. Se on periaatteessa hyvin selkeä ja helppo peli, jossa liikut eteenpäin nopan silmäluvun mukaan, aloittaen alustan alanurkasta edeten kohti laudan ylänurkassa olevaa maalia. Jos osut ruutuun, jossa on tikapuut, saat onneksesi kavuta tikapuiden yläpäähän ja näin edetä pelissä huimasti. Toisena hetkenä saatat kuitenkin astua ruutuun, jossa on käärmeen pää. Silloin luisut takaisin alaspäin käärmeen hännän osoittamaan kohtaan. Joskus tämä kaikessa yksinkertaisuudessaan kohtalaisen mielikuvitukseton, simppeli peli, saattaa kuitenkin muuttua kirotuksi, tunteja kestäväksi oravanpyöräksi, jossa pyörit ja luisut ympäriinsä kuin luulotautinen pääsemättä koskaan maaliin. Pari viimeistä päivää mä olen tuntenut olevani ihmisnappula tällä samaisella noidankehää kiertävällä pelilaudalla.
Yliopiston lukujärjestys on yhteinen kaikille tiedekunnille. Kurssia järjestävää tiedekuntaa tai kurssien sijaintia ei kuitenkaan aikataulussa ilmoiteta. Niistä on siis itse otettava selvää. Kurssien nimien perusteella olen pystynyt erottamaan teologisen tiedekunnan kurssit, mutta muita kursseja, kuten kehitysmaatutkimuksen, historian ja kirjallisuuden luentoja en osaa sijoittaa oikeisiin tiedekuntiin. Jos et tiedä tiedekuntaa, et ainakaan voi tietää sitä luokkaa, jossa kurssi pidetään. Kolme päivää olen nyt putkeen pyrkinyt selvittämään näitä tietoja, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tänään kello 11 aloitin yhden kurssin tietojen metsästämisen suoraan yliopiston johtajan toimistosta. Kun minut kolmen tunnin päästä kuuden eri sihteerin, dekaanin ja opinto-ohjaajan toimiston jälkeen lähetettiin tyhjin käsin takaisin johtajan toimistoon hakemaan jotain ”lomaketta, johon täytät valitsemasi kurssit ja palaat sitten tänne takaisin, jolloin selvitämme kurssien sijainnin”, mä meinasin päästää sellaisen Kullervon kirouksen, ettei tämä maa ole ennen kuullut!
Ongelma ei ole pelkästään yliopiston. Kaikkialla on yhtä sekavaa ja asioiden hoitaminen on tuskastuttavan aikaa vievää. On sitten kyse ostosten tekemisestä, postissa asioimisesta tai pankin asiakaspalvelusta. Myös ihmiset on usein myöhässä. Anna saattaa tulla joskus parikin tuntia myöhässä ilmoittamatta mitään syytä. Kerran Darissa Annaa odottaessani nurisin eräälle yhteiselle tutullemme siitä, kuinka röyheää on tulla myöhässä. Sain kuitenkin täysin kummeksuvan vaustaksen. ”Mutta Jenni, Annahan on sekä vaimo, että äiti! Hänellä on siis vaikka kuinka paljon asioita vastuullaan ja hoidettavanaan. Kyllä hän tulee, kun hän ensin hoitanut kaikki muut velvollisuutensa.” Kieltämättä hienoa arvostaa äitiyttä ja sen ensisijaisuutta tässä määrin, mutta ehdottoman raivostuttavaa silloin, kun itse odotat valmiina kengät jalassa. Tansanialaiset kuitenkin suhtautuvat ajan hukkaamiseen, odottamiseen, jonottamiseen, epäjärjestykseen ja suunnitelmien epäonnistumiseen uskomattomalla tyyneydellä. Kerran Darissa yritin noin kolmen tunnin ajan saada jostain raahaa. Kiertelin ympäri kaupunkia, mutta automaatit hajosivat juuri, kun olin toisena jonossa, yhdestä loppui raha ja eräs pankki meni kesken kaiken kiinni, jostain oudosta swahilinkielisestä syystä, mitä en kyennyt tulkitsemaan ja niin edelleen, kunnes lopulta jouduin rahattomana kävelemään kotiin useita kilometrejä. Kadumoille saapuessani turhautumiseni purkautui itkuna, jolloin baba ”lohdutti” minua. ”Voi Jenni, etkö sinä tiedä, että ihmiset ne tekevät suunnitelmia, mutta Jumala päättää. Ehkä Jumala halusi opettaa sinulle tänää jotain.”
Mä en keksi, että mikä opetus tässä kaikessa turhassa pyörimisessä voi olla. Ellei se sitten ole joku aggressionhallinnan tehokurssi.
Mä olen nyt ympäristössä, jossa kello on usein pelkkä koriste ja asioiden kanssa ei ole niin ”nökönuukaa”. Aluksi tämä rentous huvitti, mutta kun esimerkiksi edelleen mun oleskelulupa asiani ovat hoitamatta ja epäselviä, alkavat mun vitsini pikkuhiljaa käydä vähiin. Luennot ovat nyt pyörineet pian kokonaisen viikon, enkä mä siltikään tiedä, missä mun milloinkin pitäisi olla. Eikä tiedä oikein kukaan muukaan, sillä aikataulu on täynnä puutteita ja väärää tietoa. Kukaan yliopiston hallinnostakaan ei osaa neuvoa ja mua pompotellaan tyypiltä toiselle ympäri kampusta. Mä jonotan useita tunteja siellä täällä ilman, että vastausta löytyy. Tiedätte varmaan sen maailman raivostuttavimman tilanteen, jolloin etsit jonkin yrityksen nettisivuilta sen yhteystietoja. Vaikka maalaisjärkesi sanoo, että yrityksen yhteystietojen kuuluu ehdottomasti olla näkyvillä heti etusivulla, löydät ne silti vasta keskimäärin kuudennen linkin tai uuden ikkunan takaa. Löydettyäsi numeron soitat puhelinvastaajaan, painelet ykkösiä ja vitosia aiheen mukaan ja sen jälkeen jäät kuuntelemaan loputtomiksi ajoiksi abbaa sekä tuttua ”kaikki asiakaspalvelijamme ovat nyt varattuja, ole hyvä ja odota sulkematta puhelinta” jaaritusta. Tällä hetkellä tiedon etsiminen opetuksesta ja luentojen sijainneista on täysin vastaavanlainen surkea prosessi.
Toinen esimerkki, joka kuvaa mun viimeisen viikkoni meininkiä, on se lasten tunnettu käärme ja tikapuut -lautapeli. Se on periaatteessa hyvin selkeä ja helppo peli, jossa liikut eteenpäin nopan silmäluvun mukaan, aloittaen alustan alanurkasta edeten kohti laudan ylänurkassa olevaa maalia. Jos osut ruutuun, jossa on tikapuut, saat onneksesi kavuta tikapuiden yläpäähän ja näin edetä pelissä huimasti. Toisena hetkenä saatat kuitenkin astua ruutuun, jossa on käärmeen pää. Silloin luisut takaisin alaspäin käärmeen hännän osoittamaan kohtaan. Joskus tämä kaikessa yksinkertaisuudessaan kohtalaisen mielikuvitukseton, simppeli peli, saattaa kuitenkin muuttua kirotuksi, tunteja kestäväksi oravanpyöräksi, jossa pyörit ja luisut ympäriinsä kuin luulotautinen pääsemättä koskaan maaliin. Pari viimeistä päivää mä olen tuntenut olevani ihmisnappula tällä samaisella noidankehää kiertävällä pelilaudalla.
Yliopiston lukujärjestys on yhteinen kaikille tiedekunnille. Kurssia järjestävää tiedekuntaa tai kurssien sijaintia ei kuitenkaan aikataulussa ilmoiteta. Niistä on siis itse otettava selvää. Kurssien nimien perusteella olen pystynyt erottamaan teologisen tiedekunnan kurssit, mutta muita kursseja, kuten kehitysmaatutkimuksen, historian ja kirjallisuuden luentoja en osaa sijoittaa oikeisiin tiedekuntiin. Jos et tiedä tiedekuntaa, et ainakaan voi tietää sitä luokkaa, jossa kurssi pidetään. Kolme päivää olen nyt putkeen pyrkinyt selvittämään näitä tietoja, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tänään kello 11 aloitin yhden kurssin tietojen metsästämisen suoraan yliopiston johtajan toimistosta. Kun minut kolmen tunnin päästä kuuden eri sihteerin, dekaanin ja opinto-ohjaajan toimiston jälkeen lähetettiin tyhjin käsin takaisin johtajan toimistoon hakemaan jotain ”lomaketta, johon täytät valitsemasi kurssit ja palaat sitten tänne takaisin, jolloin selvitämme kurssien sijainnin”, mä meinasin päästää sellaisen Kullervon kirouksen, ettei tämä maa ole ennen kuullut!
Ongelma ei ole pelkästään yliopiston. Kaikkialla on yhtä sekavaa ja asioiden hoitaminen on tuskastuttavan aikaa vievää. On sitten kyse ostosten tekemisestä, postissa asioimisesta tai pankin asiakaspalvelusta. Myös ihmiset on usein myöhässä. Anna saattaa tulla joskus parikin tuntia myöhässä ilmoittamatta mitään syytä. Kerran Darissa Annaa odottaessani nurisin eräälle yhteiselle tutullemme siitä, kuinka röyheää on tulla myöhässä. Sain kuitenkin täysin kummeksuvan vaustaksen. ”Mutta Jenni, Annahan on sekä vaimo, että äiti! Hänellä on siis vaikka kuinka paljon asioita vastuullaan ja hoidettavanaan. Kyllä hän tulee, kun hän ensin hoitanut kaikki muut velvollisuutensa.” Kieltämättä hienoa arvostaa äitiyttä ja sen ensisijaisuutta tässä määrin, mutta ehdottoman raivostuttavaa silloin, kun itse odotat valmiina kengät jalassa. Tansanialaiset kuitenkin suhtautuvat ajan hukkaamiseen, odottamiseen, jonottamiseen, epäjärjestykseen ja suunnitelmien epäonnistumiseen uskomattomalla tyyneydellä. Kerran Darissa yritin noin kolmen tunnin ajan saada jostain raahaa. Kiertelin ympäri kaupunkia, mutta automaatit hajosivat juuri, kun olin toisena jonossa, yhdestä loppui raha ja eräs pankki meni kesken kaiken kiinni, jostain oudosta swahilinkielisestä syystä, mitä en kyennyt tulkitsemaan ja niin edelleen, kunnes lopulta jouduin rahattomana kävelemään kotiin useita kilometrejä. Kadumoille saapuessani turhautumiseni purkautui itkuna, jolloin baba ”lohdutti” minua. ”Voi Jenni, etkö sinä tiedä, että ihmiset ne tekevät suunnitelmia, mutta Jumala päättää. Ehkä Jumala halusi opettaa sinulle tänää jotain.”
