Heimot

Minulta usein kysytään mihin heimoon kuulun, ja että montako heimoa meillä Suomessa kaiken kaikkiaan on. Vaikka olen selittänyt asiaa, tuntuu se kuitenkin olevan osa täkäläistä ajatusmaailmaa, että ihmiset kuuluvat eri ryhmiin, joilla on omat tunnuspiirteensä. Tai ainakin minulta niin usein kysytään ulkomuotoni alkuperää ja kuvia katsoessaan ihmiset yrittävät löytää jonkinlaisia yhteisiä suomalaisia heimopiirteitä. Monet ovat kysyneet, että miksi juuri minä olen niin kovin valkoinen. ”Sun äiti on tuollalailla punertava, Pekka kovinkin ruskea, sun veljessä ja isässäkin on vähän jotain väriä, mutta sä olet ihan kamalan kalpea! Miksi?” monet ovat hämmästelleet valokuviani selatessaan. Kerran Darissa eräs nainen kuiskasi Annalle ”Tuo sinun mzungusi on kyllä todella valkoinen! Aivan läpinäkyvä! En olekaan ennen nähnyt tätä lajia...” Viikko sitten Anna puolestaan kertoi minulle bussimatkastaan vanhempiensa luo. ”Ette te kaikki valkoiset kyllä ole samanlaisia. Myös teissä on monta heimoa. Tänään bussissa istui valkoinen nainen, jolla oli isoin nenä mitä olen koskaan nähnyt!! Nenästä voi usein sanoa mihin heimoon joku kuuluu ja tätä rotua en ole kyllä aikaisemmin tavannut! Sinulla on tuollainen suora ja kapea nenä ja Tinalla pikkuinen pysty nykerönenä, mutta tämä nainen! Ihan toista lajia! Voi äiti!” Anna taivasteli, paukautti afrikkalaiseen tapaan kätensä yhteen hyvän jutun merkiksi ja alkoi nauraa hillittömästi. ”Sillä oli ihan sellainen suippo naama, pienet terävät silmät, aivan valtava nenä, mutta ei suuta ja leuka tällainen...” ystäväni elehti, siristäen silmiään, vetäen sormillaan voimakkaasti nenäänsä eteenpäin, imien huulet pieneksi viiruksi ja painaen leukansa kohti kaulaa, niin että se katosi kokonaan. Anna oli siis tavannut klassisien, nutturapäisen ja karikatyyrisen englantilaisen koti-opettajatar vanhanpiian, puolikuun muotoiset silmälasit kotkan nenän päällä keikkuen. Anna oli ollut niin lumoutunut tämän heimon edustajasta, että oli mennyt naisen kanssa juttelemaan saadakseen ihmetellä häntä lähempää. ”Kaikki matkustajat tuijottivat häntä, mutta koska minä en halunnut jäädä siitä nolosti kiinni, menin suoraan hänen viereensä kyselemään kuulumisia, niin että sain ihan luvan kanssa ihailla sitä nenää..”

Heimot ovat Tansniassa tärkeä juttu ja ylpeyden aihe. Kaikki tietävät, mihin heimoon he kuuluvat ja jokainen puhuu swahilin lisäksi myös omaa heimokieltään. Heimoista ja heimoperinteistä puhutaan paljon myös luennoilla. Usein esseidenkin aiheet liittyvät jotenkin omaan taustayhteisöön, sen arvoihin, tapohin tai kieleen. Joskus minulla onkin ollut vaikeuksia palauttaa tehtävänannon mukaisia esseitä. Kerrankin piti kirjoittaa neljä sivua siitä, mitä sana kirkko omassa heimokielessä tarkoittaa, ja miten tämä nimitys kuvaa kirkon tehtävää ja roolia yhteiskunnassa. Muita aiheita on ollut esimerkiksi heimoni sananlaskujen sisältämät opetukset ja miten niiden siältämät arvot eroavat yleisafrikkalaisista arvoista ja eräs oli, että millainen rooli tietäjällä tai poppamiehellä on omassa heimossani. Ihmisiä kummastuttaa myös etteivät suomalaiset sukunimet muodostu heimon mukaan tai isän nimen mukaan, vaan että ne ovat alunperin tilojen nimiä tai paikkoja kuvailevia nimiä.

Heimoissa on aina oma käyttäytymiskoodistonsa. Henkilö nähdään sitä arvostettavanpana, viisaanpana ja luotettavanpana periaatteen ihmisenä, mitä kuuliaisemmin hän noudattaa oman heimonsa tapoja. Anna kertoi kerran isoisästään, joka oli kuulemma hieno mies ja erittäin tarkka kaikessa, mitä tuli chaggojen sääntöjen noudattamiseen. Eräs perinne, joka löytyy monista heimoista on jonkinlainen korvaus morsiammesta. Chaggojen perinteeseen kuuluu, että sulhasen isä lähettää morsiammen perheelle lehmän kun avioliitosta on sovittu. Annan isoisällä oli kolme poikaa, joista nuorimmainen lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Kun nuorimies erään kerran tuli lomalle kotiinsa, hän toikin mukanaan kauniin aasialaisen kihlattunsa. Morsian otettiin vastaan lämpimin tervetulotoivotuksin ja tunnelma oli iloinen. Mutta illalla nuorenparin nukkumaan mentyä isä pyysi vakavana kahta vanhempaa veljestä miesten kokoukseen ja huolestuneen näköisenä kysyi pojiltaan, että missäs se Etelä-Korea nyt oikein on. Vastauksen kuultuaan, isoisä nousi pöydästä kulmat kurtussa ja hetken päästä palasi mukaan iso sangollinen perinteistä, kotona tehtyä olutta, jota chaggamiehet juovat aina tärkeissä tilaisuuksissa. Sitten mieskolmikko kuumeisesti mietti aamuyöhön asti, että millä keinoin se lehmä tällä kertaa saadaan muilutettua morsiammen isälle. Tilanne oli vakava, sillä kunnian miehenä isoisä ei koskaan aikaisemmin ollut rikkonut heimonsa sääntöjä.

