Historian haamut ja sankarit

Jo ollessani lapsi isäni piti minulle puheita historian tärkeydestä. ”Ihmisen täytyy tuntea historiansa. Suurinta typeryyttä on toistaa typeryyttä. Kuinka tyhmä on ihminen, joka tekee saman virheen, jonka joku toinen teki jo sata vuotta sitten”, isä kovisteli minua ennen jotain kuudennen luokan historiankoetta.

Historian tunteminen on tärkeää myös yksilön oman identiteetin rakentamisessa. Olen aina ajatellut olevani isänmaallinen. Kaukana kotoa ja täysin toisessa ympäristössä ja kulttuurissa isänmaallisuus nousee kuitenkin aivan uusille lukemille. Yhtenä iltana löysin itseni istumassa tyhjässä internetluokassa kellon ollessa jo lähellä puolta yötä, katsomassa netistä noin kymmenen minuutin mittaista talvisotapätkää, jonka taustalla komeaääninen mieskuoro lauloi Finlandiaa. Itku silmässä, vilunväristykset selkäpiissäni ja pakahduttava ylpeyden tunne rinnassani tuijotin vaihtuvia mustavalkoisia kuvia ja muistelin jo edesmennyttä sotaveteraani iso-isääni. Varmaan moni suomalainen voi tunnustaa kokeneensa ainakin joskus vastaavanlaisen patrioottisen hetken. Talvisodan henki, suomalainen sisu sekä ylpeys omasta kansasta ja sen historiasta on osa monen suomalaisen kansallista identiteettiä.

Joillekkin toisille oman kansan historia on puolestaan raskas ja vaikea kannettava. Muutama kuukausi sitten oli Saksan avausottelu jalkapallon maailman cup -turnauksessa. Saksalaiset vaihtarit Tina ja Matthias jännittivät joukkueensa puolesta ruokalaan muodostetun kisakatsomon eturivissä. Kun Saksan kansallislaulu kajahti soimaan ennen pelin alkua, monet alkoivat ihmeissään töniä Matthiasta ja Tinaa. ”Se on teidän kansallislaulu, miksette nouse seisomaan?!” Tina helahti aivan punaiseksi ja Matthias vastasi ihmettelijöille maahan tuijottaen: ”Ei me tehdä sellaista. Meillä on vähän ongelmaa meidän historian kanssa...”

Vaihtoaikani Tansaniassa on ollut uskomattoman mielenkiintoinen, ei pelkästään kulttuurin vaan myös historian kannalta. Opiskelijatoverini tulevat pääasiallisesti Tansaniasta, mutta sitten meitä on myös siis Saksasta, Ghanasta, Keniasta, Yhdysvalloista, Kongosta, Tanskasta, Indonesiasta ja Botswanasta. Kaikki meistä tuo mukanaan oman maansa historian, ja näitä tapahtumia sekä niiden vaikutusta maiden nykytilanteeseen on vertailtu paljon keskenään. Olenkin alkanut miettiä historian tapahtumien merkitystä ihmisten nykypäivän käytökseen. Miksi 65 vuotta toisen maailmansodan loppumisen jälkeen, 80-luvun lopulla syntynyt poika häpeää omaa kansallisuuttaan katsoessaan jalkapalloa toisella puolella maapalloa?

Yksi yhteinen tekijä luennoilla on ollut etenkin Afrikan historian tiivis läsnäolo kaikessa keskustelussa. Lähes joka luennolla viitataan jotenkin kolonialismin aikaan ja sen perintöön. Yleinen ajatus on, että kaikki nykyiset ongelmat johtuvat siitä, että eurooppalaiset valloittivat Afrikan mantereen ja jättivät jälkeensä hirvittävän sekasotkun. Afrikan nykytilanteesta ei voida puhua ilman, että aloitetaan eurooppalaisista, orjuudesta ja riistosta. Afrikassa syyt katkeruudelle sekä syntipukkien etsiminen ovat ymmärrettävissä, koska yhteiskunnat painivat yhä pahenevien ongelmien kanssa. Ymmärrän kyllä afrikkalaisten katkeruuden eurooppalaisia kohtaan. Onhan vastaavaa katkeruutta nähtävissä Suomessakin. Suomi itsenäistyi pian sata vuotta sitten eikä minun vanhempanikaan nähneet sota-aikaan, mutta silti pinnan alla on yhä tiettyä katkeruutta siitä, että silloin joskus, meiltä yritettiin viedä ja vietiin jotain. Meidän naapurimaamme on maailman suurin valtio, mutta harva suomalaista käy siellä koskaan. ”Kuka nyt Venäjälle haluaa mennä?” ihmetellään nyreänä. Minulle siis afrikkalaisten kitkerä suhtautuminen menneisiin tapahtumiin, on hyvin tuttu asia.

Ongelma kuitenkin on, että huomio olisi hyvä jo siirtää muualle. Tansania ei esimerkiksi luonnonvarojensa puolesta ole köyhä maa. Täällä on kultaa, uraania, maakaasua, hiiltä sekä harvinaisia jalokiviä, tansaniitteja, joita voi löytää vain Tansaniasta. Näistä tulevat rahat eivät kuitenkaan mene tavallisille ihmisille, vaan korruption ja vastuuttoman hallituksen myötä rahat päätyvät jo valmiiksi pulleisiin lompakkoihin. En missään nimessä kiellä kolonialismin ajan negatiivista vaikutusta tai sitä, kuinka eurooppalainen ylivalta häiritsi afrikkalaisten omien poliittisten ja sosiaalisten mallien kehittymistä, mutta ei se kokonaan selitä sitä, miksi yhä tänään, 50-vuotta itsenäistymisen jälkeen maa luokitellaan edelleen maailman vähiten kehittyneiden maiden joukkoon.

Haluaisinkin lisätä jotain isäni hyvään ohjeistukseen. Tunne historiaa ja ota opiksesi, mutta älä jää siihen kiinni tai anna sen estää toisenlaisen historian kirjoittamista. Menneisyttä ei voi muuttaa, mutta sen tunteminen ja siitä oppiminen ovat hedelmällisiä, katkaruus, syyttely ja viha eivät. Kun katkeruus sokaisee silmät ja saa ihmiset pistämään syyt menneseen, ei kukaan huomaa nykypäivän väärinkäytöksiä. Esimerkiksi korruptio Tansaniassa on niin yleistä, että kaikki tekevät sitä. ”No maksa sille vähän jotain” on useinkin neuvo minulle kun hallinnolliset asiat eivät etene. Sitten perään ihmiset kertovat, kuinka omat asiat alkoivat rullaamaan heti pienen voitelun jälkeen. Korruptio käsitetään siis normaalina yhteiskunnallisena rakennelmana, mutta köyhyyden varsinaiset syyt nähdään kolonialismin perinnössä. ”Euroopan rikastumisen alkusyy on Afrikan hyväksikäytössä ja nyt he kehitysavulla koittavat paikata tekojaan!”, kuului kerrankin eräs mielipide luokassa. Sota, diktaattorit ja poliitikkojen oman edun tavoittelu, ihmisoikeusrikkomukset, Hiv ja Aids -tiedotuksen puute tabujen rikkomisen pelossa, etninen syrjintä ja oman heimon etuuksien lisääminen muiden heimojen kustannuksella... Mitä ne ovat verrattuna eurooppalaisiin valloittajiin?

Omasta historiasta ”sokeutuminen” ei tietenkään ole ainoastaan afrikkalainen piirre. Tuntuu, että Suomessakin esimerkiksi talvisotaa ja kunniakasta itsenäisyystaistelua käytetään nykyisin liian usein jonain, jolla perustellaan käytöstä, mikä todellisuudessa on rasismia, ryssittelyä, ennakkoluuloa ja itsensä nostamista toisten yläpuolelle. ”Suomi suomalaisille” ja puheet siitä, että miksi sitten veteraanit ylipäätään taistelivat, jos se nyt heitetään hukkaan, ovat hulluja puheita. Talvisodassa oli kyse myös taistelusta vapauden, itsemääräämisen, ihmisten oikeuksien ja koskemattomuuden puolesta. Finlandia hymnissäkin lauletaan ”karkoitit sä orjuuden”. Kaikilla ihmisillä on oikeus omaan kieleen, omaan kulttuuriin ja uskontoon sekä turvaan, kunnioitukseen ja rauhaan elää omaa elämäänsä. Suomi taisteli, koska nämä oikeudet meiltä yritettiin viedä. Minusta tältä uskomattomalta urotyöltä viedään kaikki ylväys, jos sitä nyt käytetään jonkinlaisena perusteena kohdella muita ihmisiä samanlaisin asentein, joita vastaan veteraanit aikoinaan taistelivat. Suomelle olisi voinut käydä huonostikin. Ilman tätä tietoa tuskin puhuttaisiin talvisodan ”ihmeestä”. Nyt me ilmeisesti kuitenkin koemme ylemmyyttä omasta onnistumisestamme ja siunauksestamme siinä määrin, että koemme oikeudeksemme halveksia meitä epäonnisempia maahanmuuttajia ja pakolaisia, emmekä korvaamme lotkauta kehitysmaiden ongelmien ja inhimillisen kärsimyksen puolesta.