Mä en keksi, että mikä opetus tässä kaikessa turhassa pyörimisessä voi olla. Ellei se sitten ole joku aggressionhallinnan tehokurssi.
13. huhtikuuta 2010
Kohtaamisia Kilimanjarolla
”Avara kuin koko maailma, mahtava, korkea ja uskomattoman valkoinen auringon valossa, oli Kilimanjaron neliömäinen huippu”
Ernest Hemingway
5891 metriä korkea, lumihuippuinen Kilimanjaro Tansanian pohjoisosassa on Afrikan korkein vuori ja samalla yksi maailman suurimmista tulivuorista. Kilimanjaro on laajuudeltaan 3889 neliökilometriä, ja sillä on sekä useampia huippuja että kraatereita. Vuorta pidetään yhtenä maailman kauneimmista vuorista ja vuodesta 1989 lähtien se onkin ollut maailmanperintökohde. Ylväällä vuorella on tietenkin arvoisensa nimi. Kilimanjaron ympäristössä asuvan Chagga heimon kielellä Kilimanjaro tarkoittaa Jumalan vuorta. Vuorella on kaksi erillistä korkeampaa huippua, joiden nimet ovat Kibo ja Mawenzi. Chaggatarinan mukaan Kibo ja Mawenzi olivat alunperin siskoksia. Kibo oli heistä viisaampi ja pisti aina huolellisesti ruokaa varastoon pahan päivän varalle. Mawenzi puolestaan oli huoleton ja aina vaikeuksien koittaessa tuli nurkumaan apua sisareltaan. Lopulta Kibolla meni täysin hermot kerjäävään siskoonsa ja hän löi täät kiivastuksissaan lusikalla päähän. Tästä syystä Mawenzi on huipuista matalampi ja rikkonaisempi. Chaggojen uskomuksen mukaan vuorelle on myös kätketty suuri aarre, jota suojelevat voimalliset henget. Tästä syystä jokaista vuorelle pyrkivää rankaistaan pääkivulla, väsymyksellä ja äärimmäisellä kylmyydellä. Myöhemmin näihin taruihin on lisätty myös kristillistä perimätietoa, mikä on tehnyt vuoresta yhä kiinnostavamman.
Vuori on siis kaikkina aikoina kiehtonut ihmisiä. Ensin useita afrikkalaisia heimoja ja sitten muualta tulleita tutkimusmatkailijoita. Nykyisin noin 30,000 turistia vuosittain yrittää valloittaa vuoren. (Vain alle kolmasosa heistä siinä onnistuen) Minäkin muistan, kuinka lukion maantiedonlisäkurssilla kirjoitin opettajan luennoinnin tahdissa ”Afrikan korkein vuori, Kilimanjaro...”. Kuinka uskomattoman kiehtovalta lauseen alku kuullosti itsenäisyyteen kaipaavan 17-vuotiaan korvissa. Minussa heräsi valtava palo päästä näkemään kyseinen vuori ja Afrikka aivan omin silmin. Loppu tunnin taisin istua omissa aatoksissani, miettien maailmaa, josta niin vähän olin vasta nähnyt. Silloin ehkä ensimmäistä kertaa kaduin hieman sitä, että olen niin kovin kunnollinen, kiltti ja tottelevainen. Jospa olisinkin ihmisenä täysin toisenlainen? Sellainen joka ottaisi salaa isänsä pankkikortin, ostaisi lipun Afrikkaan ja vaan karkaisi. Mitä kaikkea kokisinkaan?! Sen sijaan, että olisin edes harkinnut tekeväni mitään sellaista, kirjoitin lupauksen vihkoni viimeiselle sivulle. ”Odota maailma, vielä minä tulen!”
Lauantaina tuo hetki sitten viimein koitti. Viikonlopuksi Anna vei minut tutustumaan vanhempiinsa, jotka asuvat Mwikan kylässä lähellä Kilimanjaroa. Vanhempien talo ja tilukset sijaitsevat Kishingoni nimisen pienen ”vuoren” rinteellä, josta selkeällä säällä pystyy näkemään Kilimanjaron korkeimman huipun, välissä olevan Uuwo vuoren yli. Illalla, juuri ennen auringonlaskua, ilman viilennyttyä kiipesimme Annan kanssa Kishingonin huipulle, josta pystyi näkemään paremmin molemmat ”sisarukset” sekä myös vuoren toisella puolella avautuvan laakean Kenian tasangon. Vaikka vielä en päässytkään näkemään Kilimanjaroa kokonaisuudessaan, olin silti sanaton. Ei ihmisten kielissä taida olla sanaa kuvaamaan hetkeä, jolloin vuosien odotus palkitaan ja unelma toteutuu. Siinä me sitten seisottiin auringon laskiessa, unelmani ja minä. Vielä en päässyt sanomaan käsipäivää, mutta senkin aika vielä koittaa myöhemmin elokuussa.
Vaikka maisemat olivat henkeä salpaavat, oli viikonloppu kokonaisuudessaan ehkä tähän astisista kokemuksistani vaikein täällä. Minä olin Annan vanhemmille ainoastaa rikas eurooppalainen, jolle kelpaa vain luksus, johon olen tietenkin kotonani tottunut. Ihmiset eivat tiedä, kuinka paljon jo ymmärrän swahilia, vaikka itse sitä aika heikosti puhunkin. Minun oli siis hyvin vaikea istua olohuoneessa ja hymyillä, kun käsitin toisten puhuvan juuri minusta. ”Miksi sinä kerrot sille, että meillä on kymmenen lasta? Nuo euroopalaiset aina vitsailevat siitä, että afrikkalaisilla on niin paljon lapsia ja sanovat, että he ovat siksi niin köyhiä” Annan isä tuhahti tyttärelleen, tämän esitellessä perhettään. ”No joo, ei se mitään syönyt, kun ei meidän ruoka ole tarpeeksi hyvää ja hienoa” äiti puolestaan mutisi pöytää siivotessaan. Ruokana oli riisiä ja lihaa, oikein hyvää, mutta vatsaani nyt vaan ei mahdu valtavia annoksia. ”Älä näytä sille navettaa, sehän kauhistuu”, ”Älä kerro sille sitä, se nauraa”, ”Minä olen vaan maanviljelijä, ei minulla ole sille tarjota mitään sellaista, mitä se kuitenkin haluaa” jne... Koko ajan ilmapiiri oli samanlainen. Nöyristelevä, alentuva ja häpeilevä, vaikka totuus oli todellakin aivan päinvastainen. Olin aivan ihmetyksissäni, että miten jollain voi olla ihana koti niin kauniilla paikalla. Miten voi olla, että minä unelmoin Kilimanjaron näkemisestä vuosia, samalla kun toiset voivat tervehtiä vuorta elämänsä jokaisena aamuna. Pari päivää ei kuitenkaan selvästi riitä murtamaan niitä käsityksiä, mitä toinen on saattanut kantaa koko elämänsä. Mikään mitä tein ei muuttanut tai rauhoittanut tilannetta.
Nöyristelyn karmein huipentuma tapahtui sunnuntaiaamuna. Tansaniassa on tapana tervehtiä vanhuksia tai korkea-arvoisia henkilöitä erityisellä kunnioittavalla tervehdyksellä ”Shikamoo”, johon tervehditty vastaa ”Marahaba”. Kirkkoon kävellessäni vastaani tuli hyvin vanha mummo, keppiinsä nojaten. Kirkon edessä tämä nainen kumarsi edessäni ja sanoi ”Shikamoo” juuri, kun olin tervehtimässä häntä näillä samoilla sanoilla. En pystynyt enkä kehdannut vastata, kuten olisi kuulunut. Sinä hetkenä halusin lähteä takaisin kotiin. Mitä valkoiset ovatkaan täällä Afrikassa aikoinaan saaneet aikaan.
Ernest Hemingway
5891 metriä korkea, lumihuippuinen Kilimanjaro Tansanian pohjoisosassa on Afrikan korkein vuori ja samalla yksi maailman suurimmista tulivuorista. Kilimanjaro on laajuudeltaan 3889 neliökilometriä, ja sillä on sekä useampia huippuja että kraatereita. Vuorta pidetään yhtenä maailman kauneimmista vuorista ja vuodesta 1989 lähtien se onkin ollut maailmanperintökohde. Ylväällä vuorella on tietenkin arvoisensa nimi. Kilimanjaron ympäristössä asuvan Chagga heimon kielellä Kilimanjaro tarkoittaa Jumalan vuorta. Vuorella on kaksi erillistä korkeampaa huippua, joiden nimet ovat Kibo ja Mawenzi. Chaggatarinan mukaan Kibo ja Mawenzi olivat alunperin siskoksia. Kibo oli heistä viisaampi ja pisti aina huolellisesti ruokaa varastoon pahan päivän varalle. Mawenzi puolestaan oli huoleton ja aina vaikeuksien koittaessa tuli nurkumaan apua sisareltaan. Lopulta Kibolla meni täysin hermot kerjäävään siskoonsa ja hän löi täät kiivastuksissaan lusikalla päähän. Tästä syystä Mawenzi on huipuista matalampi ja rikkonaisempi. Chaggojen uskomuksen mukaan vuorelle on myös kätketty suuri aarre, jota suojelevat voimalliset henget. Tästä syystä jokaista vuorelle pyrkivää rankaistaan pääkivulla, väsymyksellä ja äärimmäisellä kylmyydellä. Myöhemmin näihin taruihin on lisätty myös kristillistä perimätietoa, mikä on tehnyt vuoresta yhä kiinnostavamman.