Kaikki eivät kuitenkaan tunne heimosääntöjään yhtä vahvasti omikseen. Ystäväni Laizer, ensimmäisen vuoden opettajaopiskelija, on tästä hyvä esimerkki. Laizer on maasai, mutta ulkopuolinen ei sitä koskaan arvaisi nuorenmiehen valkoisista nahkakengistä, suorista housista, kravaatista, pikkutakista ja kultakellosta. Laizer on valtavan mukava ja mainio veikko, mutta silti joudun toteaamaan, että ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta hän kyllä näyttää aikamoiselta keikarilta. Pienestä asti Laizer vastusti maasaiden heimomerkkejä. Hän ei myöskään ollut kiinnostunut soturielämästä, vaan tahtoi kouluun, sillä hän rakasti opiskelua ja lukemista. Koskaan hän ei antanut laittaa ihoonsa minkäänlaisia merkkejä, joita maasailla on paljon. Erityisen vaikean tästä tilanteesta teki se, että Laizerin isä on heimonsä arvostettu päällikö. Nuorena hän oli ollut mahtava soturi, jolla oli lupa käskeä 500 miestä ja ottaa vaimoja, jos ei nyt ihan saman verran niin liudan kuitenkin. Koska Laizer on tämän uljaan soturin ensimmäinen poika, hänestä on perimysjärjestyksessä tulossa perheyhteisönsä seuraava päämies. Kun Laizer oli 9-vuotias muut heimon arvovaltaiset miehet olivat alkaneet vaatia, että hänellekin laitettaisiin heimon tunnusmerkkejä. Isä oli yrittänyt selittää, että hänen poikansa on hieman outo eikä tästä varmaankaan olisi tulossa perinteistä maasaita lehmineen ja vuohineen. Painostuksen alla isä oli kuitenkin antanut periksi, mutta vielä varoittanut muita miehiä pojan itsepäisyydestä. Sitten hän oli kutsuttanut poikansa paikalle, puhunut tälle ystävällisesti luottamusta herättäen, kehunut ja mairitellut. Kun Laizer oli tuli varomattomaksi isä oli napannut tämän syliinsä, jolloin yksi miehistä isän pitäessä kiinni oli lävistänyt pojan korvan ja kiinnittänyt siihen maasaikorun. Irti päästyään pikku Laizer oli saman tien riuhtaissut merkin pois irroittaen samalla myös palan korvastaan ja juossut pysähtymättä 15 kilometriä lähimmän kaupungin poliiasemalle, kertonut siellä, mitä isä oli hänelle tehnyt ja vaatimalla vaatinut isän pidättämistä ja vangitsemista. Kun Laizer ei ollut antanut periksi, poliisi oli vihdoin lähtenyt autollaan poika mukaan tarkastamaan, että mitä tämän kotikylässä oli oikein tapahtunut. Heidän sinne saapuessaan isää ei tietenkään näkynyt enää missään. Viekas vanha soturi oli tuntenut poikansa tarpeeksi hyvin ja jolkotellut kiireen vilkkaa metsikköön piiloon. Urhea leijonankaataja palasi sieltä vasta parin päivän kuluttua, kun uskoi tilanteen vihdoin rauhoittuneen. Nyt Laizer opiskelee yliopistossa, rakastaa hollywood elokuvia ja italialaisia pastaruokia sekä suklaapirtelöä, haluaa jatkaa opintojaan Euroopassa ja jäädä sinne sitten asumaan, sillä maasai naiset ovat kuulemma omituisia eivätkä ymmärrä mitään aidosta rakkaudesta ja parisuhteesta, joita näkee elokuvissa.

Laizer on kutsunut minut ja Pekan kotikyläänsä tapaamaan vanhempiaan, jolloin isä voi kertoa meille tarinan siitä, kuinka hän ansaitsi arvostetun aseman yhteisössään tappamalla leijonan vain puukon avulla. Ehkä minäkin sitten voin siinä leirinuotiolla kertoa vastineeksi omasta heimostani ja sen hurjapäisestä puukkojunkkari ”kantaisästä” sekä tämän kyvystä seisauttaa veri salaisen loitsun avulla. Olen kertonut jutun jo monelle ihmisille, mutta jotenkin uskon, että vasta tämä ukko osaa sitä todella arvostaa :)

Malaria - ja taas yhtä kokemusta rikkaampi

Perjantaina, kun me olimme porukalla syömässä kampuksen ulkopuolella, Matthias ja Edward alkoivat muistella, kuinka kamalaa oli sairastaa malaria ja kärsiä hirvittävästä kivusta sekä tajunnan hämärtymisestä. Mä sanoin heille olleeni yllättynyt, kuinka vähällä sairastamisella olen yleensäkin tähän asti täällä selvinnyt. Samaan hengenvetoon mietin ääneen, että onkohan Afrikan kokemus kuitenkaan ihan täydellinen, jos ei tiedä, mitä on malaria. Se oli vähän niin kuin sellainen huuli, mutta huumorintajuton kohtalo otti mut tosissaan. Lauantaina olinkin jo yhtäkkiä viluissani ja aivan kuoleman väsynyt koko päivän. Kun sama meninki jatkui sunnuntaina sekä vielä maanantai aamunakin, Tina patisti mut lääkäriin.

Tuntui hölmöltä mennä tohtorille, kun eihän mua vaivannut oikein mikään. Ei ollut nuhaa, ei kurkkukipua, kuumetta tai yskää. Olin aivan varma, että mua nyt vaan jotenki laiskotti kaikki se opiskelu, ja että ilmat olivat entisestään kylmenneet. Mutta kuitenkin pian verikokeen ottamisen jälkeen myös mun päätä alkoi särkeä oudolla tavalla. Se oli sellaista päänsärkyä kuin olisin nukkunut yöni huonolla tyynyllä. Päivän edetessä olin entistäkin väsyneempi, vaikka torkuin lähes koko ajan ja sitten alkoi keuhkoissakin jo tuntua uupumusta. Iltapäivällä sainkin tiedon positiivisesta testituloksesta ja kouraani iskettiin kerta-annos vastalääkettä. Ilmeisesti pelätessään tappavansa eurooppalaisen vaihto-oppilaan malariaan, naistohtori antoi mulle hädissään oikein jonkun hevoskuurin. Ohje oli ottaa kaksi isoa pilleria yhtä aikaa runsaan ruuan kanssa ja sitten juoda kuin kameli, ainakin kolme litraa vettä päivässä. Mun käskettiin levätä ja tulla takaisin jälkitarkastukseen viikon päästä.

Kun Anna kuuli lääkkeeni nimen, hän alkoi voivotella. ”Sä tulet kärsimään, oi voi sä tulet kärsimään!” ” Juo paljon, mehua, vettä, limsaa, mitä vaan! Ja syö! Syö ihan kaikkea mitä näät, jos se vaan ei ole myrkkyä, sillä pian sä alat oksentaa. Tuo kerta-annos on niin vahva, että siitä tulee ihan hirvittävän kipeäksi. Se virus! Se suuttuu, kun sä otat tuon lääkkeen ja hyökkää raivoisana vastaan! Kun mä lokakuussa sairastin malariaa, mä luulin kuolevani. Koko ajan mä vaan ajattelin, että nytmäkuolen, nytmäkuolen.. Voi, kuinka sä tulet kärsimään...” nainen päivitteli omintakeiseen tyyliinsä ja elehti käsillään. Tämän vaikuttavan mainospuheen jälkeen tuijotinkin lääkkeitäni kauhusta jäykkänä monta minuuttia ja jotenkin näin eletyn elämäni keskeisimmät kohokohdat välähdyksenomaisina muistoina. ”Eiku menoks sitten vaan.. Auta Jeesus” sanoin, heitin pillerit suuhuni ja peloissani join niiden perään varmasti heti kerralla sen kolme litraa vettä. Kävin pitkälleni sänkyyni, vedin peiton korvilleni ja jäin hiljaa kuulostellen odottamaan, mitä tuleman pitää..