Isäni opetti minulle ”älä toista toisten jo historissa tekemiä tyhmyyksiä”, kun olin vasta ala-asteella. Perusajatus siis oli, että jo lapsikin voi tämän periaatten käsittää.

Kaiken erilaisuus ja täysi oikeus siihen

Tänään mä mokasin tentissä täydellisesti, puhtaasti kulttuurista syistä. Huikaisevan opettava kokemus, täytyy myöntää. Olin valmistautunut huolellisesti vastaamaan kysymyksiin kirkon haasteista HIV ja AIDS pandemian vavisuttamassa yhteiskunnassa. Mä olin pari kertaa selaillut luentomuistiinpanoni ja muuten sitten pohdiskellut mahdollisia koekysymyksiä. Odotin kysymysten olevan jotain kuten: Miten itse pastorina voit olla tukemassa taudin vastaista taistelua? Mitä syitä kirkolla on ottaa osaa taisteluun? Mikä on Raamatun näkökulma HIV-positiivisten ihmisten stigmatisointiin yhteiskunnassa? Miten kirkko voi opettaa seksivalistusta siten, että se samalla huomioi sekä ongelman vakavuuden että oman kristillisen arvopohjansa? Kuinka hyviä kysymyksiä! Mun mielipiteelläni ei kuitenkaan ollut mitään painoarvoa, vaan kysymys kuului: ”Kuvaile solujen toiminnan tasolla, miten HI-virus leviää elimistössä. Sisällytä vastaukseesi viruksen tautiluokitus sekä kuvaile mihin lääketieteelliseen viruskategoriaan tauti sijoittuu.” Luin kysymystä 5 minuuttia niin sanotusti hoomoilasena, jonka jälkeen kiitin, kumarsin ja poistuin koetilasta ylväästi astellen.

En tiedä, onko se yleinen pohjanmaalainen sanonta vai vaan isäni omakeksimä ilmaus (jota hän käyttää useimmiten kuvaamaan juuri minua), mutta tämä oli täydellinen ”suuttuu kuin tupakki” tilanne. Mitä ihmeen väliä tolla tiedolla on teologille? Se on jokseenkin kuivahko saarnan aihe ja jos joku potilas sitä minulta joskus tulee kysymään, niin on hirvittävää epäammattimaisuutta sekä täysin epäeettistä lähteä itse neuvomaan aiheesta, josta ei oikeastaan mitään tiedä ja olla suosittelematta lääkärin konsultaatioita. ”Mitä merkitystä?!” mä puhisin, kunnes tajusin, että mitä mä taas ajattelen olevani oikein maailman napa ja kaikki tietävä yli-ihminen. Kuka minä olen arvioimaan, onko tuo tieto relevanttia siinä tilanteessa, kun kaukaisessa kylässä kirkko on alueen ainoa toimiva instituutio ja seurakunnan pappi mahdollisesti ainoa koulutettu ja lukutaitoinen henkilö. Ja ylipäätään, mitä todellista merkitystä täällä on ollut mun muillakaan ajatuksillani, näkemyksilläni tai ärtymykselläni? Mitä relevanssia tämän kuuden kuukauden aikana on ollut oikein millään aikasemmin oppimallani? Täällä on kaikki ”väärin”, toisinpäin ja päälaellaan. Tuntuu, että ylittäessäni päiväntasaajan kaikki kääntyi ylösalaisin. Minun opiskelumetodini ovat täysin väärät, minun hyvä käytökseni on täällä huonoa käytöstä, minun tärkeäni ja merkitykselliseni on täällä toissijaista ja ajatukseni oikeudenmukaisuudesta on täällä loukkaavaa. Kaikki on mun näkökulmastani ihan hullusti!

Mulla on tässä enää reilu viikko jäljellä opiskeluja, ja sitten aikani täällä kampuksella on ohi. Mä selailin blogini päivityksiä lävitse tarkastellen kaikkia niitä asioita, mistä olen kertonut. Huomasin puhuneeni lähinnä eroista. Siitä mikä on erilaista täällä ja Suomessa. Ymmärrän käyttäytynyneeni siis täysin periaatteiteni vastaisesti. En pidä siitä, että aina maailman uskonnoista tai kulttuureista puhuttaessa, esimerkiksi kouluissa, keskitytään niiden välisiin eroihin. Harvoin opiskelijat yläasteella tai lukiossa keskustelevat siitä, mikä yhdistää vaikkapa kristittyjä ja muslimeja. Aina huomioidaan ne seikat, joissa ”he” ja ”me” eroamme. Hämmästellessäni, miten ihmeessä olen päätynyt näin toimimaan, ymmärsin, että jos olisin jättänyt erilaisuudesta puhumisen pois, olisin joutunut härskisti valehtelemaan. Tämän huomattuani kävin vielä kysymässä Tinalta, olenko mä oikeassa. Onko totta, että aivan kaikki on erilaista? Me jäimme parin tunnin ajaksi ulos istumaan ja miettimään asiaa. Yritimme keksiä edes yhden asian, joka olisi todella ja täysin yhteistä, mutta emme keksineet!

Eri uskontojen tai eri kulttuurien välisen dialogin peruslähtökohtana on, että me, mahdollisista eroistamme huolimatta, olemme kuitenkin kaikki ihmisiä. Meitä jokaista uskontoon, kulttuuriin tai ihonväriin katsomatta yhdistää ihmisyys. Näin mäkin olen aina ajatellut. Tämän lisäksi olen aina vakaasti uskonut YK:n ihmisoikeusjulistuksen muodostuvan periaatteista, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille kaikkialla. Nyt kulttuurisen shokin koettuani voin todeta, ettei asia ei kuitenkaan ole näin. Ehkäpä luuloni on johtunut siitä, että ihmiselle on vaikeaa kuvitella muunlaisia ajatusmailmoja olevan olemassakaan, kuin se minkä keskellä on itse kasvanut. Voin kyllä edelleen yleistää, että jokainen ihminen haluaa arvostusta, elää rauhassa omassa maassaan ja oman perheensä kanssa sekä vapauden omaan kulttuuriin ja uskontoon. Kaikkialla maailmassa ihmiset haluavat siis vapautta ja turvaa elää ja olla läheisten ihmisten kanssa oman persoonallisuutensa ja identiteettinsä mukaan. Tämän voin todeta varmasti kenen tahansa tansanialaisen ystäväni kanssa. Sen pidemmälle me emme kuitenkaan voin kulkea yhteisymmärryksessä, sillä kaikki on erilaista.

Esimerkiksi vapaus on ihanne sekä Suomessa että Tansaniassa, mutta se miten se määritellään eroaa suuresti. Koska sana vapaus ymmärretään eri lailla, sitä myös tavoitellaan eri keinoin. Omasta näkökulmastani olen toteuttanut vapauttani lähtemällä tänne. Vaihto-oppilasvuosi Tansaniassa oli mun henkilökohtainen ja itsenäinen päätökseni, johon en antanut kenenkään vaikuttaa. Tansanialaisen mielestä, koska lähtöni aiheutti surua mun äidille, huolta sukulaisille ja ikävää ystäville, kyseessä ei ollut todellinen vapaus. Mä en ottanut huomioon yhteisiöni etua ja mielipidettä. Afrikassa vapaus on yhteisön vapautta ja etsiessään omaa vapauttaan yksilö aina turvaa yhteisöönsä. Vain yhdessä muiden kanssa yksilö voi löytää oman vapautensa. Me olemme siis yhtä mieltä, että vapaus on tärkeä arvo ja siihen tulee pyrkiä, mutta sisällöllisesti me käsitämme sen hyvin erillä lailla. Ilmaus on yhteinen, sisältö ei.