Vuori on siis kaikkina aikoina kiehtonut ihmisiä. Ensin useita afrikkalaisia heimoja ja sitten muualta tulleita tutkimusmatkailijoita. Nykyisin noin 30,000 turistia vuosittain yrittää valloittaa vuoren. (Vain alle kolmasosa heistä siinä onnistuen) Minäkin muistan, kuinka lukion maantiedonlisäkurssilla kirjoitin opettajan luennoinnin tahdissa ”Afrikan korkein vuori, Kilimanjaro...”. Kuinka uskomattoman kiehtovalta lauseen alku kuullosti itsenäisyyteen kaipaavan 17-vuotiaan korvissa. Minussa heräsi valtava palo päästä näkemään kyseinen vuori ja Afrikka aivan omin silmin. Loppu tunnin taisin istua omissa aatoksissani, miettien maailmaa, josta niin vähän olin vasta nähnyt. Silloin ehkä ensimmäistä kertaa kaduin hieman sitä, että olen niin kovin kunnollinen, kiltti ja tottelevainen. Jospa olisinkin ihmisenä täysin toisenlainen? Sellainen joka ottaisi salaa isänsä pankkikortin, ostaisi lipun Afrikkaan ja vaan karkaisi. Mitä kaikkea kokisinkaan?! Sen sijaan, että olisin edes harkinnut tekeväni mitään sellaista, kirjoitin lupauksen vihkoni viimeiselle sivulle. ”Odota maailma, vielä minä tulen!”
Lauantaina tuo hetki sitten viimein koitti. Viikonlopuksi Anna vei minut tutustumaan vanhempiinsa, jotka asuvat Mwikan kylässä lähellä Kilimanjaroa. Vanhempien talo ja tilukset sijaitsevat Kishingoni nimisen pienen ”vuoren” rinteellä, josta selkeällä säällä pystyy näkemään Kilimanjaron korkeimman huipun, välissä olevan Uuwo vuoren yli. Illalla, juuri ennen auringonlaskua, ilman viilennyttyä kiipesimme Annan kanssa Kishingonin huipulle, josta pystyi näkemään paremmin molemmat ”sisarukset” sekä myös vuoren toisella puolella avautuvan laakean Kenian tasangon. Vaikka vielä en päässytkään näkemään Kilimanjaroa kokonaisuudessaan, olin silti sanaton. Ei ihmisten kielissä taida olla sanaa kuvaamaan hetkeä, jolloin vuosien odotus palkitaan ja unelma toteutuu. Siinä me sitten seisottiin auringon laskiessa, unelmani ja minä. Vielä en päässyt sanomaan käsipäivää, mutta senkin aika vielä koittaa myöhemmin elokuussa.
Vaikka maisemat olivat henkeä salpaavat, oli viikonloppu kokonaisuudessaan ehkä tähän astisista kokemuksistani vaikein täällä. Minä olin Annan vanhemmille ainoastaa rikas eurooppalainen, jolle kelpaa vain luksus, johon olen tietenkin kotonani tottunut. Ihmiset eivat tiedä, kuinka paljon jo ymmärrän swahilia, vaikka itse sitä aika heikosti puhunkin. Minun oli siis hyvin vaikea istua olohuoneessa ja hymyillä, kun käsitin toisten puhuvan juuri minusta. ”Miksi sinä kerrot sille, että meillä on kymmenen lasta? Nuo euroopalaiset aina vitsailevat siitä, että afrikkalaisilla on niin paljon lapsia ja sanovat, että he ovat siksi niin köyhiä” Annan isä tuhahti tyttärelleen, tämän esitellessä perhettään. ”No joo, ei se mitään syönyt, kun ei meidän ruoka ole tarpeeksi hyvää ja hienoa” äiti puolestaan mutisi pöytää siivotessaan. Ruokana oli riisiä ja lihaa, oikein hyvää, mutta vatsaani nyt vaan ei mahdu valtavia annoksia. ”Älä näytä sille navettaa, sehän kauhistuu”, ”Älä kerro sille sitä, se nauraa”, ”Minä olen vaan maanviljelijä, ei minulla ole sille tarjota mitään sellaista, mitä se kuitenkin haluaa” jne... Koko ajan ilmapiiri oli samanlainen. Nöyristelevä, alentuva ja häpeilevä, vaikka totuus oli todellakin aivan päinvastainen. Olin aivan ihmetyksissäni, että miten jollain voi olla ihana koti niin kauniilla paikalla. Miten voi olla, että minä unelmoin Kilimanjaron näkemisestä vuosia, samalla kun toiset voivat tervehtiä vuorta elämänsä jokaisena aamuna. Pari päivää ei kuitenkaan selvästi riitä murtamaan niitä käsityksiä, mitä toinen on saattanut kantaa koko elämänsä. Mikään mitä tein ei muuttanut tai rauhoittanut tilannetta.
Nöyristelyn karmein huipentuma tapahtui sunnuntaiaamuna. Tansaniassa on tapana tervehtiä vanhuksia tai korkea-arvoisia henkilöitä erityisellä kunnioittavalla tervehdyksellä ”Shikamoo”, johon tervehditty vastaa ”Marahaba”. Kirkkoon kävellessäni vastaani tuli hyvin vanha mummo, keppiinsä nojaten. Kirkon edessä tämä nainen kumarsi edessäni ja sanoi ”Shikamoo” juuri, kun olin tervehtimässä häntä näillä samoilla sanoilla. En pystynyt enkä kehdannut vastata, kuten olisi kuulunut. Sinä hetkenä halusin lähteä takaisin kotiin. Mitä valkoiset ovatkaan täällä Afrikassa aikoinaan saaneet aikaan.
9. huhtikuuta 2010
Eikun reppu selkään ja koulutielle!
7.4.2010
Ensimmäisellä viikollani täällä Makumirassa yritin joka päivä pari kertaa käydä opinto-ohjaajani juttusilla suunnittelemassa tulevia opintojani, mutta mies ei ollut koskaan toimistossaan. Saavuin hankalasti keskellä koeviikkoa ja opinto-ohjaajani oli joka päivä valvomassa kokeita, eikä siksi kyennyt vastaanottamaan ketään. Jouduin siis lähtemään Dariin ilman minkäänlaista tietoa opinnoistani. Loman loppupulolella olinkin aivan kauhuissani, koska mulla ei ollut minkäänlaista lukujärjestystä,vaikka koulu alkaisi jo parin viikon päästä. Helsingissä kurssi-ilmoittautumiset tehdään usein jo parikin kuukautta ennen luentojen alkua. Nukuinkin viimeiset yöt huonosti murehtiessani, että mitä vaihtoajastani oikein tulee, jos kaikki kurssi-ilmoittautumiset ovat jo päättyneet tai ryhmät ovat täynnä! Annan opinnot olivat kuulemma selvät, sillä kaikki hänen kurssinsa jatkuisivat vielä tämän lukukauden. Meillä ei Annan kanssa ole samat opinnot, sillä hän on vasta kandivaiheen opiskelija. Opintorakenne on täällä erilainen kuin Suomessa. Viiden vuoden opiskelun jälkeen olet täällä vasta teologian kandidaatti, mutta silti valmis pastori. Maisteriopinnot ovat jo jatko-opintoja ja mahdollisia vain parhaiten menestyneille opiskelijoille. Minun ja muiden vaihtarien lisäksi maisteriopinnoissa on siis vaan kourallinen opiskelijoita. Tästä syystä Anna ei voinut minua lukujärjestykseni kanssa auttaa.
Koulun oli tarkoitus alkaa torstaina 8. huhtikuuta. Vaadin Annaa, että palaamme kampukselle jo maanantaina 5. päivä, jotta ehtisin edes paria päivää ennen luentojen alkua tietää oman lukujärjestykseni. Tiistaiaamuna kiirehdinkin ensi töikseni opinto-ohjaajan vastaanotolle ja hengästyneenä selitin asiani sekä syyt sille, miksi olin niin kamalan myöhässä suunnittelun kanssa. Opinto-ohjaajani ojensi minulle kirjasen yleisistä opintoasioista sekä kurssilistan. Kiitin, mutta sanoin samalla, että itseasiassa olen lukenut nämä tiedot jo netistä aikaa sitten. Annoinkin hänelle etukäteen laatimani listan kursseista, joihin osallistumisesta olin kiinnostunut. Kysyin niiden tarkkaa aikataulua, jotta ehtisin ennen torstaita tarkastaa, menevätkö valitsemani kurssit päällekkäin, ketkä ovat luennoitsijat, sopivatko tenttiaikataulut yhteen, ja jotta ehtisin pohtia kurssisisältöjä ja niiden työmäärää jne... Sain kuitenkin hyvin rauhallisen vastauksen: ”Aikatauluja ei ole vielä julkistettu.” Menin aivan sekaisin hämmästyksestä. ”Ööh, siis… mutta eikös torstai ole jo opetuksen alkamispäivä? Vai olenko jotenkin sekoittanut päivämäärät?” ”Et et, koulu alkaa torstaina. Luulen, että kurssiaikataulut ovat silloin valmiina”, mies vastasi. ”Luulet?!” ulvahdin. ”Niin, tiedekunnan sihteerin pitäisi saapua huomenna tai toivon ainakin, että hän tulee. Sitten suunnittelemme hänen kanssaan alkavan lukukauden aikataulut ja toivottavasti saamme ne valmiiksi torstaihin mennessä.” … Kiitin kohteliaasti ja poistuin.
Minä olin hädissäni kun minulla ei ollut vielä lukujärjestystä. Mies ei ollut millänsäkään, vaikka kellään täällä ei ole vielä lukujärjestystä. Opetus ja luennot alkavat huomenna. En tiedä mitkä niistä, missä ja milloin.