Mitään ei tapahtunut. Ei siis kerrassaan mitään! Siinä mä sitten makasin pitkälle yli puolen yön hirvittävän vesipöhöni kanssa ja ajattelin, ettei mua enää koskaan höynäytetä vakuuttavilla kummitustarinoilla silmittömästi raivostuvista, kostoa janoavista viruksista.

Seuraavana päivänä mä olin jo parempi, vilu oli poissa ja samoin pääkipu, mutta olin edelleen niin kamalan väsynyt, että välillä taisin nähdä unta seisaaltanikin. Väsymystä ja honteloa oloa jatkui vielä pari päivää, mutta sitten mun malariani oli siinä. Mä olenkin nyt täysin vakuuttunut, että olen vaan teinivuosieni hillittömän urheilun harrastamisen jäljiltä edelleen niin uskomattoman rautaisessa kunnossa, etteivät edes trooppiset parasiitit muhun pysty. Voinkin siis aivan hyvällä omallatunnolla tämän käytännön pikku testin jälkeen siirtää ajatukset salikortin hankkimisesta hamaan tulevaisuuteen ja nauttia sohvan leppoisuudesta jatkossakin.

Hautajaiset

Lähes kaikki opettajat asuvat täällä kampuksella, kuten myös professori Mwakagali perheineen. Muutama viikko sitten professorin yksi neljästä lapsesta kuoli. Tytär oli minun ikäiseni ja viime vuonna täällä Mwakagalien kotona koko kampus juhli hänen häitään. Hieman ennen kuolemaansa nainen oli synnyttänyt nuorenparin esikoisen, mutta lapsi oli kuollut synnytyksessä ja noin viikon päästä siitä kuoli äitikin. Kukaan ei osannut sanoa minulle, mihin hän oli kuollut. Koska äiti ja lapsi kuolleisuus on Afrikassa korkeaa, ei ihmisten mielestä tämä kuolema kaikessa kamaluudessaan ollut kuitenkaan täysin käsittämätön. Afrikassa kuolema on vaan ylipäätään aina suuri vaara synnytyksen yhteydessä, mistä syystä tarkempaa kuolinsyytä kukaan ei minun lisäkseni tuntunut kaipaavan.

Itse en koskaan ehtinyt tavata tätä professorin tytärtä. En tuntenut hänen perhettään ja itse professorinkin tiesin vain ulkonäöltä. Hautajaispäivän aamuna Anna kuitenkin herätti minut puoli yhdeksän, koska oli hätääntynyt, etten ehtisi hautajaisiin ajoissa. ”Miksi ihmeessä mä sinne?” hämmästelin unenpöppöröisenä. ”Tietenkin! Totta kai jokainen menee sinne! Kaikkien tiedekuntien luennot on tältä päivältä peruttu, koska jokainen kuitenkin osallistuu hautajaisiin. Tietenkin sä tulet!” Anna pakotti. Minulla ei ollut mitään kokomustaa päällepantavaa, mutta Anna ei edes ymmärtänyt, mikä ongelmani se nyt oli. Tansaniassa kaikki naiset kuulemma menevät hautajaisiin yllään vanha kanga. Kangat myydään aina kaksin kappalein. Toinen kiedotaan lanteille hameeksi ja toinen keitaistaan harteille. Anna veti minut siis ylös sängystä, antoi omat kangansa farkkujeni ja neulepuseroni peitoksi ja yhdeksältä minä sitten olin muiden mukana surutalossa.

Mwakagalien suuri puutarha oli täynnä valkoisia muovituoleja vieraita varten, mutta siitä huolimatta niitä riitti vain murto-osalle hautajaisväestä. Pihan keskellä, kauniin puun varjossa oli metrin korkuinen, valkoisella liinalla peitetty alusta, johon vainajan arkku oli määrä tuoda. Minä istuin tuolilla värikkäisiin kankaisiin pukeutuneiden naisten kanssa ja join teetä, jota vieraille tarjoiltiin. Talon sisältä kuului naisten laulua. Professori Mwakagali kierteli pihalla jutustellen miesten kanssa ja ottaen vastaan ihmisten surunvalitteluja. Vainajan äiti oli sisällä kotona sisariensa, tyttäriensä ja sukulaisnaisten kanssa. Siitä saakka, kun suru-uutinen saapui, oli talo ollut täynnä ihmisiä. Tapana on, ettei perhettä jätetä hetkeksikään yksin surunsa kanssa. Jokaisena neljänä päivänä ennen hautajaisia ihmiset istuivat Mwakagalien kotona pitämässä seuraa, laulamassa virsiä, muistelemassa vainajaa ja papit sekä pappisopiskelijat puhuivat lohduttavia sanoja ja johtivat rukouksia. Edelleen sinä hautajaisaamuna naiset lauloivat taukoamatta haikeita lauluja ja itkivät yhdessä vainajan äidin kanssa.

Opiskelijoiden kuoro alkoi laulaa ja ihmiset nousivat seisomaan, kun tyttären arkkua kuljettava auto saapui pihaan. Saattueen edellä kulki mies kantaen puista ristiä, johon oli kirjoitettu vainajan nimi ja sekä synnyin- että kuolinpäivä. Ensin arkku kannettiin sisälle taloon, jossa laulu jatkui. On kuulemma perinne, että vainaja viedään aina vielä viimeisen kerran synnyinkotiinsa. Kai ajatuksena on, että vainaja lähtee viimeiselle matkalleen kotoaan. Sitten arkku tuotiin ulos, asetettiin omalle alustalleen ja kansi avattiin. Arkun perässä ulos talosta tuli nyt laulunsa lopettanut naisryhmä, jonka keskellä muiden taluttamana ja tukemana horjahteli pienen pieni, kuihtuneen oloinen nainen. Papin puheen ja joidenkin virsien jälkeen oli vuoro sanoa hyvästit vainajalle, ennen kun saattue jatkaisi matkaansa kirkolle. Ihmiset lähtivät jonona arkun luo, kiersivät sen ja palasivat sitten paikalleen, kuoron koko ajan laulaessa. Minuun iski paniikki, sillä en missään nimessä halunnut nähdä kuollutta ihmistä, mutta koska muuten olisin jäänyt typerästi yksin pönöttämään tuolimeren keskelle, minun oli pakko alkaa liikehtiä massan mukana kohti arkkua.