Erilaisia ovat myös käsitykset siitä, mistä muodostuu hyvä elämä tai vaikkapa arvostus. Yksilö on arvostettava, kun se noudattaa yhteisön käyttäytymiskoodeja ja ajaa yhteisönsä etuja. ”Tein sen omalla tavallani” -ajattelu ei aiheuta ylpeyttä afrikkalaisessa yksilössä siten kuten eurooppalaisessa. Myös käsitteet ystävyys ja rakkaus ovat sisällöiltään hyvin erilaisia, kun vertaa eurooppalaista ja afrikkalaista ymmärrystä. Minä menen naimisiin kun rakkaus siihen riittää, asuntolan tyttöjen mukaan rakkaus tulee vasta avioliitossa, naimisiin menon jälkeen, kun molemmat hoitavat oman osansa kunnialla. Rakkaus on yhdessä selviytymistä, jossa mies hoitaa oman tehtävänsä perheen elättäjänä ja nainen hoitaa kodin ja lapset. Rakkaus kasvaa siis arvostuksen myötä. Ennen kaikkea avioliitossa on tärkeää sen tuoma yhteiskunnallinen arvostus ja lapset puolestaan ovat lahja yhteisölle ja sen jatkuvuudelle. Olen huomannut että tärkeintä perheessä ei ole yhdessä tekeminen, vaan sen yksilölle tuoma turvallisuus ja yhteiskunnallinen asema. Suomessa parisuhteen ja perheen ymmärretään tuovan sisältöä elämään, vaikka ilmankin elämä on täyttä ja onnellistä. Perheen kanssa nautitaan yhdessä olosta, yhteisistä harrastuksista ja vapaa-ajasta. Mutta Annan perhe vaikkapa ei koskaan tee retkiä yhdessä, pelaa pelejä, käy torilla, uimassa tai kävelyllä. Anna on erossa perheestä monta vuotta opiskelujen takia, jotta hänellä siten olisi mahdollisuus tarjota lapsilleen parempi koulutus ja tulevaisuus. Se on hänestä rakkautta ja parasta mitä voi lapsilleen tarjota. Yleisesti lasten tehtävä on sitten turvata omien vanhempiensa vanhuusiän toimeentulo. Eräs pappi sanoi minulle, että kirkon avioliittoneuvonnan haaste on siinä, että naimisiin ei mennä useinkaan rakkaudesta. Perheterapeutti ei yritä saada kriisiytynyttä paria muistamaan alkuaikoina tuntemaansa rakkautta ja tekijöitä, joista rakkaus aikoinaan muodostui sekä pyri sitä kautta rakentamaan uutta pohjaa suhteelle. Pappi kysyi, että mitä siinä on tehtävissä, kun molempi osapuoli vain tokaisee ”En tahdo olla tuon kanssa, koska meille ei tule lapsia”.

Myös ystävyydessä tarkeässä roolissa on sen takaama materiaalinen tuki. Mitä enemmän ystäviä, sitä enemmän ihmisiä osallistumassa hautajaisten, häiden ja muiden tärkeiden tapahtumien kustannuksiin. Suomessa rahaa ja materiaalista apua haetaa sossun luukulta, kirkolta ja ruokajonosta, koska sellaisia palveluita on tarjolla. Ystävät ovat sitten etupäässä henkistä pääomaa ja niiden psykologinen merkitys on etusijalla. Isä opetti mulle jo pienenä, että on parempi olla lainaamatta rahaa tai tavaroita kavereilta. Toiselle velkaa oleminen aiheuttaa pidemmän päälle epämukavuutta ja saattaa hiertää muuten hyvää ystävyyttä. Täällä, kuten jo kerroin, kaikkea lainataan ja käytetään yhdessä. Perheessä koulutetaan lapsia sen mukaan, minkä ammatin edustajaa kulloinkin tarvitaan. On hyvä olla myös ystäviä, joilla on erilaisia tykötarpeita, joita sitten käyttää tarvittaessa. Saattaa kuullostaa pinnalliselta, mutta meidän ei kuitenkaan tule liian äkkiä tuomita näitä ihmissuhteita. Kulttuurinen ja yhteiskunnallinen konteksi luo aina omat rakenteensa sekä erilaiset tarpeet ihmisten välisille siteille, sekä Afrikassa että Euroopassa.

Yhtenä päivänä mua nauratti kun huomaisin, että taitaa se olla niin, että joka puolella maailmaa naiset tykkäävät kauniista tavaroista, vaatteista ja kengistä. Senkin olen kuitenkin jo maininnut, että kauneus on katsojan silmässä. Viime viikolla kävin letittämässä tukkani afrikkalaiseen tapaan, jonka jälkeen kaikki alkoivat vuolaasti kehua mun ulkonäköäni. Poikien mielestä musta oli yhtäkkiä tullut hyvin kaunis ja jopa tuntemattomat ihmiset kadulla pysähtyivät sanomaan mulle kohteliasuuksia. Tinan ensi reaktio puolestaan oli totaalisen kauhistunut ”Mitä sä olet mennyt tekemään sun hiuksille?!!” Edward taas ei sanonut mitään, mutta perääntyi kavahtaen ja irvisti. Pekka, nähtyään kuvani kommentoi ensimmäisenä, että sähän olet komea kuin Axl Rose! (Nuoruuteensa jämähtänyt ja siksi aika naurettava, pitkätukkainen rokkari 80-luvulta.)

Mä voisin jatkaa näitä esimerkkejä varmaan hamaan loppuun asti. Mun kokemukseni on, että kaikki on erilaista. Me emme ole yhteisymmärryksessä siitä, mitä on hyvä käytös, kohteliasuus, toisten huomioon ottaminen, kauneus, tyylikkyys, älykkyys, vapaus, onnellisuus siisteys tai ihmissuhteet. Uskonnolla, Jeesuksella, paholaisella, kulttuurilla, yhteikunnalla ja tasa-arvolla on toisenlainen merkitys. Emme emme ole yhtä mieltä siitä, mikä on tärkeää ja merkityksellistä tai siitä, mistä koostuu arvostus, turvallisuus tai rakkaus. Emmekä siitä, millaista on hyvä elämä, lasten kasvatus, avioelämä jne. Mä todella voisin jatkaa tätä listaa loputtomin ja todella mainita KAIKEN.

Tämä huomioni selittää mulle itselleni sitä, miksi kehityssuunnitelmat eivät aina ole ottaneet onnistuakseen Afrikassa. Mua ei myöskään enää ihmetytä, miksi demokratia ei ole menestynyt tässä maanosassa. 90-luvulla länsimaat kiinnostuivat Afrikan demokratisoimisesta ja näkivät sen lääkkeenä maanosan ongelmiin. Käytännössä missään Afrikan maassa monipuoluedemokratia ei kuitenkaan ole automaattisesti tuonut mukanaan rauhaa, tasapainoa tai kehitystä. Demokratia on korkeasti koulutettujen ihmisten hallintomuoto, joka ei avaudu helposti lukutaidottomille ihmisille, jotka asuvat kaukana politiikan tekemisen keskiöistä. Ei mua yhtään ihmetytä, mikseivät ihmisoikeuksien julistus tai YK ylipäätään ole niin kovin suuressä huudossa täällä. Demokratia ja YK edustavat molemmat Eurooppaa ja eurooppalaista ajatusmaailmaa. Onko siis ihme jos kehityskään ei ole ollut sellaista, jota länsimaat olisivat toivoneet? Kehitys on ollut enimmäkseen ulkopuolelta tuotuja tavoitteita, staregoita ja päämääriä. Näyttäisi siltä, että kristinusko on ainoa Afrikan ulkopuolinen ”tuote”, joka on onnistunut kukoistamaan Afrikassa. Mutta siihen syynä on se, että afrikkalaiset ovat onnistuneet ottamaan kristinuskon omakseen ja tekemään siitä oman näköisensä kontekstuaalisen teologian avulla. Tästä osoituksena on se, että juuri vahvimmin jäsenmääräänsä kasvattavat Afrikan itsenäiset kirkot sekä hyvin afrikkalaiseen kulttuuriin muokkautuneet karismaattiset liikkeet. Pikkuhiljaa maanosan politiikassa on nyt myös ryhdytty määrittelemään sitä, mikä on afrikkalainen malli demokratiasta ja millaisista periaatteista sen tulisi muodostua. Mutta entä kehitysen käsite sitten? Jos meillä on 'afrikkalainen kulttuuri', 'afrikkalainen teologia', ja 'afrikkalainen demokratia', pitäisikö myös olla käsite afrikkalainen kehitys? Pitäisikö afrikkalaisten ottaa kehitys samalla tavalla omiin käsiinsä ja perustaa sen sisältö ja tavoitteet täysin omalle kulttuurilleen ja ajatusmaailmalleen samalla tapaa, kuin he ovat tehneet kristinuskon kanssa? Kun eurooppalaiset agendat ovat nyt vuosikymmeniä osoittautuneet toimimattomaksi, olisiko aika ottaa käyttöön puhtaasti afrikkalainen kehitysnäky? Olisipahan sellainen asetelma ainakin oikeudenmukaisempi kuin nykyinen tilanne, jossa kehittyvillä mailla ei ole itsemääräämisoikeutta eikä valtaa päättää omasta tulevaisuudestaan. Vasta sen jälkeen, kun olemme luovuttaneet kehityksen määrittelyn kehityksen kohteille itselleen, olisimme todella linjassa niin suuresti painottamiemme ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja vapauden ideaalien kanssa. Tällä hetkellä nimittäin näyttää pahasti siltä, että nykyisten kehitysstategioiden pakkosyöttö pohjoisesta etelään on vain uuskolonialismia naamioituina demokratian ja YK:n ylväisiin lippuihin.