Ensimmäisellä viikollani täällä Makumirassa yritin joka päivä pari kertaa käydä opinto-ohjaajani juttusilla suunnittelemassa tulevia opintojani, mutta mies ei ollut koskaan toimistossaan. Saavuin hankalasti keskellä koeviikkoa ja opinto-ohjaajani oli joka päivä valvomassa kokeita, eikä siksi kyennyt vastaanottamaan ketään. Jouduin siis lähtemään Dariin ilman minkäänlaista tietoa opinnoistani. Loman loppupulolella olinkin aivan kauhuissani, koska mulla ei ollut minkäänlaista lukujärjestystä,vaikka koulu alkaisi jo parin viikon päästä. Helsingissä kurssi-ilmoittautumiset tehdään usein jo parikin kuukautta ennen luentojen alkua. Nukuinkin viimeiset yöt huonosti murehtiessani, että mitä vaihtoajastani oikein tulee, jos kaikki kurssi-ilmoittautumiset ovat jo päättyneet tai ryhmät ovat täynnä! Annan opinnot olivat kuulemma selvät, sillä kaikki hänen kurssinsa jatkuisivat vielä tämän lukukauden. Meillä ei Annan kanssa ole samat opinnot, sillä hän on vasta kandivaiheen opiskelija. Opintorakenne on täällä erilainen kuin Suomessa. Viiden vuoden opiskelun jälkeen olet täällä vasta teologian kandidaatti, mutta silti valmis pastori. Maisteriopinnot ovat jo jatko-opintoja ja mahdollisia vain parhaiten menestyneille opiskelijoille. Minun ja muiden vaihtarien lisäksi maisteriopinnoissa on siis vaan kourallinen opiskelijoita. Tästä syystä Anna ei voinut minua lukujärjestykseni kanssa auttaa.
Koulun oli tarkoitus alkaa torstaina 8. huhtikuuta. Vaadin Annaa, että palaamme kampukselle jo maanantaina 5. päivä, jotta ehtisin edes paria päivää ennen luentojen alkua tietää oman lukujärjestykseni. Tiistaiaamuna kiirehdinkin ensi töikseni opinto-ohjaajan vastaanotolle ja hengästyneenä selitin asiani sekä syyt sille, miksi olin niin kamalan myöhässä suunnittelun kanssa. Opinto-ohjaajani ojensi minulle kirjasen yleisistä opintoasioista sekä kurssilistan. Kiitin, mutta sanoin samalla, että itseasiassa olen lukenut nämä tiedot jo netistä aikaa sitten. Annoinkin hänelle etukäteen laatimani listan kursseista, joihin osallistumisesta olin kiinnostunut. Kysyin niiden tarkkaa aikataulua, jotta ehtisin ennen torstaita tarkastaa, menevätkö valitsemani kurssit päällekkäin, ketkä ovat luennoitsijat, sopivatko tenttiaikataulut yhteen, ja jotta ehtisin pohtia kurssisisältöjä ja niiden työmäärää jne... Sain kuitenkin hyvin rauhallisen vastauksen: ”Aikatauluja ei ole vielä julkistettu.” Menin aivan sekaisin hämmästyksestä. ”Ööh, siis… mutta eikös torstai ole jo opetuksen alkamispäivä? Vai olenko jotenkin sekoittanut päivämäärät?” ”Et et, koulu alkaa torstaina. Luulen, että kurssiaikataulut ovat silloin valmiina”, mies vastasi. ”Luulet?!” ulvahdin. ”Niin, tiedekunnan sihteerin pitäisi saapua huomenna tai toivon ainakin, että hän tulee. Sitten suunnittelemme hänen kanssaan alkavan lukukauden aikataulut ja toivottavasti saamme ne valmiiksi torstaihin mennessä.” … Kiitin kohteliaasti ja poistuin.
Minä olin hädissäni kun minulla ei ollut vielä lukujärjestystä. Mies ei ollut millänsäkään, vaikka kellään täällä ei ole vielä lukujärjestystä. Opetus ja luennot alkavat huomenna. En tiedä mitkä niistä, missä ja milloin.
Käsittämättömien maiden eläinten talvikäyttäytyminen
5.4.2010
Bussimatkalla takaisin minulla oli aikaa miettiä kuukauttani Darissa ja mitä kaikkea oli tapahtunut ja ihmisiä, joihin olin tutustunut. Kaduman perhettä, Annan ystäviä, Fatumaa ja hänen äitiään, joille en voinut sanoa heippaa, sillä Getrude ei kyennyt tulemaan viimeisinä päivinä töihin malarian takia. En myöskään ehtinyt antamaan maasai ystävälleni taskulamppua, sillä parina viimeisenä päivänä hänen tilallaan oli joku nuori poika. Mietin myös niitä asioita, joita olin taas oppinut Tansaniasta ja maan kulttuurista, mutta myös Suomesta. Ihmiset nimittäin olivat hyvin kiinnostuneita myös minun kotimaastani, perheestäni ja kulttuuristani. Ihmiset kyselivät paljon etenkin luonnosta. Tyypillisimpiä olivat kysymykset säästä. Kuinka lämmintä Suomessa on? Mitä ihmiset tekevät talvella kun on kylmä? Mitä tarkoittaa, että aurinko ei laske ollenkaan? Milloin Suomessa on sadekausi? Miten ihmeessä järven jää voi kestää jopa auton painon? Ihmiset kuuntelivet hämmästyneinä, kun kerroin millaisia ongelmia lumen paljous Suomessa on tänä vuonna aiheuttanut. Lisäksi paljon kyseltiin, että millaisia eläimiä Suomessa on, mitkä ovat myrkyllisimmät käärmeet ja varsinkin, että mikä eläin tappaa eniten ihmisiä. Anna ja hänen aviomiehensä olivat kummissaan, kun kerroin, kuinka vähän Suomessa on ihmisiä (Tansanian väkiluku on 17 milj), kuinka paljon meillä on metsiä ja järviä, ja kuinka rauhallista ja vaaratonta luonnossa on. Kerroin esimerkkinä, kuinka pari kesää sitten lähdin mökillä kävelylle. Vaeltelin siellä täällä itselleni tuntematomilla pikkuteillä ja poluilla paikkoja tutkien, kunnes tulin järven rantaan. Minulla oli kuuma, joten riisuin vaatteeni kivelle ja pulahdin veteen. Uituani hetken istuskelin puolisen tuntia rantakivillä ja annoin auringon kuivata itseni, puin sitten päälleni ja palasin takaisin mökille. Koko Kuyongan perhe nauroi, niin hullulta tarina heistä kuullosti. Mennä nyt uimaan yksin täysin tuntemattomaan veteen pelkäämättä krokotiileja eikä muka ketään näkemässä! Hämmästyttävin asia tuntui kuitenkin olevan eläinten talviuni. ”Nukkuvat monta kuukautta eivätkä syö mitään?! Entä hyönteiset, miten he voivat selvitä talven yli?”
Muut kysymykset liittyivät esimerkiksi suomalaiseen yhteiskuntaan. Miten ilmainen koulutus järjestetään? Mitä Suomessa tehdään kehitysvammaisille ihmisille tai mielisairaille? Miksei Suomessa ole nälänhätää ja köyhyyttä, siten kuin Tansaniassa? Mihin Suomen talous perustuu ja mitkä ovat suurimmat vientituotteet? Miten Suomessa hoidetaan maahanmuuttajia ja pakolaisia? Mistä syystä Suomessa on niin vähän korruptiota? Pisimmät keskusteluni kävinkin juuri korruptiosta. Täällä ihmiset selittävät sitä osaksi sillä, että palkat ovat niin pienet. ”Jos tulosi ovat jo lähtökohtaisesti niin pienet, etteivät ne mitenkään riitä elättämään perhettäsi, on ihmisen pakko tehdä epätoivoisiakin tekoja selvitäkseen” eräs Kadumojen sukulaisnainen selitti. Yksi työmaailman ongelmista on kuulemma myös se, että mahdollisuudet edetä työuralla ovat lähes olemattomat. Nuori kassaneiti on eläkkeelleen asti sama kassaneiti ilman, että koskaan ylenee vaikkapa osastomyyjäksi tai osastonhoitajaksi jne. Palkkakaan nouse tasaisin väliajoin kertyneen työkokemuksen mukaan, kuten Suomessa, vaan kassaneidin palkka on sama vuodesta toiseen. Työnantajat eivät myöskään tarjoa tai edes välttämättä kannusta lisäkoulutukseeen. Kun ihmisellä ei siis ole noususuuntaista uraputkea, joka on vaarassa tuhoutua korruption tai muun epärehellisyyden takia, ei ihmisillä ole myöskään paljoa, millä kiusausta vastustaa. Suomessa kiinni jäämisen riski on suurempi kuin yksittäinen rahasumma ja uralla eteneminen tuo todennäköisemmin loppupeleissä suuremman hyödyn.