Meitä vieraita oli ainakin viisisataa, mutta lopulta tuli myös lähisukulaisten vuoro jättää hyvästinsä. Taas ensin menivät miehet ja sitten viimeisenä sukulaisnaiset äidin kanssa. Viimeistään tässä vaiheessa aloin kokea tilanteen aivan kamalana. En tarkoita, että hautajaisten kuuluisi ollakaan mitään muuta, mutta itse omasta kultturistani käsin koin suurta epämukavuutta olla tuntemattoman ihmisen hautajaisissa. Naiset kirkuivat ja huusivat arkun luona. Minua hävetti itkeä niin paljon, koska kaikki tiesivät, etten edes tuntenut vainajaa, mutta omaisten valtavan surun näkeminen oli minulle aivan liikaa. Kun äidin vuoro tuli, naiset jälleen taluttivat hänet arkun luo, sillä tämän omat jalat eivät enää kantaneet. Pieni nainen kumartui tyttärensä puoleen, halasi, suuteli tämän kasvoja ja mumisi jotain. Aivan kuin äiti olisi vain rauhoitellut hellin sanoin omaa pientä lastaan sylissään. Nainen ei pystynyt päästämään irti tyttärestään ja kun hänet monet minuutin kuluttua väkipakolla nostettiin ylös arkun luota, nainen valittaen pyörtyi ja lyyhistyi sukulaistensa käsivarsille. Ihmiset huusivat ja itkivät kovaäänisesti ja tilanne oli minun näkökulmastani muuttumassa kaoottiseksi. Tunsin valtavaa pakokauhua. Minä en kuulu tänne! Minä en saa olla täällä! Minkälainen hirviö menee pällistelemään tuntemattoman ihmisen hautajaisiin? Minä näin vainajan ensi kertaa, kun hän oli arkussa ja nyt olin tullut hänen synnyinkotiinsa hautajaispäivänä kurkistelemaan ja juomaan teetä. Se valtavan sietämätön suru ja kipu, jota omaiset kokivat oli mielestani ehdottoman yksityistä. Minkälainen ihminen loukkaa niin törkeästi toisten yksityisyyttä, että kuokkii hautajaisissa katselemassa tuntemattomien ihmisten epätoivoa?! Minä en siis kestänyt tilannetta enää. Itkin hysteerisenä myötunnosta, mutta yhtä paljon myös tilanteen karmeudesta. Mun oli pakko paeta puutarhan nurkkaan seisomaan ja kääntää selkäni kaikelle tapahtuvalle, edes jotenkin poistua tilanteesta, jossa minun ei mitenkään pitänyt olla. Minä olin tietenkin ainoa joka ajatteli niin. Tansanialaisen kulttuurin mukaan olisin ollut tunteeton ja kylmä ihminen, jos en olisi osallistunut. Suomessa toisen surua ja yksityisyyttä surun aikana tulee kunnioittaa, mutta Tansaniassa kuuluu osoittaa yhteisöllisyyttä jakamalla suru siinä missä kaikki muukin, yhteisesti.

Hautajaisten jälkeen Anna kertoi mulle asian, joka kuulemma yhdeltä osin selitti äidin suurta epätoivoa. Vanhemmat eivät nimittäin olleet hyväksyneet tyttärensä aviomiestä. Afrikassa oma heimotausta on edelleen merkittävä asia ja joihinkin heimoihin liittyy ennakkoluuloja sekä vääriä uskomuksia. Sulhanen oli edustanut jotain sellaista heimoa, jonka kanssa vanhemmat olivat olleet epäluuloisia solmimaan liittoa. Tytär oli kuitenkin pitänyt päänsä ja nainut tämän epäsuotuisan sulhasen. Nyt vainajan vanhemmat kärsivät valtavista itsesyytöksistä. En osaa varmastikaan kuvata paikallista ajattelutapaa tässä täysin oikeita ilmaisuja käyttäen, mutta jotenkin vanhemmat siis ajattelivat, että tätä ei olisi tapahtunut, jos he eivät olisi päästäneet suustaan ilkeämielisiä sanoja. Tansaniassa ei voi liiaksi korostaa yhteisöllisyyden merkitystä. Kaikki luotu on yhteydessä toisiinsa ja toimii Jumalan luoman harmonian mukaan. Eripura ihmisten välillä rikkoo luotua järjestystä ja aiheuttaa onnettomuutta. Esimerkiksi tansanialainen nainen, joka kärsii lapsettomuudesta, ei ensimmäisenä mene lääkärille eikä edes papin puheille esirukouksen toivossa, vaan sukulaistensa luo sopimaan riitansa. Ensimmäisenä hän miettii, kenen kanssa olen epäsovussa, kuka voisi ajatella minusta pahaa ja siten aiheuttaa tämän epäonnen elämääni. Ensimmäinen ratkaisu on siis aina palauttaa harmonia ja rauha, ja siten poistaa perheyhteisöstä kaikki ilkeät ajatukset ja se ”paha ilma”, joka johtaa onnettomuuksiin. Nyt siis vainajan vanhemmat kokivat olevansa osaksi vastuussa tyttärensä ja lapsenlapsensa kuolemista. Jos he eivät olisi aiheuttaneet omalla käytöksellään riitaa ihmisten välisiin suhteisiin ja rikkoneet harmoniaa, he eivät olisi myöskään tuottaneet tätä epäonnea avioliittoon tai tyttärensä elämään, joita molempia he olivat arvostelleet. Ehkä minä olin ainoa, joka kyseli kuolemaan johtanutta lääketieteellistä syytä, koska olen eurooppalainen. Minä selitän lapsettomuuden, kuoleman ja sairaudet puhtaasti lääketieteellisillä faktoilla ja onnettomuuksien syiksi osoitan fysiikan lainalaisuudet. Perinteisessä afrikkalaisessa ajattelussa näiden kysymysten käsittely on kuitenkin lähtökohtaisesti täysin erilainen kuin meillä Suomessa.