Paholaisen kaste

Joko mä olen kirjoittanut, että seksi on tabu? No se on. Kaikki siihen liittyvä on. Jo pelkkä sukupuolielimien mainitseminen on usein liikaa, vaikka niistä puhuisi yleisesti ja lääketieteellisesti. Kerran, kun Anna yritti opettaa mua sanomaan swahilin kielellä ”toivoton”, mä onnistuin sanomaan ”kivekset”. Anna oli ihan kauhuissaan. ”Mitä sä oikein puhut?! Oletko sä hullu?! Älä enää ikinä sano tuota sanaa ääneen julkisesti!” nainen painotti. Usein kirkko ja HIV/AIDS -luennoilla, kun puhuimme taudin tarttumisesta, useimmat opiskelijat pyytelivät aina etukäteen anteeksi joutuessaan mainitsemaan sellaisen tabu sanan kuten emätin.

Samaisella luennolla huomasin, kuinka vahvasti HIV ja AIDS nähdään Jumalan rangaistuksena ja vakavan synnin aiheuttamana. Mutta vasta, kun eräällä maisteritason kurssilla oli aiheena seksuaalietiikka, seksiin liitettävä syntikäsitys paljastui mulle kokonaisuudessaan. Käsiteltävänä tekstinä oli eräs artikkeli nimeltään ”Jumalattomat siteet ja niistä vapautuminen”, jossa kirjoittaja puhui avioliiton ulkopuolisen seksin hirvityksistä ja tuhoavuudesta. Hänen mukaansa kaikki seksuaaliset synnit, kuten siis myös avioliiton ulkopuoliset suhteet, luovat parin välille pahojen henkien luomia, niin sanottuja jumalattomia siteitä, joista vapautuminen on äärimmäisen vaikeaa, joskus jopa mahdotonta. Artikkelin mukaan myös erilaiset fantasiat, seksuaalisesti värittyneet unet sekä mielikuvat ovat syntiä. Itseasiassa sellaisia on vain syntisillä ihmisillä, sillä ne juontavat aina juurensa syntisestä seksihurjastelusta ennen avioliittoa. Kamalin kohta oli kun kirjoittaja sanoi, että esiaviolliset suhteet ovat, ei ainoastaan Jumalan suunnitelman vastaisia, vaan suoraan saatanasta. Avioliiton ulkopuolisen seksin sekä myös vääränlaisen avioseksin aikana paholainen ottaa osapuolet valtaansa, sillä Jumalan silmissä teko on niin hirvittävä synti, että hän sallii saatanan ottaa parin omakseen heidän loppuelämäkseen. Kirjoittaja nimitti tätä paholaisen kasteeksi, jonka Jumala parille antaa. Esiaviollinen seksi oli tekstin kirjoittaneen nigerialaisen helluntaisaarnaajan mielestä siis sielun portin avaaminen paholaiselle, jolloin Jumala omakätisesti luovuttaa parin sielunvihollisen kynsiin.

Musta teksti oli jo niin paksua, että se herätti mussa lähinnä huvittuneisuutta. Kuitenkin monen muun mielestä kirja oli hyvä. Teoksen suurin fani, eräs valmis luterilainen naispastori oli sitä mieltä, että kyseisen kirjan oppi pitäisi ottaa kaiken kristillisen sielunhoidon käsikirjaksi, varsinkin avioliittoneuvonnassa sekä nuorten rippikoululaisten opetuksessa. Monet luokassa olivat jos eivät nyt täysin samaa mieltä, niin ainakin hyvin paljon tämän ajatuksen kannalla. Koko kaksoistunti puhuttiin lähinnä seksin turmiollisuudesta kirjan innoittamana. Äänekkäimpien keskustelijoiden mukaan vain asiallinen ja hillitty avioliittoseksi, johon ei liity minkäänlaisia ”perverssejä” salaisia mielikuvia, on oikein. Kaikenlainen ”venkurointi” sen sijaan on hirvittävä synti, jopa Jumalan siunaamassa liitossa ja aiheuttaa paholaisen tunkeutumisen sieluun. Paholaisen tunkeuduttua ihmiseen, aviopari ei voi enää harrastaa seksiä keskenään, sillä saastaiset henget pitävät molempia osapuolia vallassaan ja öisin nämä henkimaailman pahat olennot harrastavat seksiä valtaamiensa ihmisten kanssa. Tästä syystä kumppanit eivät ole enää kiinnostuneita toisistaan. Seksuaalisesti värittyneet unet ovat osoitus tällaisesta ”henkimaailman aviopuolisosta”, jonka kanssa solmittu jumalaton side tai liitto muodostui synnin välittömänä seurauksena. Kaiken tämän keskustelun aikana mä pysyttelin hiljaa ymmärtäen, että seksin tabu Afrikassa on pikkuhiljaa murtumassa uusien sukupolvien myötä, eikä mun messuamiseni sitä vauhdittaisi.

Niin. Se oli niin kovin sivistynyt ajatus, mutta mun luontoni nyt on mitä on. Tämän käytännön kokeen jälkeen voin todeta, että mun pinnani kesto äärimmillään on noin tunti ja 35 minuuttia ja sitten se loppuu kuin seinään. Yksi miehistä sanoi loppukommenttinaan, että ”kyllähän jo aidskin todistaa tämän kaiken todeksi ja osoittaa että seksi on synti. Tauti, johon ei ole mitään parannuskeinoa tarttuu vain seksin välityksellä ja tappaa vuosittain monia ihmisiä. Aids osoittaa, että synnin palkka on kuolema.” Mä maltoin sentään pyytää puheenvuoroa ennen ryöpytystäni. ”Se, että HI-virukseen ei VIELÄ ole keksitty parannuskeinoa, ei tee siitä automaattisesti Jumalan syntiselle ihmiskunnalle antamaa kirousta. Ennen ihmisiä kuoli vaikka mihin tauteihin, kun antibiootteja ei oltu vielä kehitetty. Ja siis ylipäätään, mikä meitä ihmisiä vaivaa? Miksi seksistä tehdään aina ja lähes kaikissa kulttuureissa se suurin mahdollinen paha? Miksi me ajatellaan, että juuri seksi on Jumalan silmissä kaikkein vakavin synti? Jumalahan loi seksin! Kristityt ihmiset tekevät kamalia tekoja toisilleen joka päivä ja rikkovat Jeesuksen kaikista tärkeintä käskyä lähimmäisen rakkaudesta! Me julkeasti tuomitsemme toisia ihmisiä ja omavaltaisesti suljemme heidät pois yhteisön ja siunauksen piiristä ja pidämme itseämme parempina kuin muut. Me emme auta toisimme ja käännämme katseemme pois, kun jossain tarvittaisin apua. Puhumme pahaa selän takana, valehtelemme ja ajamme vain omia etujamme! On totta, että AIDS tappaa ihmisiä, mutta vielä enemmän tässä maassa tappaa korruptio ja ihmisten ahneus! Ihmisiä kuolee nälkään, ripuliin ja malariaan, koska kristityt rikkaat eivät ole valmiita jakamaan omastaan ja korruptio takaa sen, että valtion rahat eivät mene kaikista hädänalaisimmille. Kristityt johtajat jakavat etuuksia lähipiirilleen ja jopa papit ovat korruptoituneita! Jumala ei todellakaan luonut korruptiota, mutta silti kukaan ei demonisoi sitä! Miksei kirkko tee todellista muutosta tässä yhteiskunnassa julistamalla ihmisille, että sillä samalla sekunnilla, kun he ottavat vastaan likaista rahaa, Jumala hylkää heidät saatanan armoille eikä paluuta ole? Siksikö, että niillä on liian kiire pelotella ihmisiä sillä, että jos harrastat seksiä väärässä asennossa rakastamasi aviomiehen kanssa, saatana repii sulta silmät päästä? Meidän olisi ihmishenkien pelastamiseksi todellakin kinnitettävä huomiomme tärkeimpiin asioihin eikä edes kuluttaa aikaamme tällaisen höpöhöpöhorisijan tekstien lukemiseen. Tämän kirjoittajan tapa demonisoida seksi, seksiunet, mielikuvat ja fantasiat ei kerro mistään muusta, kuin että hänellä itsellään on erittäin vaikeita ja huolestuttavia ongelmia oman seksuaalisuutensa ja sen hyväksymisen kanssa!”