Myös suomalaisesta kulttuurista kyseltiin paljon. Paikallisten häiden valmistelujen yhteydessä esimerkiksi tiedusteltiin, miten Suomessa vietetään häitä ja muita juhlia. Jouduin tanssimaan naisille häävalssia keittiössä näyttääkseni heille, miten se menee. He myös ihmettelivät, miksi Suomessa naiset joutuvat odottamaan niin pitkään, että mies kosii? Täysin typertyneitä oltiin kun ristiäisten jälkeen tunnustin, ettei Suomessa kastejuhlaan kuulu tanssiminen koko porukalla rytmikkään musiikin tahdissa. ”Mitä juhlimista se sellainen on, missä ei tanssita?!” hämmästeltiin. Kerroin myös, ettei Suomessa vastaavanlainen älämölö ja musiikin huudattaminen sunnuntaina aamupäivällä ole ollenkaan sallittua, vaikka kuinka olisi juhlat kyseessä. ”Mikä ihmeen hiljaisuus, miksei ihminen muka omalla pihallaan saisi juhlia musiikin tahdissa?” Anna kyseli aivan tuohtuneena. Yritin kovasti selittää myös suomalaista individualistista kulttuuria, jossa jokaisella on oma yksityisyytensä, omat alueensa, tavaransa ja etäisyytensä, joita tulee kunnioittaa. Ihmisiä ei saa esimerkiksi häiritä, varsinkaan metelöimällä, vierailuista tulee ilmoittaa etukäteen eikä tuntemattomiin ihmisiin saa koskea. Ylipäätäänkään toisen yksityisyyttä ja vapautta ei saa loukata. Anna ei meinannut uskoa minua, kun sanoin, että jos hän Suomessa tervehtisi jokaista vastaantulijaa tansanialaiseen tapaan ja pysähtyisi kyselemään aamun kuulumisia tai perheen vointia, häntä pidettäisiin höynähtäneenä. Sanoin, että joku saattaisi jopa soittaa huolestuneena poliisille, että täällä on nyt joku parka joka tarvitseen kipeästi apua. ”Mahdoton maa, eihän siellä voi ihminen elää!” Anna tuhahti täysin tuskastuneena. ”Tiedätkö, että joskus sinun maassasi minusta tuntuu aivan samalta”, sanoin ja aloimme taas kerran molemmat nauraa toistemme omituisuudelle.
Kun me lopulta yli kymmenen tunnin matkustamisen jälkeen pääsimme myöhään kotiin, rojahdin välittömästi uupuneena sängylle. Anna puolestaan aloitti paikkojen tutkimisen. Puisteli sänkyvaatteita, kurkisteli varovasti sängyn alle ja availi vaatekaapin ovia. Hetken sitä touhua seurattuani, mä kysyin hieman huvittuneena, että ”mitä sä nyt oikein hommaat?” ”Etsin käärmeitä..” Anna vastasi, niin kuin se olisi maailman luonnollisin asia. ”Käärmeitä!” mä pomppasin ylös. ”Niin, sunkin olis hyvä tarkastaa sänkys ennen kun siinä makoilet. Nyt on talviaika ja käärmeet hakeutuu lämpöön. Joka kerta kun koulu alkaa aina jollain meistä löytyy huoneesta käärme. Viime kerralla naapurihuoneen Faustinalla oli iso kobra sängyllä” Anna selosti. ”Mitä.. mitä sitten pitää tehdä, jos sängyllä on käärme?” mä sain kysyttyä ääni väristen. ”No otat tietenkin rungun (maasaiden mukanaan kantama jonkinlainen kävelykepin ja nuijan sekoitus) ja hakkaat sen hengiltä. Hakkaat vaan niin kauan, että se kuolee.” Kun mä vaan tuijotin Annaa täysin järkyttyneenä se tokaisi ”No mutta tietenkin! Mitä muuta siinä voi tehdä? Jos sinulla on käärme sängyssäsi ja sinun on itse päästävä nukkumaan, niin pakkohan sinun on se tappaa. Ethän sinä nyt käärmeen kanssa voi nukkua, tyhmäkö olet?!” Minä en vastannut mitään. Mielessäni vaan muistelin viime kertaa jolloin metrisen kyyn nähdessäni juoksin pakoon huutaen kuin syötävä. Tälläkö kertaa minun sitten pitäisikin mukamas miehekkäästi tarttua johonkin astaloon ja nuijia kobra hengiltä? Itsekseni petivaatteita möyhiessäni ajattelin, että ehei Anna ystäväiseni, kyllä mä vaan taas silläkin kertaa ovelasti valitsisin sen kirkumisen ja pakenemisen.
Bussimatkalla takaisin minulla oli aikaa miettiä kuukauttani Darissa ja mitä kaikkea oli tapahtunut ja ihmisiä, joihin olin tutustunut. Kaduman perhettä, Annan ystäviä, Fatumaa ja hänen äitiään, joille en voinut sanoa heippaa, sillä Getrude ei kyennyt tulemaan viimeisinä päivinä töihin malarian takia. En myöskään ehtinyt antamaan maasai ystävälleni taskulamppua, sillä parina viimeisenä päivänä hänen tilallaan oli joku nuori poika. Mietin myös niitä asioita, joita olin taas oppinut Tansaniasta ja maan kulttuurista, mutta myös Suomesta. Ihmiset nimittäin olivat hyvin kiinnostuneita myös minun kotimaastani, perheestäni ja kulttuuristani. Ihmiset kyselivät paljon etenkin luonnosta. Tyypillisimpiä olivat kysymykset säästä. Kuinka lämmintä Suomessa on? Mitä ihmiset tekevät talvella kun on kylmä? Mitä tarkoittaa, että aurinko ei laske ollenkaan? Milloin Suomessa on sadekausi? Miten ihmeessä järven jää voi kestää jopa auton painon? Ihmiset kuuntelivet hämmästyneinä, kun kerroin millaisia ongelmia lumen paljous Suomessa on tänä vuonna aiheuttanut. Lisäksi paljon kyseltiin, että millaisia eläimiä Suomessa on, mitkä ovat myrkyllisimmät käärmeet ja varsinkin, että mikä eläin tappaa eniten ihmisiä. Anna ja hänen aviomiehensä olivat kummissaan, kun kerroin, kuinka vähän Suomessa on ihmisiä (Tansanian väkiluku on 17 milj), kuinka paljon meillä on metsiä ja järviä, ja kuinka rauhallista ja vaaratonta luonnossa on. Kerroin esimerkkinä, kuinka pari kesää sitten lähdin mökillä kävelylle. Vaeltelin siellä täällä itselleni tuntematomilla pikkuteillä ja poluilla paikkoja tutkien, kunnes tulin järven rantaan. Minulla oli kuuma, joten riisuin vaatteeni kivelle ja pulahdin veteen. Uituani hetken istuskelin puolisen tuntia rantakivillä ja annoin auringon kuivata itseni, puin sitten päälleni ja palasin takaisin mökille. Koko Kuyongan perhe nauroi, niin hullulta tarina heistä kuullosti. Mennä nyt uimaan yksin täysin tuntemattomaan veteen pelkäämättä krokotiileja eikä muka ketään näkemässä! Hämmästyttävin asia tuntui kuitenkin olevan eläinten talviuni. ”Nukkuvat monta kuukautta eivätkä syö mitään?! Entä hyönteiset, miten he voivat selvitä talven yli?”
Muut kysymykset liittyivät esimerkiksi suomalaiseen yhteiskuntaan. Miten ilmainen koulutus järjestetään? Mitä Suomessa tehdään kehitysvammaisille ihmisille tai mielisairaille? Miksei Suomessa ole nälänhätää ja köyhyyttä, siten kuin Tansaniassa? Mihin Suomen talous perustuu ja mitkä ovat suurimmat vientituotteet? Miten Suomessa hoidetaan maahanmuuttajia ja pakolaisia? Mistä syystä Suomessa on niin vähän korruptiota? Pisimmät keskusteluni kävinkin juuri korruptiosta. Täällä ihmiset selittävät sitä osaksi sillä, että palkat ovat niin pienet. ”Jos tulosi ovat jo lähtökohtaisesti niin pienet, etteivät ne mitenkään riitä elättämään perhettäsi, on ihmisen pakko tehdä epätoivoisiakin tekoja selvitäkseen” eräs Kadumojen sukulaisnainen selitti. Yksi työmaailman ongelmista on kuulemma myös se, että mahdollisuudet edetä työuralla ovat lähes olemattomat. Nuori kassaneiti on eläkkeelleen asti sama kassaneiti ilman, että koskaan ylenee vaikkapa osastomyyjäksi tai osastonhoitajaksi jne. Palkkakaan nouse tasaisin väliajoin kertyneen työkokemuksen mukaan, kuten Suomessa, vaan kassaneidin palkka on sama vuodesta toiseen. Työnantajat eivät myöskään tarjoa tai edes välttämättä kannusta lisäkoulutukseeen. Kun ihmisellä ei siis ole noususuuntaista uraputkea, joka on vaarassa tuhoutua korruption tai muun epärehellisyyden takia, ei ihmisillä ole myöskään paljoa, millä kiusausta vastustaa. Suomessa kiinni jäämisen riski on suurempi kuin yksittäinen rahasumma ja uralla eteneminen tuo todennäköisemmin loppupeleissä suuremman hyödyn.
Myös suomalaisesta kulttuurista kyseltiin paljon. Paikallisten häiden valmistelujen yhteydessä esimerkiksi tiedusteltiin, miten Suomessa vietetään häitä ja muita juhlia. Jouduin tanssimaan naisille häävalssia keittiössä näyttääkseni heille, miten se menee. He myös ihmettelivät, miksi Suomessa naiset joutuvat odottamaan niin pitkään, että mies kosii? Täysin typertyneitä oltiin kun ristiäisten jälkeen tunnustin, ettei Suomessa kastejuhlaan kuulu tanssiminen koko porukalla rytmikkään musiikin tahdissa. ”Mitä juhlimista se sellainen on, missä ei tanssita?!” hämmästeltiin. Kerroin myös, ettei Suomessa vastaavanlainen älämölö ja musiikin huudattaminen sunnuntaina aamupäivällä ole ollenkaan sallittua, vaikka kuinka olisi juhlat kyseessä. ”Mikä ihmeen hiljaisuus, miksei ihminen muka omalla pihallaan saisi juhlia musiikin tahdissa?” Anna kyseli aivan tuohtuneena. Yritin kovasti selittää myös suomalaista individualistista kulttuuria, jossa jokaisella on oma yksityisyytensä, omat alueensa, tavaransa ja etäisyytensä, joita tulee kunnioittaa. Ihmisiä ei saa esimerkiksi häiritä, varsinkaan metelöimällä, vierailuista tulee ilmoittaa etukäteen eikä tuntemattomiin ihmisiin saa koskea. Ylipäätäänkään toisen yksityisyyttä ja vapautta ei saa loukata. Anna ei meinannut uskoa minua, kun sanoin, että jos hän Suomessa tervehtisi jokaista vastaantulijaa tansanialaiseen tapaan ja pysähtyisi kyselemään aamun kuulumisia tai perheen vointia, häntä pidettäisiin höynähtäneenä. Sanoin, että joku saattaisi jopa soittaa huolestuneena poliisille, että täällä on nyt joku parka joka tarvitseen kipeästi apua. ”Mahdoton maa, eihän siellä voi ihminen elää!” Anna tuhahti täysin tuskastuneena. ”Tiedätkö, että joskus sinun maassasi minusta tuntuu aivan samalta”, sanoin ja aloimme taas kerran molemmat nauraa toistemme omituisuudelle.