Kutsumaton vieras

Nyt se on sitten testattu. Nimittäin mun käytännön taitoni todellisessa käärmetilanteessa. Eilen illalla yhdeksän aikaan me syötiin Annan kanssa iltapalaa meidän huoneessa. Yhtäkkiä pihalta kuului huuto, joka sai mut ryystämään teet vääräänkurkkuun: ”Njoka! Njoka!” (Käärme) Ihmiset huusi meille hädissään pihalta ”Älkää tulko ulos! Älkää avatko ovea! Käärme yrittää tulla teidän oven alta sisälle!” Anna rynnisti heti ovelle luuta kädessään ja alkoi vimmatusti sutia sillä oven ja lattian väliseen rakoon. Mun ratkaisuni puolestaan oli ulvahtaa Hyvä Jumala! Ja nousta äkkiä koulupöydän tuolille seisomaan ja vapisemaan kuin haavan lehti. Sekava swahilin kielinen älämölö oven ulkopuoleta jatkui, sitten kuului kovaa pauketta, jonka jälkeen ihmiset selvästi rauhottuivat ja meille annettiin lupa tulla ulos. Hieman Annan perässä mäkin uskaltauduin pihalle. Käärme oli ehtinyt paeta kohtaloaan parin metrin päähän meidän ovesta, jossa se nyt makasi verisenä. Eräs nuori mies oli urheasti käynyt sen kimppuun harjanvarrella, joka sekin oli nyt säpäleinä pitkin terassia. Mä tuijotin lasittuneena sitä iljettävää otusta, joka oli erehtynyt luulemaan olevansa tervetullut meille lämmittelemään ja juomaan kupin kuumaa illan ratoksi. Ihmisiä hääri niljakkeen ympärillä ja kaikki mitä mä siitä hätääntyneestä puheensorinasta onnistuin käsittämään oli ”musta mamba”. Välittömästi mun päätäni alkoi särkeä ja aloin voida pahoin. Mä jätinkin muut hälisemään ulkopuolelle ja siivoamaan sotkun ja menin itse takaisin sisälle omaan sänkyyni. Vaikka ei siellä enää niin turvalliselta tuntunutkaan.

Pangani Beach

Paetaksemme hetkeksi opiskelujen raskautta (hah!), minä, Tina ja Matthias päätimme lähteä lomalle. Kohteeksi valitsimme Pangani nimeisen pikkukylän Tansanian itärannikolla, Intian valtameren rannalla. Valinta olikin täydellisen onnistunut, sillä Pangani oli paikkana aivan uskomattoman ihana! Ehdottomasti mukavin paikka, missä olen tähän mennessä Tansaniassa päässyt käymään!

Matkan ainoa miinus oli järkyttävän kamalat bussimatkat. Matkaaoli vain 400 kilometriä, mutta Tansaniassa se tarkoittaa 12 tuntia. Pangani ei ole mikään virallinen turistikohde, joten sinne ei mene suoraan mitään busseja. Lähinpään kaupunkiin Tangaan menee kohtalainen bussi (tarkoittaa jotain, joka ei missään nimessä läpäisisi suomalaista katsastusta), josta on sitten otettava vielä noin kaksi tuntia kestävä daladalakyyti pitkin köykkyistä hiekkatietä. Bussissa ei ensinnäkään ollut tarpeeksi jalkatilaa tälläiselle rotjakkeelle kuin minä. Lisäksi auton lattia tärisi sitä hurjemmin, mitä enemmän kuski painoi kaasua. Mun jalkani olivat siis täysin tärinästä puutuneet jo tunnin ajomatkan jälkeen ja takapuolta särki, koska en voinut vaihtaa asentoa. Bussi kokonaisuudessaankin oli nähnyt parhaat päivänsä joskus kultaisella 80-luvulla ja esimerkiksi istuimen pehmusteet olivat muhjiintuneet olemattomaksi jo varmaankin samalla vuosikymmenellä. Koko 10 tuntia Tangaan mun ristiselkääni painoi kummallinen rautaputki ja alaselkää takana istuvan ukonrähjän luiset polvet. Bussi oli tupaten täynnä, mutta joka pysäkillä pysähdyttiin silti tunkemaan lisää ihmisiä kyytiin. Ilma sisällä oli huonoa, kuten aina tansanialaisissa busseissa, sillä ihmiset karttavat ikkunoiden avaamista ilmeisesti flunssan pelossa. Koska en osannut swahiliksi vakuuttaa, että taudit tulevat bakteereista eivät lämpimästä viimasta, mun roolikseni jäi vain kärsiä tunkkaisesta ilmasta. Lapset, joiden ei koskaan tilan parhaan mahdollisen hyödyntämisen takia anneta istua muuta kuin aikuisten sylissä, protestoivat epämukavia oloja kovaäänisellä kirkumisella. Kun takana istuva noin neljävuotias pikkupoika oksensi kymmenennen kerran, mä lakkasin laskemasta ja päätin yrittää keskittyä maisemien katselemiseen. Ikkunasta näkyi loputtomasti sisal-, auringonkukka-, kahvi- ja cashewpähkinäpeltoja. Niitä katsellessani tajusin, että maassa, jossa 80% ihmisistä elää maanviljelyllä kaikki parhaat pellot ovat täynnä ”rahaviljaa” sen sijaan, että peltojen sadoilla ratkaistaisiin maan nälänhätä. Tansania tuottaa, mitä se ei itse kuluta. Maa tuottaa sellaisia perustarvikkeita länsimaiden käyttöön, joiden markkinahinnat ovat niin alhaiset, etteivät nämä pellot niiden avulla riitä ruokkimaan kansalaisia. Taas kerran tämä tilanteen toivottomuus ja joku, jota kai maailmantuskaksi kutsutaan, alkoi ahdistaa mua niin, että hengittäminen vaikeutui. Siinä kun mä mietin epätoivoisena, että mitä ihmettä mä voin näiden ihmisten hyväksi tehdä?!, lapsi oksensi taas. Mä hätäännyin ja yritin kurkkia penkin yli, että onko lapsen isällä antaa pojalleen vettä tarpeeksi, vai kuoleeko lapsi pian nestehukkaan. Mä aloin täysin panikoida koko tilannetta, jossa kaikki mahdollinen tuntui kaatuvan päälle eikä tilanteesta pakeneminen ollut mahdollista. Äärimmäisen epämukavuuden, valtavan ahdistumisen ja hätääntymisen seurauksena mulle iski jonkinlainen jänisreaktio. Mä peitin pääni mustalla kaulahuivillani ja ajattelin siten olevani poissa siitä kamalasta tilanteesta. Ja sitten yhtäkkiä se vaan tuli jostain. Siellä piilossani mä aloin hiljaa itsekseni hyräillä ”ei laaksoa ei kukkulaa, ei vettä rantaa rakkaampaa, kuin kotimaa..”