Tässä vaiheessa meidän saksalainen professorimme alkoi nauraa kovaan ääneen mun amatööripsykologiselle diagnoosilleni. Mutta minähän en sellaisesta häkelly, vaan jatkoin edelleen. ”Mun tarkoitukseni ei ole puhua jotenkin esiaviollisen seksin puolesta, vaan painottaa, että on aivan eri asia sanoa, että Jumala on alunperin tarkoittanut seksin ainoastaan avioparin välille tai ajatella, että Raamatun mukaan esiaviollinen seksi olisi synti, kuin väittää että Jumala ja saatana pelaavat jonkinlaista yhteispeliä ja että JUMALA ANTAA omiksi lapsikseen kastetuille kristityille PAHOLAISEN KASTEEN. Antakaa mulle edes yksi Raamatun kohta, joka jotenkin tukee tätä ajatusta, sillä kirjoittaja ei sitä kykene tässä tekemään!”

Mä olin sohaissut herhiläispesään ja lopputunti oli aikamoista kaaosta. Ihmiset keskustelivat kiivaasti, huitoivat käsillään ja takoivat pöytää nyrkeillään. Kun luento vihdoin loppui, toiset kiirehtivät kopioimaan artikkelia myös ystävilleen, kun puolet porukasta iskivät koko tekstin heti oven ulkopuolella roskikseen täysin sydämmistyneenä sen sisältämästä roskasta. Minun kopioni on yhä tallella. Nyt tiedän mitä aion viedä Afrikan tuliaisina Pekan veljelle, jonka toistuvana huvituksena on kiihdyttää itsensä berserkki raivon valtaan erilaisten ”ääriliikkeiden”, kuten telaketjufeministien mielipidekirjoituksia lukemalla... :)

Piikki maailmantuskakäyrässäni

Kehittyvä maa, kolmas maailma, nälänhätä, alikehitys, kurjuus, köyhyys... Siellä, tai niiden keskellä, mä olen nyt pian puoli vuotta ollut. Pari päivää sitten multa kysyttiin, että miten mä koin Panganin köyhyyden. Alue kun on Tansanian yksi köyhimmistä ja täysin riippuvainen kookospähkinöiden markkinahinnoista. Mä jäin miettimään, etten mä tainnut sitä köyhyyttä mitenkään niin erityisesti havaita. Vasta äsken tajusin, että olen vain jo liikaa tottunut ympäristöön. Köyhyyttä kun kuitenkin on joka puolella. Sitä on niin laajalti kaikkialla, että se on rikkaus mikä pistää silmään, ei kurjuus. Köyhyys ja kehnot olosuhteet ovat normi ja rikkaus huomion kiinnittävä poikkeus.

Yleinen köyhyys näkyy hitaasti rapistuvina rakennuksina sekä vaikkapa lähes käyttökelvottomaksi kulutettuna, saksalaisten kolonialismin aikana rakentamana junaratana, jota valtiolla ei ole varaa korjata. Maan yleistä köyhyyttä kuvaa myös julkisen liikenteen ajoneuvot, jotka lähes kaikki pitää työntää käyntiin. Arkipäivässä köyhyys ilmenee koteina, joiden pari seinää on tiilestä, kolmas mudasta ja oksista ja neljäs pellinpaloista, ja joiden ikkunoiden verhot on tehty muovisäkeistä. Köyhyyttä on lasten jätteistä kyhäämät lelut, kehitysvammaiset ihmiset, joista useimmat liikkuvat käsiään apunaan käyttäen kuin orankit, koska pyörätuoliin tai kyynärsauvoihin ei joko ole varaa tai niitä ei ole tarjolla. Arushan kaupungissa köyhyys näkyy niinä kymmeninä leprasairaina ihmisinä, jotka ojentavat sormettomia käsiään sinua kohden kerjätessään kadulla, kuumassa auringonpaahteessa päivittäiset ruokarahansa. Köyhyydestä kertoo tonttien nurkille kyhätyt huonot vessat, suihkujen kylmä vesi jos suihkuja ylipäätään on, likaiset kotieläimet, jo pienten lasten ruskeat hampaat sekä aikuisten jalkaterät, jotka ovat kenkien puutteessa kovettuneet sellaisiksi.

Köyhyys näkyy myös kirkon elämässä. Kirkkorakennukset eivät, varsinkaan kylissä, ole eurooppalaistyylisiä komeita katedraaleja tai vaikkapa suomalaisille tuttuja, Alvar Aalto tyyppisiä, upeaksi arkkitehtuuriksi väitettyjä, möhkälemäisiä ja kalliita betonisia ”piruntorjuntabunkkereita”. Kylissä näkee kirkkoja, jotka tunnistaa kirkoiksi ainoastaan savesta rakennetun päätyseinän yläosaan sprayllä maalatusta rististä. Toinen esimerkki on, että swahilinkielisessä Isä meidän -rukouksessa ei pyydetä ”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme”. Leivän tilalla käytetään sanaa riziki, jolla tarkoitetaan jotakin suuhunpantavaa, mitä tahansa jolla elää, vaikkapa maissintähkää. Leipä on luksusta, eikä ihmisiä siis edes opeteta rukoilemaan sitä. Lapsille ei kuulemma voi mennä lupaamaan niin paljon.

Monet ihmiset ajattelevat, ettei Afrikasta voi tulla mitään hyvää. Kymmeniä vuosia länsimaat ovat syytäneet kehitysapua Afrikkaan, mutta kehityssuunnitelmat ovat usein jääneet vain toiveiksi. Tästä syystä moni kokee, että Afrikka maanosana on tuomittu epäonnistumaan. Tätä käsitystä vastaan mä olen niin kovasti halunnut taistella. Nuoruusvuosien kaikkivoipaisuuskuvitelmissani mä olen uskonut lopulta keksiväni jonkin lyömättömän idean, jolla murtaa alikehityksen kierre. Mun käsitykseni köyhyydestä ja sen syistä on kuitenkin ollut kovin naiivi. Täällä koko laajuudessaan paljastunut totuus on polkenut maahan kaikki suuret kuvitelmani - edes minä en voi pelastaa maailmaa... Näin kauas piti matkustaa oppiakseen, että kaikki todella vaikuttaa kaikkeen. Köyhyys on niin monitahoista, monisyistä sekä laaja-alaista, ja sillä on niin monia kasvoja sekä ilmenemismuotoja. Hiv ja Aids, aliravitsemus, äiti-lapsi-kuolleisuus, korruptio, ihmisoikeusloukkaukset jne ovat kaikki vain saman asian eri kääntöpuolia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että liittyisin niiden toivottomina hanskansa tiskiin lyöneiden joukkoon. On varmasti totuus, että paljosta huolimatta, köyhiä tulee olemaan aina tässä maailmassa. Mutta taas kerran Raamattuun viitatakseni, meidät tullaan vielä joskus arvioimaan juuri sen mukaan, miten me näitä köyhiä kohtelemme. Tai ainakin niin itse henkilökohtaisesti tulkitsen Jeesuksen sanat ”Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Kaiken mitä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.” Toivottamalta näyttävä tilanne ei siis ole syy luovuttaa. Kristittyinä meidän osamme ja vastuumme on kaikesta huolimatta jakaa omastamme. Ja jos sitten on niin, ettei sellaista tilinteon päivää koskaan tulekaan, eikä kukaan suurempi voima meitä kuoleman jälkeen tekemättä jättämisistämme tuomitsekaan, niin ainakin sen tekevät tulevat sukupolvet. Historian kirjoihin meidän aikakaudesta tullaan kirjoittamaan aikana, jolloin 20% ihmisistä piti hallussaan 80% kaikesta maailman varallisuudesta, ja jossa toiset ihmiset kuolivat nälkään samaan aikaan,  kun toiset ennenaikaisesti liikalihavuuden aiheuttamiin sairauksiin.