Kun me lopulta yli kymmenen tunnin matkustamisen jälkeen pääsimme myöhään kotiin, rojahdin välittömästi uupuneena sängylle. Anna puolestaan aloitti paikkojen tutkimisen. Puisteli sänkyvaatteita, kurkisteli varovasti sängyn alle ja availi vaatekaapin ovia. Hetken sitä touhua seurattuani, mä kysyin hieman huvittuneena, että ”mitä sä nyt oikein hommaat?” ”Etsin käärmeitä..” Anna vastasi, niin kuin se olisi maailman luonnollisin asia. ”Käärmeitä!” mä pomppasin ylös. ”Niin, sunkin olis hyvä tarkastaa sänkys ennen kun siinä makoilet. Nyt on talviaika ja käärmeet hakeutuu lämpöön. Joka kerta kun koulu alkaa aina jollain meistä löytyy huoneesta käärme. Viime kerralla naapurihuoneen Faustinalla oli iso kobra sängyllä” Anna selosti. ”Mitä.. mitä sitten pitää tehdä, jos sängyllä on käärme?” mä sain kysyttyä ääni väristen. ”No otat tietenkin rungun (maasaiden mukanaan kantama jonkinlainen kävelykepin ja nuijan sekoitus) ja hakkaat sen hengiltä. Hakkaat vaan niin kauan, että se kuolee.” Kun mä vaan tuijotin Annaa täysin järkyttyneenä se tokaisi ”No mutta tietenkin! Mitä muuta siinä voi tehdä? Jos sinulla on käärme sängyssäsi ja sinun on itse päästävä nukkumaan, niin pakkohan sinun on se tappaa. Ethän sinä nyt käärmeen kanssa voi nukkua, tyhmäkö olet?!” Minä en vastannut mitään. Mielessäni vaan muistelin viime kertaa jolloin metrisen kyyn nähdessäni juoksin pakoon huutaen kuin syötävä. Tälläkö kertaa minun sitten pitäisikin mukamas miehekkäästi tarttua johonkin astaloon ja nuijia kobra hengiltä? Itsekseni petivaatteita möyhiessäni ajattelin, että ehei Anna ystäväiseni, kyllä mä vaan taas silläkin kertaa ovelasti valitsisin sen kirkumisen ja pakenemisen.
1. huhtikuuta 2010
Äveriään elämä kehittyvässä maassa
Mun kuukauteni Darissa alkaa olla lopuillaan. Puitteeni lomailuun olivat paljon hienommat kuin mitä olisin osannut odottaa tai mitä edes toivoin. Oli kuitenkin hyvin mielenkiintoista seurata myös, miten varakkaat tansanialaiset elävät. Itse asiassa maan yleinen köyhyys heijastuu selkeästi myös silloin, kun sitä katsoo tästä elämäntyylistä käsin. Tämän kuukauden jälkeen voin vahvasti todeta, että kun yleinen infrastruktuuri on heikkoa, ei herrojenkaan elämä ole pelkkää herkuttelua.
Yksi esimerkki tästä on tiet. Vain yleiset päätiet ovat asfaltoituja. Sorateiden mutkaisuutta ja kuoppaisuutta ei kuitenkaan edes huomaa silloin, kun on liikkeellä kävellen, mutta koitappa ajella niillä upouudella bemarillasi. Kyllä pojat keljuttaa! Autot pomppivat holtittomasti, pohja raapii kirskuen maata joka töyssyssä eikä iskarit ja vanteet voi mitenkään kestää yli kolmenkympin tuntinopeutta ja kivet lentävät peltiä ja ikkunoita kolhien. Vielä näin sadekaudella tiet tulvivat ja joka kuoppa on täynnä mutavelliä. Autot ovat tietenkin kaikki ravassa kattoa myöten. Niin kauan siis, kun valtiolla ei ole varaa ylläpitää teitä, on varakkaankin mahdotonta koreilla menopeleillään. Myös julkinen liikenne on ongelma. Suurkaupunki tarvitsisi ehdottomasti metroja, paikallisjunia ja ratikoita, mutta niitä ei ole. Tiet ovat aina ruuhkaisia ja usein omalla autolla puolen tunnin matka kestääkin kaksi tuntia. Ihmiset ajavat miten sattuu ja onnettomuudet ovat yleisiä. Väistämisvelvollisuus on täällä ihan vitsi ja liikennettä ohjaavaa poliisiakaan ei aina viitsitä totella, varsinkaan kun on kiire. Yksityisautoilu vaikuttaa täällä siis aivan järjettömältä idealta.
Toinen esimerkki ongelmista on vesi. Näin 2,5 miljoonan asukkaan kaupungissa vettä ei meinaa riittää kaikille. Yleistä vedenjakelua ei ainakaan tänne laitakaupungille ole saatu järjestettyä. Hanoista ei siis tule vettä. Silloin tällöin vesiauto kuitenkin tuo sitä ja täyttää talon katolla olevan suuren säiliön. Kun katolla on vettä, suihkut toimivat, mutta useimmiten ei ole vettä mitä tuoda. Kadumojen tontilla on onneksi oma kaivo. Se kuitenkin tarkoittaa peseytymisen suhteen kuppisuihkua eli sitä, että entisen ulkoministerin ja parlamentin pitkäaikaisen jäsenenkin on vaan kiltisti mentävä ammeeseen saavin ja napon kanssa. Sama on tietenkin huussin kanssa. Jos haluat pöntön huuhdella on sinun lapottava vesi itse. Viime viikolla meille tuli ensimmäisen kerran koko lomani aikana vesiauto. Katolla oleva säiliö täytettiin ja minulle ilmoitettiin kohteliaasti, että suihku on taas toiminnassa ja minähän ampaisin sinne ensi töikseni. Suihku toimikin moitteettomasti siihen asti kunnes halusin lopettaa sen. Tämä ei kuitenkaan enää onnistunut. Vettä tuli tuutin täydeltä, vaikka kuinka vääntelin hanoja. Mikään ei auttanut, sillä suihku oli ollut liian kauan käyttämättömänä ja jotenkin kuivahtanut. Isäntäväestä kukaan ei ollut paikalla. Ainoastaan Maggie, yksi palvelutytöistä oli kotona eikä hänkään tiennyt mitä tehdä. Loppupäivä me sitten kahdestaan kanniskeltiin sangoilla suihkuvettä talon pihalla olevaan kaivovesisäiliöön. Vesi ei siis mennyt täysin hukkaan, mutta illalla Kadumojen palatessa kotiin katon säiliö oli kylläkin jo iloisesti lorunut tyhjäksi. Rikas tansanialainen voi siis rakentaa itselleen vaikka kuinka upean kotikylpylän, mutta kun vettä ei tule, niin milläs kylvet.
Lisäksi ongelmana on jätteiden keräys, jota ei siis ole. Roskapönttöjä olen nähnyt oikeastaan vain länsimaalaisille tarkoitetuissa isoissa ja kalliissa kauppakeskuksissa. Muulla roskat heitetään ulos. Suurin osa ihmisistä polttaa omat kotitalousjätteensä talon tontin nurkassa. Tämä tarkoittaa kaikkia roskia, kuten myös muovipulloja, joille ei ole minkäänlaista kierrätysjärjestelmää. Etenkin tienvarret ovat roskaa täynnä. Koska ei ole roskiksia ja niitä tyhjentäviä jäteautoja, ihmiset heittävät roskansa luontoon. Esimerkiksi usein näkee sitä, että juotuaan pullonsa tyhjäksi matkustaja vain tipauttaa muovipullonsa daladalan ikkunasta ulos vilkkaalle moottoritielle. Tämä roskattu ympäristö on sama sekä rikkaille, että köyhille.
Sitten on tietenkin ne sähkökatkokset. Kun sähköä on tarpeeseen nähden liian vähän, sitä kuulemma säännöstellään. Jostain kaupunginosasta vain katkaistan sähköt kokonaan hetkeksi ja sitten hetken päästä on taas toisten vuoro istua pimeässä. Joskus sähköt katkeilevat ihan itsestään. Ja oli syy nyt sitten mikä tahansa, niin katkoksia on kuitenkin päivittäin. Tämä tekeekin vaikkapa pakastimet ja jääkaapit aikalailla turhiksi kapistuksiksi. Siinä sitä sitten hienokin rouva istuu patiolla vieraidensa kanssa hiki valuen ilman tuuletinta ja hörppii lämmintä mehua.
Köyhän kotona olen täällä kohdannut sen, mitä henkilökohtainen kurjuus voi olla. Rikkaan ihmisen luona olen puolestaan parhaiten havainnut koko maan yleiset puutteelliset olosuhteet. Suuret tuloerot, korruptoituneisuus ja vain pieni korkeastikoulutettujen yläluokka eivät siis ole kenenkään etu.