Jos mahdollista niin paluumatka tiistaina oli vieläkin kamalampi. Jo alkumatkasta daladalan epätasaisessa kyydissä mä tajusin unohtaneeni ottaa matkapahoinvointilääkkeeni. Mä voin aina todella pahoin busseissa, varsinkin ellen saa istua etupenkissä, ja niin kävi nytkin. Lisämausteen tilanteeseen toi mun rikkinäinen istuimeni. Koska tuolin jalaksista toisen pultit olivat kokonaan irronneet, se joka töyssyssä kallisteli ja vaappui holtittomana puolelta toiselle. Täytyy myöntää, että siinä on kyllä hienot fiilikset körötellä Hiacella eteenpäin, kun matkapahointointiin sekoittuu hippusellinen merisairautta. Mä yritin taas urheasti vaan keskittyä tuijottamaan ohi vilahtelevia maisemia ja rukoilemaan, että Taivaan Isä tekisi jotain edes sille hirvittävälle hajulle, jota jonkun matkustajan mukanaan kuljettama kalasaalis levitti ympäri ajoneuvoa. Epäonnekseni mun rukoukseeni vastattiin hyvin pian. Mä näin jo kaukaa sen hajuvesiä suuresti rakastavan naistyypin edustajan ja ajattelin heti, että voi taivas kun tuo leidi ei nyt vaan tulisi tähän kyytiin. No, tulihan se ja viimeinen paikka koko ajokissa oli ahtautua seisomaan ihan mun eteeni. Tunnin verran tämä runsas matami seisoi mun varpaillani ja haisi niin törkeästi äitelälle parfyymille, että mä luulin saavani tappavan astmakohtauksen, vaikka en koskaan astmasta ole kärsinytkään. Mutta olisihan mun jo vanhastaan pitänyt tietää, että juuri niin käy. Aina kun mä vaivaan Taivaan Isää kaikkien tämän todellisten kiireiden keskellä mun tyhjänpäiväisellä marinallani, niin Hän joka kerta toteuttaa mun toiveeni kuin piirrettyjen kuriton pullonhenki ja tilanne on kahta kauheampi.

Mutta täytyy sanoa, että Pangani oli tämän kaiken arvoinen! Pikkuinen ja rauhallinen kylä meren rannalla. Kun Makumirassa saa tähän vuoden aikaan vetää aamuisin kalsareita farkkujen alle, oli Panganissa täydelliset rantakelit. Meidän asuinpaikka, katolisen kirkon ylläpitämä pieni hotelli oli aivan rannan tuntumassa. Parin lomapäivän aikana me käytännössä vaan käveltiin kilometrin pituista lähes autiota rantaa edes takaisin, maattiin aurinkoa ottaen, tutustuttiin kylään ja paikallisiin ihmisiin vaeltelemalla sen ahtailla kujilla sekä syötiin vihdoinkin jotain muuta, kuin mitä kampuksen ravintola päivästä toiseen tarjoaa. Mun henkilökohtainen valintani oli syödä joka päivä pannukakkuja hillolla:) Erityisen onnellinen mä olin siitä, että mulla oli tilaisuus kokea Panganin paratiisi ennen valtavaa turistiryntäystä. Tällä hetkellä huono tie karsii turisteja eikä PAnganiin eksy kuin lähinnä nuoria reppumatkailijoita, mutta aivan varmasti 20 vuoden päästä koko ranta on täynnä vieri viereen pystytettyjä hotelleja ― ja saksalaisturisteja. (Miksi jokapaikassa muuten on saksalaisia? Mun piti yhtenä päivänä ihan kysyä Tinalta, että kuinka paljon teitä oikein on, kun vaikka mihin maailmassa menee niin aina siellä on myös pari saksalaista.) Nyt meidän lisäksi rannalla liikkui päivisin vain pieniä lapsia keräämässä polttopuita. Kerran kun lapset pitivät taukoa ja leikkivät itsetehdyllä pallolla, minä ja Tina pyydettiin lupa osallistua ja opetimme sitten heille, kuinka pelataan polttopalloa. Ilmeisesti ystävyyden osoitukseksi lapset jakoivat meidän kanssa metsästä löytämänsä hedelmät. Ne olivat sellasia oranssin värisiä epämuodostuneita möhkäleitä, jotka maistuivat ehkä vähän omenalle tai päärynälle, kunhan kitkerän kuoren repi ensin hampailla pois. Koska tytöt söivät niitä onnellisina, niin syötiin sitten mekin. Mahatautia odotellessa...

Toisena iltana pimeyden jo tultua, me huomasimme muita nuoria istumassa rannalla, kuivista kookospähkinän kuorista kasatun nuotion ympärillä. Meidät kutsuttiin iloisesti liittymään joukkoon, mutta koska Matthias ja Tina sanoivat olevansa jo liian väsyneitä, mä osallistuin meininkiin ilman heitä. Siinä meitä sitten oli nuotion ympärillä ringissä ajopuilla istumassa minä, ruotsalainen Cecilia ja kaksi muuta tyttöä, toinen Espanjasta ja toinen Englannista, kaksi japanilaista nuortaparia, etelä-afrikkalainen laivanrakentaja Jack sekä tansanialaiset rastafarit Ali ja Kassim. Jossain vaiheessa yötä nuotion ympärillä alkoi pyöriä myös venäläinen vodka. Kun tuli mun vuoroni ottaa huikka, mä kohteliaasti siirsin pullon eteenpäin, jolloin Jack ETELÄ-AFRIKASTA huudahti yllättyneenä, silmät selällään. ”Mitä! Suomalainen joka ei juo viinaa?!” Jostain syystä aina matkustaessa kuulee Suomesta samat kolme asiaa: Siellä pitää varoa jääkarhuja, sieltä saa aitoja Nokian puhelimia ja siellä ihmiset juo koko ajan viinaa.

Yö oli uskomattoman kaunis. Koko ranta oli aivan tyhjä meitä lukuunottamatta ja kookospähkinän kuoria riitti poltettavaksi. Cecilia soitti kitaraansa ja lauloi Janis Joplin tyyppisellä äänellään Johnny Cashia. Taivas oli aivan selkeä ja kuu paistoi kirkkaasti. Siinä mä istuin toisilleen täysin ventovieraiden ihmisten kanssa, jotka kaikki olivat seuraavana päivänä jatkamassa omia teitään jonnekkin muualle, kuuntelin kun Cecilian persoonallinen ääni sekottui valtameren aaltojen vahvan jylisevään, mutta samalla jotenkin niin rauhoittavan unettavaan pauhuun, katselin suurinta määrää tähtiä, mitä olin koskaan nähnyt ja ajattelin, että kaikkea tällaista täällä nyt sitten on. Maailmalla. 