Heimot

Minulta usein kysytään mihin heimoon kuulun, ja että montako heimoa meillä Suomessa kaiken kaikkiaan on. Vaikka olen selittänyt asiaa, tuntuu se kuitenkin olevan osa täkäläistä ajatusmaailmaa, että ihmiset kuuluvat eri ryhmiin, joilla on omat tunnuspiirteensä. Tai ainakin minulta niin usein kysytään ulkomuotoni alkuperää ja kuvia katsoessaan ihmiset yrittävät löytää jonkinlaisia yhteisiä suomalaisia heimopiirteitä. Monet ovat kysyneet, että miksi juuri minä olen niin kovin valkoinen. ”Sun äiti on tuollalailla punertava, Pekka kovinkin ruskea, sun veljessä ja isässäkin on vähän jotain väriä, mutta sä olet ihan kamalan kalpea! Miksi?” monet ovat hämmästelleet valokuviani selatessaan. Kerran Darissa eräs nainen kuiskasi Annalle ”Tuo sinun mzungusi on kyllä todella valkoinen! Aivan läpinäkyvä! En olekaan ennen nähnyt tätä lajia...” Viikko sitten Anna puolestaan kertoi minulle bussimatkastaan vanhempiensa luo. ”Ette te kaikki valkoiset kyllä ole samanlaisia. Myös teissä on monta heimoa. Tänään bussissa istui valkoinen nainen, jolla oli isoin nenä mitä olen koskaan nähnyt!! Nenästä voi usein sanoa mihin heimoon joku kuuluu ja tätä rotua en ole kyllä aikaisemmin tavannut! Sinulla on tuollainen suora ja kapea nenä ja Tinalla pikkuinen pysty nykerönenä, mutta tämä nainen! Ihan toista lajia! Voi äiti!” Anna taivasteli, paukautti afrikkalaiseen tapaan kätensä yhteen hyvän jutun merkiksi ja alkoi nauraa hillittömästi. ”Sillä oli ihan sellainen suippo naama, pienet terävät silmät, aivan valtava nenä, mutta ei suuta ja leuka tällainen...” ystäväni elehti, siristäen silmiään, vetäen sormillaan voimakkaasti nenäänsä eteenpäin, imien huulet pieneksi viiruksi ja painaen leukansa kohti kaulaa, niin että se katosi kokonaan. Anna oli siis tavannut klassisien, nutturapäisen ja karikatyyrisen englantilaisen koti-opettajatar vanhanpiian, puolikuun muotoiset silmälasit kotkan nenän päällä keikkuen. Anna oli ollut niin lumoutunut tämän heimon edustajasta, että oli mennyt naisen kanssa juttelemaan saadakseen ihmetellä häntä lähempää. ”Kaikki matkustajat tuijottivat häntä, mutta koska minä en halunnut jäädä siitä nolosti kiinni, menin suoraan hänen viereensä kyselemään kuulumisia, niin että sain ihan luvan kanssa ihailla sitä nenää..”

Heimot ovat Tansniassa tärkeä juttu ja ylpeyden aihe. Kaikki tietävät, mihin heimoon he kuuluvat ja jokainen puhuu swahilin lisäksi myös omaa heimokieltään. Heimoista ja heimoperinteistä puhutaan paljon myös luennoilla. Usein esseidenkin aiheet liittyvät jotenkin omaan taustayhteisöön, sen arvoihin, tapohin tai kieleen. Joskus minulla onkin ollut vaikeuksia palauttaa tehtävänannon mukaisia esseitä. Kerrankin piti kirjoittaa neljä sivua siitä, mitä sana kirkko omassa heimokielessä tarkoittaa, ja miten tämä nimitys kuvaa kirkon tehtävää ja roolia yhteiskunnassa. Muita aiheita on ollut esimerkiksi heimoni sananlaskujen sisältämät opetukset ja miten niiden siältämät arvot eroavat yleisafrikkalaisista arvoista ja eräs oli, että millainen rooli tietäjällä tai poppamiehellä on omassa heimossani. Ihmisiä kummastuttaa myös etteivät suomalaiset sukunimet muodostu heimon mukaan tai isän nimen mukaan, vaan että ne ovat alunperin tilojen nimiä tai paikkoja kuvailevia nimiä.

Heimoissa on aina oma käyttäytymiskoodistonsa. Henkilö nähdään sitä arvostettavanpana, viisaanpana ja luotettavanpana periaatteen ihmisenä, mitä kuuliaisemmin hän noudattaa oman heimonsa tapoja. Anna kertoi kerran isoisästään, joka oli kuulemma hieno mies ja erittäin tarkka kaikessa, mitä tuli chaggojen sääntöjen noudattamiseen. Eräs perinne, joka löytyy monista heimoista on jonkinlainen korvaus morsiammesta. Chaggojen perinteeseen kuuluu, että sulhasen isä lähettää morsiammen perheelle lehmän kun avioliitosta on sovittu. Annan isoisällä oli kolme poikaa, joista nuorimmainen lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Kun nuorimies erään kerran tuli lomalle kotiinsa, hän toikin mukanaan kauniin aasialaisen kihlattunsa. Morsian otettiin vastaan lämpimin tervetulotoivotuksin ja tunnelma oli iloinen. Mutta illalla nuorenparin nukkumaan mentyä isä pyysi vakavana kahta vanhempaa veljestä miesten kokoukseen ja huolestuneen näköisenä kysyi pojiltaan, että missäs se Etelä-Korea nyt oikein on. Vastauksen kuultuaan, isoisä nousi pöydästä kulmat kurtussa ja hetken päästä palasi mukaan iso sangollinen perinteistä, kotona tehtyä olutta, jota chaggamiehet juovat aina tärkeissä tilaisuuksissa. Sitten mieskolmikko kuumeisesti mietti aamuyöhön asti, että millä keinoin se lehmä tällä kertaa saadaan muilutettua morsiammen isälle. Tilanne oli vakava, sillä kunnian miehenä isoisä ei koskaan aikaisemmin ollut rikkonut heimonsa sääntöjä.

Kaikki eivät kuitenkaan tunne heimosääntöjään yhtä vahvasti omikseen. Ystäväni Laizer, ensimmäisen vuoden opettajaopiskelija, on tästä hyvä esimerkki. Laizer on maasai, mutta ulkopuolinen ei sitä koskaan arvaisi nuorenmiehen valkoisista nahkakengistä, suorista housista, kravaatista, pikkutakista ja kultakellosta. Laizer on valtavan mukava ja mainio veikko, mutta silti joudun toteaamaan, että ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta hän kyllä näyttää aikamoiselta keikarilta. Pienestä asti Laizer vastusti maasaiden heimomerkkejä. Hän ei myöskään ollut kiinnostunut soturielämästä, vaan tahtoi kouluun, sillä hän rakasti opiskelua ja lukemista. Koskaan hän ei antanut laittaa ihoonsa minkäänlaisia merkkejä, joita maasailla on paljon. Erityisen vaikean tästä tilanteesta teki se, että Laizerin isä on heimonsä arvostettu päällikö. Nuorena hän oli ollut mahtava soturi, jolla oli lupa käskeä 500 miestä ja ottaa vaimoja, jos ei nyt ihan saman verran niin liudan kuitenkin. Koska Laizer on tämän uljaan soturin ensimmäinen poika, hänestä on perimysjärjestyksessä tulossa perheyhteisönsä seuraava päämies. Kun Laizer oli 9-vuotias muut heimon arvovaltaiset miehet olivat alkaneet vaatia, että hänellekin laitettaisiin heimon tunnusmerkkejä. Isä oli yrittänyt selittää, että hänen poikansa on hieman outo eikä tästä varmaankaan olisi tulossa perinteistä maasaita lehmineen ja vuohineen. Painostuksen alla isä oli kuitenkin antanut periksi, mutta vielä varoittanut muita miehiä pojan itsepäisyydestä. Sitten hän oli kutsuttanut poikansa paikalle, puhunut tälle ystävällisesti luottamusta herättäen, kehunut ja mairitellut. Kun Laizer oli tuli varomattomaksi isä oli napannut tämän syliinsä, jolloin yksi miehistä isän pitäessä kiinni oli lävistänyt pojan korvan ja kiinnittänyt siihen maasaikorun. Irti päästyään pikku Laizer oli saman tien riuhtaissut merkin pois irroittaen samalla myös palan korvastaan ja juossut pysähtymättä 15 kilometriä lähimmän kaupungin poliiasemalle, kertonut siellä, mitä isä oli hänelle tehnyt ja vaatimalla vaatinut isän pidättämistä ja vangitsemista. Kun Laizer ei ollut antanut periksi, poliisi oli vihdoin lähtenyt autollaan poika mukaan tarkastamaan, että mitä tämän kotikylässä oli oikein tapahtunut. Heidän sinne saapuessaan isää ei tietenkään näkynyt enää missään. Viekas vanha soturi oli tuntenut poikansa tarpeeksi hyvin ja jolkotellut kiireen vilkkaa metsikköön piiloon. Urhea leijonankaataja palasi sieltä vasta parin päivän kuluttua, kun uskoi tilanteen vihdoin rauhoittuneen. Nyt Laizer opiskelee yliopistossa, rakastaa hollywood elokuvia ja italialaisia pastaruokia sekä suklaapirtelöä, haluaa jatkaa opintojaan Euroopassa ja jäädä sinne sitten asumaan, sillä maasai naiset ovat kuulemma omituisia eivätkä ymmärrä mitään aidosta rakkaudesta ja parisuhteesta, joita näkee elokuvissa.