Yksi esimerkki tästä on tiet. Vain yleiset päätiet ovat asfaltoituja. Sorateiden mutkaisuutta ja kuoppaisuutta ei kuitenkaan edes huomaa silloin, kun on liikkeellä kävellen, mutta koitappa ajella niillä upouudella bemarillasi. Kyllä pojat keljuttaa! Autot pomppivat holtittomasti, pohja raapii kirskuen maata joka töyssyssä eikä iskarit ja vanteet voi mitenkään kestää yli kolmenkympin tuntinopeutta ja kivet lentävät peltiä ja ikkunoita kolhien. Vielä näin sadekaudella tiet tulvivat ja joka kuoppa on täynnä mutavelliä. Autot ovat tietenkin kaikki ravassa kattoa myöten. Niin kauan siis, kun valtiolla ei ole varaa ylläpitää teitä, on varakkaankin mahdotonta koreilla menopeleillään. Myös julkinen liikenne on ongelma. Suurkaupunki tarvitsisi ehdottomasti metroja, paikallisjunia ja ratikoita, mutta niitä ei ole. Tiet ovat aina ruuhkaisia ja usein omalla autolla puolen tunnin matka kestääkin kaksi tuntia. Ihmiset ajavat miten sattuu ja onnettomuudet ovat yleisiä. Väistämisvelvollisuus on täällä ihan vitsi ja liikennettä ohjaavaa poliisiakaan ei aina viitsitä totella, varsinkaan kun on kiire. Yksityisautoilu vaikuttaa täällä siis aivan järjettömältä idealta.
Toinen esimerkki ongelmista on vesi. Näin 2,5 miljoonan asukkaan kaupungissa vettä ei meinaa riittää kaikille. Yleistä vedenjakelua ei ainakaan tänne laitakaupungille ole saatu järjestettyä. Hanoista ei siis tule vettä. Silloin tällöin vesiauto kuitenkin tuo sitä ja täyttää talon katolla olevan suuren säiliön. Kun katolla on vettä, suihkut toimivat, mutta useimmiten ei ole vettä mitä tuoda. Kadumojen tontilla on onneksi oma kaivo. Se kuitenkin tarkoittaa peseytymisen suhteen kuppisuihkua eli sitä, että entisen ulkoministerin ja parlamentin pitkäaikaisen jäsenenkin on vaan kiltisti mentävä ammeeseen saavin ja napon kanssa. Sama on tietenkin huussin kanssa. Jos haluat pöntön huuhdella on sinun lapottava vesi itse. Viime viikolla meille tuli ensimmäisen kerran koko lomani aikana vesiauto. Katolla oleva säiliö täytettiin ja minulle ilmoitettiin kohteliaasti, että suihku on taas toiminnassa ja minähän ampaisin sinne ensi töikseni. Suihku toimikin moitteettomasti siihen asti kunnes halusin lopettaa sen. Tämä ei kuitenkaan enää onnistunut. Vettä tuli tuutin täydeltä, vaikka kuinka vääntelin hanoja. Mikään ei auttanut, sillä suihku oli ollut liian kauan käyttämättömänä ja jotenkin kuivahtanut. Isäntäväestä kukaan ei ollut paikalla. Ainoastaan Maggie, yksi palvelutytöistä oli kotona eikä hänkään tiennyt mitä tehdä. Loppupäivä me sitten kahdestaan kanniskeltiin sangoilla suihkuvettä talon pihalla olevaan kaivovesisäiliöön. Vesi ei siis mennyt täysin hukkaan, mutta illalla Kadumojen palatessa kotiin katon säiliö oli kylläkin jo iloisesti lorunut tyhjäksi. Rikas tansanialainen voi siis rakentaa itselleen vaikka kuinka upean kotikylpylän, mutta kun vettä ei tule, niin milläs kylvet.
Lisäksi ongelmana on jätteiden keräys, jota ei siis ole. Roskapönttöjä olen nähnyt oikeastaan vain länsimaalaisille tarkoitetuissa isoissa ja kalliissa kauppakeskuksissa. Muulla roskat heitetään ulos. Suurin osa ihmisistä polttaa omat kotitalousjätteensä talon tontin nurkassa. Tämä tarkoittaa kaikkia roskia, kuten myös muovipulloja, joille ei ole minkäänlaista kierrätysjärjestelmää. Etenkin tienvarret ovat roskaa täynnä. Koska ei ole roskiksia ja niitä tyhjentäviä jäteautoja, ihmiset heittävät roskansa luontoon. Esimerkiksi usein näkee sitä, että juotuaan pullonsa tyhjäksi matkustaja vain tipauttaa muovipullonsa daladalan ikkunasta ulos vilkkaalle moottoritielle. Tämä roskattu ympäristö on sama sekä rikkaille, että köyhille.
Sitten on tietenkin ne sähkökatkokset. Kun sähköä on tarpeeseen nähden liian vähän, sitä kuulemma säännöstellään. Jostain kaupunginosasta vain katkaistan sähköt kokonaan hetkeksi ja sitten hetken päästä on taas toisten vuoro istua pimeässä. Joskus sähköt katkeilevat ihan itsestään. Ja oli syy nyt sitten mikä tahansa, niin katkoksia on kuitenkin päivittäin. Tämä tekeekin vaikkapa pakastimet ja jääkaapit aikalailla turhiksi kapistuksiksi. Siinä sitä sitten hienokin rouva istuu patiolla vieraidensa kanssa hiki valuen ilman tuuletinta ja hörppii lämmintä mehua.
Köyhän kotona olen täällä kohdannut sen, mitä henkilökohtainen kurjuus voi olla. Rikkaan ihmisen luona olen puolestaan parhaiten havainnut koko maan yleiset puutteelliset olosuhteet. Suuret tuloerot, korruptoituneisuus ja vain pieni korkeastikoulutettujen yläluokka eivät siis ole kenenkään etu.
Kuyongan veljekset
31.3. 2010
Isaack Kuyonga, Annan nuorempi poika täytti viime viikolla 7 vuotta. Neljään vuoteen Isaackin syntymäpäiviä ei ole vietetty lainkaan, sillä viimeisien vuosien aikana Anna on aina tähän aikaan vuodesta ollut jo Makumirassa. Itseasiassa Isaack on syntynyt vasta myöhemmin keväällä, mutta ehdotin, että jos silti pidettäisiin tänä vuonna juhlat pienen pojan kunniaksi vielä ennen kuin joudumme lähtemään takasin Makumiraan. Anna piti ajatuksesta ja me kävimme yhdessä tilaamassa oikein sokerikuorrutetun kakun. Keskiviikkoiltana meitä oli juhlimassa Annan perhe, minä ja kolme Isaackin kaveria. Mitään koristeluja ei ollut. Ei ilmapalloja, ei merirosvo tai supermies aiheisia paperimukeja, lautasia tai lautasliinoja, ei ongintaa, ei aasinhäntäleikkiä tai mitään muutakaan ohjattua toimintaa. Juhla kesti noin 30 minuuttia, joista isä ehti olla paikalla viisi, kunnes hänen oli palattava taas takaisin verstaalle. Juhlapöydässä ei ollut kaiken maailman keksejä, karkkeja ja pullia vaan ainoastaan kakku, josta jokaiselle vieraalle riitti muutama suupala. Isaack oli kuitenkin suunnattoman onnellinen. Hänet oli juhlan kunniaksi puettu vaaleisiin suoriin housuihin ja keltaiseen kauluspaitaan. Poika hymyili iloisena, tanssia hytkyi koko ajan ja lauloi itselleen yhä uudestaan ”paljon onnea vaan”.
Minä olin ainoa, jolla oli lahja sankarille. Kakku oli jo vanhempien lahja, josta poika useaan otteeseen äitiään kiittikin. Sopivaa lahjaa miettiessäni kysyin Annalta, mitä poika mieluiten tekee. Anna vastasi, että Isaack rakastaa pelata jalkapalloa ja katsoa piirrettyjä. ”Hänellä on siis jo jalkapallo?”, kysyin. ”Ei, ei meillä ole yhtään palloa.” ”Ahaa, Isaack pelaa siis koulussa kavereidensa kanssa?” ”Ei, ei, kotona veljensä kanssa.”... En jatkanut keskustelua utelemalla ”ai niinku millä?” vaan lähdin siltä seisomalta kauppaan ostamaan kunnollista jalkapalloa. Lahjan antaminen ei koskaan aikaisemmin ole tuntunut yhtäaikaa sekä hyvältä että jotenkin myös niin surulliselta. Poika oli niin kovin hämillään lahjasta. Ennen edes paketin avaamista Isaack vain halusi otettavan kuvia itsestään lahjan kanssa. Lopulta lakattuaan hokemasta ”oma pallo, minun OMA pallo” Isaack tuli mun luokseni. ”Kiitos dada (sisko) lahjasta. Kiitos, kun kun tulit syntymäpäivilleni. Jumala sinua siunatkoon niin, että sinäkin saat omia lapsia, ja että ensimmäinen niistä on poika, niin kuin minä.” Jotta en olisi ruvennut itkemään liikutuksesta, ehdotin pallon testaamista koko porukalla. Loppuilta olikin yhtä riemua, kiljahtelua ja voiton hurmaa!