Omistaminen

Anna on hirvittävän innokas siivoaja. Usein mun pikkutavarat on kadoksissa, kun nainen on taas ottanut asiakseen järjestellä meidän huoneessa. Yhtenä päivänä mä en sitten löytänyt mistään mun muovista säilytysrasiaani. Mylläsin koko meidän kämpän ympäri, mutta en silti löytänyt sitä mistään. Mä olisin todella tarvinnut säilytysrasiaani ruuan tekoon ja nälkäisenä tuskastuin, että minne ihmeeseen voi muutaman neliön huoneessa onnistua piilottamaan ison kulhon! Onneksi Anna palasi kesken mun etsintöjeni ja arvoitus vihdoinkin ratkesi. ”Joooo, yksi tyyppi lainas sitä!” Anna selvitti iloisena. ”Ai säkö tarvisisit sitä nyt? No mä käyn kysymässä, josko se joutais jo takaisin!” Että sellasta... Anna ei sanonut kuka sitä lainasi, koska en mä kuitenkaan kuulemma tunne kyseistä henkilöä. ”No, kuule kipasehan”, mä sitten vaan vastasin.
Ei mun kulhoni ollut hukassa. Koska se oli edelleen yhteisön sisällä, se oli edelleen myös mulla. Jos esimerkiksi saman heimon jäsen ottaa sun tavarasi, se ei ole varastamista. Vasta, kun tavara siirtyy yhteisön ulkopuolelle, on kyseessä varkaus. Yhteisön kieli kuvastaa aina kyseisen yhteisön ihmisten ajatusmaailmaa ja elinympäristöä. Monessa tropiikin alueen kielessä ei esimerkiksi ole sanaa lumi, sillä sanaa sellaiselle käsitteelle, jota ei tarvita, ei ole. Tästä samaisesta syystä swahilin kielessä ei ole sanaa 'omistaa'. Nykyisin on kyllä muoto, jolla kuvataan sitä, että yksilöllä on jotakin, mutta se on vain lyhennys muodosta 'minä olen jonkun kanssa'. Kun siis sanon swahiliksi ”minulla on muovinen säilytysrasia” ilmaisen, että olen säilytysrasian kanssa. Hetken päästä joku muu voi olla sen kanssa, jos sitä tavaraa sinä kyseisenä hetkenä tarvitsee.
Kun Anna käy vanhempiensa luona hän saa aina mukaansa ruokaa ja hedelmiä koti-tilalta. Usein myös kun Anna on sunnuntaisin saarnaamassa jossain lähikylän seurakunnassa, hän tulee takaisin kiitoslahjaksi saamiensa hedelmien kanssa. Sitten ystäväni iloisesti jo kaukaa ennen asuntolaa huutelee tytöille, että hänellä on tuoreita hedelmiä ja heiluttelee saalistaan päänsä päällä. Seuraavaksi hedelmät syödään iloisesti yhdessä lounaaksi kaikkien asuntolan tyttöjen kesken. Sitten Anna kärvisteleekin seuraavan viikon ja mutisee, kuinka aina on niin vähän rahaa ruokaan...
Rehellisesti sanottuna itse vastaavassa tilanteessa ja rahattomana olisin kyllä ihan hissun kissun siitä banaaninipusta ja söisin niitä sitten pitkin viikkoa tyytyväisenä. Mutta mä en olekaan tansanialainen. Mä olen kasvanut täysin toisessa ympäristössä, jossa pikkuvelikään ei saanut lainata lelujani ilman, että kysyi lupaa. Silloinkin mulla oli vielä oikeus kieltäytyä lainaamasta, sillä olihan mulla tottakai oikeus päättää omista tavaroistani. Tietenkin mua silloin suuresti moitittiin itsekkyydestä ja ilkeydestä, mutta ei kukaan silti varsinaisesti pakottanut antamaan niitä leluja pettyneelle veljelleni. Se, että Anna oli siis ojentanut kulhoni jollekkin täysin tuntemattomalle kolmannelle osapuolelle ja vielä pitänyt sitä niin normaalina toimintana, että unohti mainita asiasta, oli mulle täydellinen tyrmistys!
Perusajatus on, että kaikki jaetaan. Kun jollain auto, tarkoittaa se että koko kylällä on auto. Tällainen jakaminen näkyi hyvin Kadumojen luona Darissa. Koska heillä oli kylän suurin keittiö ja parhaat pannut ja kattilat, niin kaikki juhlavalmistelut tehtiin heidän keittiössään. Kun jollain kyläläisellä oli juhlat, kuten kastetilaiuus, häät tai hautajaiset, niin aina kaikki akat kokoontuivat mama Kaduman keittiöön hääräämään ja valmistelemaan tarjottavia ruokia. Tämä tarkoitti, että vähintää kerran viikossa mama lainasi johonkin tapahtumaan kattiloitaan, ruokailuvälineitään ja suurta astiastoaan sekä tietenkin koko hyvin varustettua keittiötään.
Viime viikolla sain Pekalta kirjeen Suomesta. Kun olin lukemassa sitä sängylläni, Anna palasi luennolta. ”Kato, mä sain kirjeen Pekalta ja siellä oli kaksi tikkaria!” hihkaisin ilosta. Anna oli yhtä iloinen. ”Vau ihanaa, anna mullekkin!” … Siinä tilanteessa musta jakamisen periaate meni jo liian pitkälle. Ethän sä nyt voi odottaa toisen antavan sulle omia romanttisia rakkauslahjojaan?! Onneksi sentään, koska mä olin jo syömässä ensimmäistä mansikanmakuista tikkaria ja jäljellä oleva oli salmiakkia, niin mä säästyin jakamasta lahjojani hänen kanssaan. Anna nimittäin kerran maistamisen jälkeen ei voi enää mitenkään ymmärtää, miksi kukaan haluaa syödä salmiakkia vapaaehtoisesti. ”Lääkettä! Sä annoit mulle vahingossa jotain lääkettä!” nainen aikoinaan hätääntyi mun salmiakkipastilleistani :)
Mutta olenhan mä kyllä ehdottomasti tästä jakamiskäytännöstä hyötynytkin. Mä olen käyttänyt yhden tytön vedenkeitintä, toisen pesusoikkoja, kolmannen hiustenkuivaajaa, neljännen nettikuulokkeita ja viidennen printteriä. Kaikki tulevat meiltä puolestaan lainaamaan Annan silitysrautaa ja mun kännykän laturiani. "Miksi ostaa oma, kun naapurin rouvalla kuitenkin on jo?!" Aluksi tämä käytäntö aiheutti mulle ahdistusta. Mä en osannut suhtautua siihen, että olin riippuvainen muiden tavaroista ja nolona menin mieluummin hiukset märkinä ja vaatteet rypyssä luennolle, kuin että kävin vaivaamassa naapuria. Mä koin kiusalliseksi olla alituisessa kiitollisuudenvelassa ja häpesin olla koko ajan jotain nurkumassa. Lopulta mä huomasin, ettei kukaan oikeastaan kiitä lainasta erityisemmin, käytäntö kun on niin tavallinen ja arkipäiväinen. Ja miksi kiitellä vuolaasti, kun kohta se toinen tulee kuitenkin hakemaan sulta jotakin, joilloin puntit ovat taas tasan?
Nyt mä olen siis opetellut tätä jakamista. Aina välillä mäkin tajuan kysyä vierustoverilta ”Niin siis haluaisitko säkin tätä suklaata?”,”Ottaisitko puolet tästä hedelmästä?” tai huikata ”No multa kyllä löytyy särkylääkettä!”