Laizer on kutsunut minut ja Pekan kotikyläänsä tapaamaan vanhempiaan, jolloin isä voi kertoa meille tarinan siitä, kuinka hän ansaitsi arvostetun aseman yhteisössään tappamalla leijonan vain puukon avulla. Ehkä minäkin sitten voin siinä leirinuotiolla kertoa vastineeksi omasta heimostani ja sen hurjapäisestä puukkojunkkari ”kantaisästä” sekä tämän kyvystä seisauttaa veri salaisen loitsun avulla. Olen kertonut jutun jo monelle ihmisille, mutta jotenkin uskon, että vasta tämä ukko osaa sitä todella arvostaa :)

Malaria - ja taas yhtä kokemusta rikkaampi

Perjantaina, kun me olimme porukalla syömässä kampuksen ulkopuolella, Matthias ja Edward alkoivat muistella, kuinka kamalaa oli sairastaa malaria ja kärsiä hirvittävästä kivusta sekä tajunnan hämärtymisestä. Mä sanoin heille olleeni yllättynyt, kuinka vähällä sairastamisella olen yleensäkin tähän asti täällä selvinnyt. Samaan hengenvetoon mietin ääneen, että onkohan Afrikan kokemus kuitenkaan ihan täydellinen, jos ei tiedä, mitä on malaria. Se oli vähän niin kuin sellainen huuli, mutta huumorintajuton kohtalo otti mut tosissaan. Lauantaina olinkin jo yhtäkkiä viluissani ja aivan kuoleman väsynyt koko päivän. Kun sama meninki jatkui sunnuntaina sekä vielä maanantai aamunakin, Tina patisti mut lääkäriin.

Tuntui hölmöltä mennä tohtorille, kun eihän mua vaivannut oikein mikään. Ei ollut nuhaa, ei kurkkukipua, kuumetta tai yskää. Olin aivan varma, että mua nyt vaan jotenki laiskotti kaikki se opiskelu, ja että ilmat olivat entisestään kylmenneet. Mutta kuitenkin pian verikokeen ottamisen jälkeen myös mun päätä alkoi särkeä oudolla tavalla. Se oli sellaista päänsärkyä kuin olisin nukkunut yöni huonolla tyynyllä. Päivän edetessä olin entistäkin väsyneempi, vaikka torkuin lähes koko ajan ja sitten alkoi keuhkoissakin jo tuntua uupumusta. Iltapäivällä sainkin tiedon positiivisesta testituloksesta ja kouraani iskettiin kerta-annos vastalääkettä. Ilmeisesti pelätessään tappavansa eurooppalaisen vaihto-oppilaan malariaan, naistohtori antoi mulle hädissään oikein jonkun hevoskuurin. Ohje oli ottaa kaksi isoa pilleria yhtä aikaa runsaan ruuan kanssa ja sitten juoda kuin kameli, ainakin kolme litraa vettä päivässä. Mun käskettiin levätä ja tulla takaisin jälkitarkastukseen viikon päästä.

Kun Anna kuuli lääkkeeni nimen, hän alkoi voivotella. ”Sä tulet kärsimään, oi voi sä tulet kärsimään!” ” Juo paljon, mehua, vettä, limsaa, mitä vaan! Ja syö! Syö ihan kaikkea mitä näät, jos se vaan ei ole myrkkyä, sillä pian sä alat oksentaa. Tuo kerta-annos on niin vahva, että siitä tulee ihan hirvittävän kipeäksi. Se virus! Se suuttuu, kun sä otat tuon lääkkeen ja hyökkää raivoisana vastaan! Kun mä lokakuussa sairastin malariaa, mä luulin kuolevani. Koko ajan mä vaan ajattelin, että nytmäkuolen, nytmäkuolen.. Voi, kuinka sä tulet kärsimään...” nainen päivitteli omintakeiseen tyyliinsä ja elehti käsillään. Tämän vaikuttavan mainospuheen jälkeen tuijotinkin lääkkeitäni kauhusta jäykkänä monta minuuttia ja jotenkin näin eletyn elämäni keskeisimmät kohokohdat välähdyksenomaisina muistoina. ”Eiku menoks sitten vaan.. Auta Jeesus” sanoin, heitin pillerit suuhuni ja peloissani join niiden perään varmasti heti kerralla sen kolme litraa vettä. Kävin pitkälleni sänkyyni, vedin peiton korvilleni ja jäin hiljaa kuulostellen odottamaan, mitä tuleman pitää..

Mitään ei tapahtunut. Ei siis kerrassaan mitään! Siinä mä sitten makasin pitkälle yli puolen yön hirvittävän vesipöhöni kanssa ja ajattelin, ettei mua enää koskaan höynäytetä vakuuttavilla kummitustarinoilla silmittömästi raivostuvista, kostoa janoavista viruksista.

Seuraavana päivänä mä olin jo parempi, vilu oli poissa ja samoin pääkipu, mutta olin edelleen niin kamalan väsynyt, että välillä taisin nähdä unta seisaaltanikin. Väsymystä ja honteloa oloa jatkui vielä pari päivää, mutta sitten mun malariani oli siinä. Mä olenkin nyt täysin vakuuttunut, että olen vaan teinivuosieni hillittömän urheilun harrastamisen jäljiltä edelleen niin uskomattoman rautaisessa kunnossa, etteivät edes trooppiset parasiitit muhun pysty. Voinkin siis aivan hyvällä omallatunnolla tämän käytännön pikku testin jälkeen siirtää ajatukset salikortin hankkimisesta hamaan tulevaisuuteen ja nauttia sohvan leppoisuudesta jatkossakin.

Hautajaiset

Lähes kaikki opettajat asuvat täällä kampuksella, kuten myös professori Mwakagali perheineen. Muutama viikko sitten professorin yksi neljästä lapsesta kuoli. Tytär oli minun ikäiseni ja viime vuonna täällä Mwakagalien kotona koko kampus juhli hänen häitään. Hieman ennen kuolemaansa nainen oli synnyttänyt nuorenparin esikoisen, mutta lapsi oli kuollut synnytyksessä ja noin viikon päästä siitä kuoli äitikin. Kukaan ei osannut sanoa minulle, mihin hän oli kuollut. Koska äiti ja lapsi kuolleisuus on Afrikassa korkeaa, ei ihmisten mielestä tämä kuolema kaikessa kamaluudessaan ollut kuitenkaan täysin käsittämätön. Afrikassa kuolema on vaan ylipäätään aina suuri vaara synnytyksen yhteydessä, mistä syystä tarkempaa kuolinsyytä kukaan ei minun lisäkseni tuntunut kaipaavan.

Itse en koskaan ehtinyt tavata tätä professorin tytärtä. En tuntenut hänen perhettään ja itse professorinkin tiesin vain ulkonäöltä. Hautajaispäivän aamuna Anna kuitenkin herätti minut puoli yhdeksän, koska oli hätääntynyt, etten ehtisi hautajaisiin ajoissa. ”Miksi ihmeessä mä sinne?” hämmästelin unenpöppöröisenä. ”Tietenkin! Totta kai jokainen menee sinne! Kaikkien tiedekuntien luennot on tältä päivältä peruttu, koska jokainen kuitenkin osallistuu hautajaisiin. Tietenkin sä tulet!” Anna pakotti. Minulla ei ollut mitään kokomustaa päällepantavaa, mutta Anna ei edes ymmärtänyt, mikä ongelmani se nyt oli. Tansaniassa kaikki naiset kuulemma menevät hautajaisiin yllään vanha kanga. Kangat myydään aina kaksin kappalein. Toinen kiedotaan lanteille hameeksi ja toinen keitaistaan harteille. Anna veti minut siis ylös sängystä, antoi omat kangansa farkkujeni ja neulepuseroni peitoksi ja yhdeksältä minä sitten olin muiden mukana surutalossa.