Anna koki, että minulla on jotain erityisen tärkeää annettavaa myös hänen toiselle pojalleen Ibrahimille, joka on nyt 12-vuotias varhaisteini. Anna oli nimittäin vakavasti sitä mieltä, että MINÄ olisin oikea henkilö kertomaan tosiasioita hänen pojalleen seksistä, lapsien saamisesta, ehkäisystä ja sukupuolitaudeista... Pari viikkoa sitten lounaalla, me puhuimme Annan kanssa HIV ja Aidsin kirouksesta Afrikassa. Puhe ajautui myös Afrikan moniin teiniraskauksiin sekä seksivalistuksen puutteeseen Tansaniassa. Kouluissa, edes lukioissa nuorille ei kerrota mitään raskaaksi tulemisesta tai sukupuolitaudeista. Tästä syystä sekä nuorten että aikuistenkin keskuudessa kiertää todella kummallisia huhuja seksistä, ehkäisystä ja esimerkiksi HIVin parannuskeinoista. Lisäksi edes aikuiset naiset eivät aina tarkalleen tiedä, mitä vaikkapa kuukautiskierron aikana tapahtuu. Kerroin Annalle, kuinka Suomessa jo ensimmäisellä luokalla lapsille selitetään nisäkkäiden ja siis myös ihmisten lisääntyminen. Vitosluokalla puhutaan murrosiästä ja sivutaan seksiä ja sukupuolitauteja. Kasiluokalla kaikki selostetaan läpi tarkemmin ja aiheesta keskustellaan avoimesti. Tässä vaiheessa Anna, pian nelikymppinen aikuinen nainen näytti melko vaikealta ja katseli tiukasti ruokaansa. Niin suuresta tabusta oli kuitenkin kyse. Jätin siis kertomatta jutun siitä, kuinka yläasteeni mursuviiksinen biologian opettaja koko luokan edessä nyppäsi kondomin rempseästi karttakepin nokkaan, noin niinkun esimerkkinä, vaikka tämä muisto mua itseäni niin kovasti alkoikin naurattaa. Aihe oli aivan liian vakava ja jäykkä minkäänlaisille vitsipuheille. Anna kuitenkin kovasti halusi tietää siitä, miten tällainen kasvatus nuoriin Suomessa vaikuttaa. Lisääkö se nuorten kiinnostusta kokeilla seksiä jo hyvin nuorina vai jääkö tutustumisen tarve vähemmälle, jos asioista on kerrottu etukäteen eikä niistä tarvitse itse ottaa selvää? Anna on työskennellessään seurakuntanuorten kanssa huomannut, että tansanialaisista 12-13 -vuotiaista nuorista suurin osa on jo harrastanut seksiä kokeilumielessä, usein jonkun kaverinsa kanssa, koska halusivat tietää, mitä se on. Kerroin Annalle, että tutkimusten mukaan vastaava ikä Suomessa on 16-21 vuotta ja suurin osa ensimmäisistä kerroista tapahtuu parisuhteissa. Mä taisin saada Annan vakuuttuneeksi oikean tiedon tärkeydestä, sillä Isaackin syntymäpäivillä Anna sitten aivan yllättäen pamautti juhlapöydässä: ”Ibrahim, tässä jonain päivänä Jennillä on juteltavaa sinun kanssasi. Hän kertoo sinulle eräästä tärkeästä asiasta ja toivon sinun kuuntelevan erittäin tarkkaan.” Tämän jälkeen Anna katsoi minuun hyvin merkitsevästi ja vakavana. Suu täynnä kakkua ja suupielet sokerikuorrutuksessa en voinut muuta kuin nyökätä. Kuinka oikeassa olinkaan, kun ensimmäisessä blogitekstissäni kirjoitin, "...etten hyvälläkään valmistelulla voi täysin varautua kaikkeen...”
Ibrahimin on määrä saapua aivan näillä minuuteilla. Mä tiedän, kuinka poikkeuksellinen afrikkalainen äiti Anna tässä asiassa on ja olen hyvin ylpeä hänestä. Hänelle itselleen ei ole kukaan koskaan kertonut mitään koko aiheesta, joten hän kokee, että minä ”valistuksen käyneenä” osaan selittää asiat paremmin. Mielestäni onkin hyvä kertoa nuorille faktoja, jotta he eivät sitten mene kavereiden huhupuheisiin, valheisiin ja retosteluihin. Kun kerron yhdelle, hän saattaa jakaa jotain kuulemastaan myös kavereilleen. Ja vaikka ei puhuisikaan, ainakin hän sitten itse tietää. Esimerkiksi vuonna 2006 aids tappoi Afrikassa noin 350 000 ihmistä ja 1,9 miljoonaa lasta jäi aids orvoiksi. Minulla on siis edessäni hyvin merkityksellinen tehtävä.
Tuossa se poika nyt on, täysin tietämättömänä mitä tuleman pitää. Eikun siis ”Kröhöm” ja härkää sarvista...
Isaack Kuyonga, Annan nuorempi poika täytti viime viikolla 7 vuotta. Neljään vuoteen Isaackin syntymäpäiviä ei ole vietetty lainkaan, sillä viimeisien vuosien aikana Anna on aina tähän aikaan vuodesta ollut jo Makumirassa. Itseasiassa Isaack on syntynyt vasta myöhemmin keväällä, mutta ehdotin, että jos silti pidettäisiin tänä vuonna juhlat pienen pojan kunniaksi vielä ennen kuin joudumme lähtemään takasin Makumiraan. Anna piti ajatuksesta ja me kävimme yhdessä tilaamassa oikein sokerikuorrutetun kakun. Keskiviikkoiltana meitä oli juhlimassa Annan perhe, minä ja kolme Isaackin kaveria. Mitään koristeluja ei ollut. Ei ilmapalloja, ei merirosvo tai supermies aiheisia paperimukeja, lautasia tai lautasliinoja, ei ongintaa, ei aasinhäntäleikkiä tai mitään muutakaan ohjattua toimintaa. Juhla kesti noin 30 minuuttia, joista isä ehti olla paikalla viisi, kunnes hänen oli palattava taas takaisin verstaalle. Juhlapöydässä ei ollut kaiken maailman keksejä, karkkeja ja pullia vaan ainoastaan kakku, josta jokaiselle vieraalle riitti muutama suupala. Isaack oli kuitenkin suunnattoman onnellinen. Hänet oli juhlan kunniaksi puettu vaaleisiin suoriin housuihin ja keltaiseen kauluspaitaan. Poika hymyili iloisena, tanssia hytkyi koko ajan ja lauloi itselleen yhä uudestaan ”paljon onnea vaan”.
Anna koki, että minulla on jotain erityisen tärkeää annettavaa myös hänen toiselle pojalleen Ibrahimille, joka on nyt 12-vuotias varhaisteini. Anna oli nimittäin vakavasti sitä mieltä, että MINÄ olisin oikea henkilö kertomaan tosiasioita hänen pojalleen seksistä, lapsien saamisesta, ehkäisystä ja sukupuolitaudeista... Pari viikkoa sitten lounaalla, me puhuimme Annan kanssa HIV ja Aidsin kirouksesta Afrikassa. Puhe ajautui myös Afrikan moniin teiniraskauksiin sekä seksivalistuksen puutteeseen Tansaniassa. Kouluissa, edes lukioissa nuorille ei kerrota mitään raskaaksi tulemisesta tai sukupuolitaudeista. Tästä syystä sekä nuorten että aikuistenkin keskuudessa kiertää todella kummallisia huhuja seksistä, ehkäisystä ja esimerkiksi HIVin parannuskeinoista. Lisäksi edes aikuiset naiset eivät aina tarkalleen tiedä, mitä vaikkapa kuukautiskierron aikana tapahtuu. Kerroin Annalle, kuinka Suomessa jo ensimmäisellä luokalla lapsille selitetään nisäkkäiden ja siis myös ihmisten lisääntyminen. Vitosluokalla puhutaan murrosiästä ja sivutaan seksiä ja sukupuolitauteja. Kasiluokalla kaikki selostetaan läpi tarkemmin ja aiheesta keskustellaan avoimesti. Tässä vaiheessa Anna, pian nelikymppinen aikuinen nainen näytti melko vaikealta ja katseli tiukasti ruokaansa. Niin suuresta tabusta oli kuitenkin kyse. Jätin siis kertomatta jutun siitä, kuinka yläasteeni mursuviiksinen biologian opettaja koko luokan edessä nyppäsi kondomin rempseästi karttakepin nokkaan, noin niinkun esimerkkinä, vaikka tämä muisto mua itseäni niin kovasti alkoikin naurattaa. Aihe oli aivan liian vakava ja jäykkä minkäänlaisille vitsipuheille. Anna kuitenkin kovasti halusi tietää siitä, miten tällainen kasvatus nuoriin Suomessa vaikuttaa. Lisääkö se nuorten kiinnostusta kokeilla seksiä jo hyvin nuorina vai jääkö tutustumisen tarve vähemmälle, jos asioista on kerrottu etukäteen eikä niistä tarvitse itse ottaa selvää? Anna on työskennellessään seurakuntanuorten kanssa huomannut, että tansanialaisista 12-13 -vuotiaista nuorista suurin osa on jo harrastanut seksiä kokeilumielessä, usein jonkun kaverinsa kanssa, koska halusivat tietää, mitä se on. Kerroin Annalle, että tutkimusten mukaan vastaava ikä Suomessa on 16-21 vuotta ja suurin osa ensimmäisistä kerroista tapahtuu parisuhteissa. Mä taisin saada Annan vakuuttuneeksi oikean tiedon tärkeydestä, sillä Isaackin syntymäpäivillä Anna sitten aivan yllättäen pamautti juhlapöydässä: ”Ibrahim, tässä jonain päivänä Jennillä on juteltavaa sinun kanssasi. Hän kertoo sinulle eräästä tärkeästä asiasta ja toivon sinun kuuntelevan erittäin tarkkaan.” Tämän jälkeen Anna katsoi minuun hyvin merkitsevästi ja vakavana. Suu täynnä kakkua ja suupielet sokerikuorrutuksessa en voinut muuta kuin nyökätä. Kuinka oikeassa olinkaan, kun ensimmäisessä blogitekstissäni kirjoitin, "...etten hyvälläkään valmistelulla voi täysin varautua kaikkeen...”
Ibrahimin on määrä saapua aivan näillä minuuteilla. Mä tiedän, kuinka poikkeuksellinen afrikkalainen äiti Anna tässä asiassa on ja olen hyvin ylpeä hänestä. Hänelle itselleen ei ole kukaan koskaan kertonut mitään koko aiheesta, joten hän kokee, että minä ”valistuksen käyneenä” osaan selittää asiat paremmin. Mielestäni onkin hyvä kertoa nuorille faktoja, jotta he eivät sitten mene kavereiden huhupuheisiin, valheisiin ja retosteluihin. Kun kerron yhdelle, hän saattaa jakaa jotain kuulemastaan myös kavereilleen. Ja vaikka ei puhuisikaan, ainakin hän sitten itse tietää. Esimerkiksi vuonna 2006 aids tappoi Afrikassa noin 350 000 ihmistä ja 1,9 miljoonaa lasta jäi aids orvoiksi. Minulla on siis edessäni hyvin merkityksellinen tehtävä.
Tuossa se poika nyt on, täysin tietämättömänä mitä tuleman pitää. Eikun siis ”Kröhöm” ja härkää sarvista...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