Mwakagalien suuri puutarha oli täynnä valkoisia muovituoleja vieraita varten, mutta siitä huolimatta niitä riitti vain murto-osalle hautajaisväestä. Pihan keskellä, kauniin puun varjossa oli metrin korkuinen, valkoisella liinalla peitetty alusta, johon vainajan arkku oli määrä tuoda. Minä istuin tuolilla värikkäisiin kankaisiin pukeutuneiden naisten kanssa ja join teetä, jota vieraille tarjoiltiin. Talon sisältä kuului naisten laulua. Professori Mwakagali kierteli pihalla jutustellen miesten kanssa ja ottaen vastaan ihmisten surunvalitteluja. Vainajan äiti oli sisällä kotona sisariensa, tyttäriensä ja sukulaisnaisten kanssa. Siitä saakka, kun suru-uutinen saapui, oli talo ollut täynnä ihmisiä. Tapana on, ettei perhettä jätetä hetkeksikään yksin surunsa kanssa. Jokaisena neljänä päivänä ennen hautajaisia ihmiset istuivat Mwakagalien kotona pitämässä seuraa, laulamassa virsiä, muistelemassa vainajaa ja papit sekä pappisopiskelijat puhuivat lohduttavia sanoja ja johtivat rukouksia. Edelleen sinä hautajaisaamuna naiset lauloivat taukoamatta haikeita lauluja ja itkivät yhdessä vainajan äidin kanssa.

Opiskelijoiden kuoro alkoi laulaa ja ihmiset nousivat seisomaan, kun tyttären arkkua kuljettava auto saapui pihaan. Saattueen edellä kulki mies kantaen puista ristiä, johon oli kirjoitettu vainajan nimi ja sekä synnyin- että kuolinpäivä. Ensin arkku kannettiin sisälle taloon, jossa laulu jatkui. On kuulemma perinne, että vainaja viedään aina vielä viimeisen kerran synnyinkotiinsa. Kai ajatuksena on, että vainaja lähtee viimeiselle matkalleen kotoaan. Sitten arkku tuotiin ulos, asetettiin omalle alustalleen ja kansi avattiin. Arkun perässä ulos talosta tuli nyt laulunsa lopettanut naisryhmä, jonka keskellä muiden taluttamana ja tukemana horjahteli pienen pieni, kuihtuneen oloinen nainen. Papin puheen ja joidenkin virsien jälkeen oli vuoro sanoa hyvästit vainajalle, ennen kun saattue jatkaisi matkaansa kirkolle. Ihmiset lähtivät jonona arkun luo, kiersivät sen ja palasivat sitten paikalleen, kuoron koko ajan laulaessa. Minuun iski paniikki, sillä en missään nimessä halunnut nähdä kuollutta ihmistä, mutta koska muuten olisin jäänyt typerästi yksin pönöttämään tuolimeren keskelle, minun oli pakko alkaa liikehtiä massan mukana kohti arkkua.

Meitä vieraita oli ainakin viisisataa, mutta lopulta tuli myös lähisukulaisten vuoro jättää hyvästinsä. Taas ensin menivät miehet ja sitten viimeisenä sukulaisnaiset äidin kanssa. Viimeistään tässä vaiheessa aloin kokea tilanteen aivan kamalana. En tarkoita, että hautajaisten kuuluisi ollakaan mitään muuta, mutta itse omasta kultturistani käsin koin suurta epämukavuutta olla tuntemattoman ihmisen hautajaisissa. Naiset kirkuivat ja huusivat arkun luona. Minua hävetti itkeä niin paljon, koska kaikki tiesivät, etten edes tuntenut vainajaa, mutta omaisten valtavan surun näkeminen oli minulle aivan liikaa. Kun äidin vuoro tuli, naiset jälleen taluttivat hänet arkun luo, sillä tämän omat jalat eivät enää kantaneet. Pieni nainen kumartui tyttärensä puoleen, halasi, suuteli tämän kasvoja ja mumisi jotain. Aivan kuin äiti olisi vain rauhoitellut hellin sanoin omaa pientä lastaan sylissään. Nainen ei pystynyt päästämään irti tyttärestään ja kun hänet monet minuutin kuluttua väkipakolla nostettiin ylös arkun luota, nainen valittaen pyörtyi ja lyyhistyi sukulaistensa käsivarsille. Ihmiset huusivat ja itkivät kovaäänisesti ja tilanne oli minun näkökulmastani muuttumassa kaoottiseksi. Tunsin valtavaa pakokauhua. Minä en kuulu tänne! Minä en saa olla täällä! Minkälainen hirviö menee pällistelemään tuntemattoman ihmisen hautajaisiin? Minä näin vainajan ensi kertaa, kun hän oli arkussa ja nyt olin tullut hänen synnyinkotiinsa hautajaispäivänä kurkistelemaan ja juomaan teetä. Se valtavan sietämätön suru ja kipu, jota omaiset kokivat oli mielestani ehdottoman yksityistä. Minkälainen ihminen loukkaa niin törkeästi toisten yksityisyyttä, että kuokkii hautajaisissa katselemassa tuntemattomien ihmisten epätoivoa?! Minä en siis kestänyt tilannetta enää. Itkin hysteerisenä myötunnosta, mutta yhtä paljon myös tilanteen karmeudesta. Mun oli pakko paeta puutarhan nurkkaan seisomaan ja kääntää selkäni kaikelle tapahtuvalle, edes jotenkin poistua tilanteesta, jossa minun ei mitenkään pitänyt olla. Minä olin tietenkin ainoa joka ajatteli niin. Tansanialaisen kulttuurin mukaan olisin ollut tunteeton ja kylmä ihminen, jos en olisi osallistunut. Suomessa toisen surua ja yksityisyyttä surun aikana tulee kunnioittaa, mutta Tansaniassa kuuluu osoittaa yhteisöllisyyttä jakamalla suru siinä missä kaikki muukin, yhteisesti.

Hautajaisten jälkeen Anna kertoi mulle asian, joka kuulemma yhdeltä osin selitti äidin suurta epätoivoa. Vanhemmat eivät nimittäin olleet hyväksyneet tyttärensä aviomiestä. Afrikassa oma heimotausta on edelleen merkittävä asia ja joihinkin heimoihin liittyy ennakkoluuloja sekä vääriä uskomuksia. Sulhanen oli edustanut jotain sellaista heimoa, jonka kanssa vanhemmat olivat olleet epäluuloisia solmimaan liittoa. Tytär oli kuitenkin pitänyt päänsä ja nainut tämän epäsuotuisan sulhasen. Nyt vainajan vanhemmat kärsivät valtavista itsesyytöksistä. En osaa varmastikaan kuvata paikallista ajattelutapaa tässä täysin oikeita ilmaisuja käyttäen, mutta jotenkin vanhemmat siis ajattelivat, että tätä ei olisi tapahtunut, jos he eivät olisi päästäneet suustaan ilkeämielisiä sanoja. Tansaniassa ei voi liiaksi korostaa yhteisöllisyyden merkitystä. Kaikki luotu on yhteydessä toisiinsa ja toimii Jumalan luoman harmonian mukaan. Eripura ihmisten välillä rikkoo luotua järjestystä ja aiheuttaa onnettomuutta. Esimerkiksi tansanialainen nainen, joka kärsii lapsettomuudesta, ei ensimmäisenä mene lääkärille eikä edes papin puheille esirukouksen toivossa, vaan sukulaistensa luo sopimaan riitansa. Ensimmäisenä hän miettii, kenen kanssa olen epäsovussa, kuka voisi ajatella minusta pahaa ja siten aiheuttaa tämän epäonnen elämääni. Ensimmäinen ratkaisu on siis aina palauttaa harmonia ja rauha, ja siten poistaa perheyhteisöstä kaikki ilkeät ajatukset ja se ”paha ilma”, joka johtaa onnettomuuksiin. Nyt siis vainajan vanhemmat kokivat olevansa osaksi vastuussa tyttärensä ja lapsenlapsensa kuolemista. Jos he eivät olisi aiheuttaneet omalla käytöksellään riitaa ihmisten välisiin suhteisiin ja rikkoneet harmoniaa, he eivät olisi myöskään tuottaneet tätä epäonnea avioliittoon tai tyttärensä elämään, joita molempia he olivat arvostelleet. Ehkä minä olin ainoa, joka kyseli kuolemaan johtanutta lääketieteellistä syytä, koska olen eurooppalainen. Minä selitän lapsettomuuden, kuoleman ja sairaudet puhtaasti lääketieteellisillä faktoilla ja onnettomuuksien syiksi osoitan fysiikan lainalaisuudet. Perinteisessä afrikkalaisessa ajattelussa näiden kysymysten käsittely on kuitenkin lähtökohtaisesti täysin erilainen kuin meillä Suomessa.