Kaikkea kaunista

”Mä huomaan, että sä rakastat sun vartaloa” Anna sanoi mulle tässä yhtenä päivänä. Koska mä näytin varmaan aika yllättyneeltä, Anna avasi mun kaappini ja osoitti sen sisältöä, kaikkia niitä kasvorasvoja, meikinpuhdistusaineita, suihkusaippuoita, kuorintavoiteita, aurinkorasvoja, hoitoaineita, hiuslakkaa, vartalovoiteita, kasvovesiä ja loppumattomaa määrää muita purnukoita. ”No katso nyt näitä kaikki purkkeja! Sä kovasti tykkäät hoitaa itseäsi, mutta kyllä sulla sitten hyvä iho onkin!” ”Ja sitten on vielä nämä sinun koristuksesi. Käytätkö sinä todella näitä kaikkia?”, Anna siirtyi kaivelemaan mun valtavaa meikkipussiani. ”No en mä nyt kaikkia kerralla...”, mä puolustauduin. Anna varmaan reagoi mun häkeltyneeseen äänensävyyni: ”Eiei, ei siinä mitään pahaa ole. Se vain nyt on sinun harrastuksesi”, hän hymyili ystävällisenä ja lähti sitten omille asioilleen.
Mä jäin huoneeseen miettimään meidän erilaisia kauneuskäsityksiä. Tansaniassa tyylikäs pukeutuminen on ehdottoman tärkeää. Pojat ovat kampuksella aina suorat housut ja kauluspaita päällä eikä pukukaan ei ole mikään poikkeus. Tytöt ovat aina huolellisesti pukeutuneita, sävy sävyyn tietenkin. He heräävät usein jo aamuyöstä silittämään vaatteitaan ja valitsemaan mekon väriin sopivia koruja. Mitään ruttuista tai kulahtanutta ei käytetä. Mä näytänkin paikallisten mielestä ihan juopolta. Euroopassa farkut ostetaan usein jo valmiiksi kulutetun näköisenä eikä rispaantuneet lahkeet tai repeämä polvessa ole kuin rock 'n' rollia. Farkkujen kanssa mulla on kirpparilta ostettu t-paita, joka Suomessa olisi tietenkin tiedostavan ja ekologisen kuluttujan merkki. Jotta mun vaalea tukkani ei palaisi ihan karrelle auringossa, mä sutaisen sen joka päivä rennolle nutturalle. Tällä hetkellä pikkumyymäinen nutturahan on Euroopan muotivillitysten kuuminta kärkeä. Jalassa mulla on ihanan värikkäät varvastossut, jotka on mukava muisto viiden vuoden takaiselta perhelomalta kanariansaarilla. Mutta mun rento, nuorekas ja ekologinen tyyli on täällä yhtä kuin hampuusi.
Naisten tyyliin kuuluu kauniista ja värikäistä kankaista tehdyt hyvin istuvat puvut, jotka tietenkin aina teetetään ompelijalla. Naisilla on aina myös näyttäviä koruja, jotka on valittu puvun värin mukaan. Lisäksi hiukset on aina huolellisesti laitetut. Anna letittää tukkansa kerran kuussa, niin kuin suurin osa tytöistä. Nuoret tytöt varsinkin letittää joukkoon lisähiuksia, jotta kampauksesta tulee vielä näyttävämpi. Letitystyylejä on varmaan satoja erilaisia. Ne jotka eivät letitä hiuksiaan käyttää peruukkia, joita saa myös eri tyyleissä. Ei ole olenkaan kummallista omistaa erilaisia peruukkeja, joita sitten voi vaihdella fiiliksen mukaan. Peruukki on aina paljon parempi kuin sotkuinen ja letittämätön tukka, joten ketään ei haittaa vaikka jo kauas huomaa, että kyseessä on peruukki. Euroopassa peruukin käyttö on usein viimeinen hätäkeino ja sen epäluonnollisuutta peitetään kaikin keinoin. Meikkiä täällä en näe käytettävän oikeastaan koskaan, mutta kaikkien naisten varpaankynnet on upeasti ja koristeellisesti lakattu. Tytöt käy kerran kuussa pedikyyrissä laitattamassa kynsiinsä upeita taideteoksia. Pedikyyri maksaisi vain yhden euron, mutta koska mä fobian lailla pelkään jonkun koskevan mun varpaisiin, mä joudun vaan ihastelemaan kateellisena vieressä.
Anna tuntee aina suurta häpeää, jos ulkonäkö ei ole kohdallaan. Joskus hän ei tule kirkkoon tai luennolle, jos tukka on huonosti, mikä siis tarkoittaa sitä, että letit ovat jo menneet huonoksi. Ystävälläni on myös aivan valtavan komea afro, mutta tukka auki kulkeminen olisi kamala häpeä eikä hän edes siedä ajatusta, että joutuisi jotenkin sellaiseen tilanteeseen. Anna siis tuntee mitä ilmeisemmin myötähäpeää mun olemuksestani. Varsinainen punainen vaate on mun kuraiset kenkäni. Mä henkilökohtaisesti en näin sadekaudella nää mitään syytä pestä kenkiäni joka välissä, koska seuraavassa hetkessähän ne on taas ihan samanlaiset. Anna siis aina puolisalaa pesee niitä. Myös ne mun kanariantulijaiseni voisi kuulemma heittää jo pois. Anna myös pyytää mua pukeutumaan hameeseen ja aina torilla yrittää ehdottaa mulle erilaisia mekkoja. Kun mulla sitten on hame päällä kaikki vuolaasti kehuu kuinka upea mä olen. Anna myös luulee, etten mä osaa laittaa hiuksiani. Että ne on vaan liian pitkät enkä mä tiedä mitä niille tehdä. Hänen ymmärrykseensä ei mene, että joku vaapaehtoisesti haluaa pitää hiuksiaa sillä tavalla sotkussa. Yhtenä aamuna mä en millään jaksanut nousta suihkuun ja hädissäni sitten, jo myöhässä luennolta, letitin likaiset hiukseni kahdelle letille ja vetäisin äkkiä huivin pääni peitoksi. Monet ihmiset, sekä tytöt että pojat ihastuksissaan kerääntyivät mun ympärille luokassa ”Oi kun sä näytät kauniilta, aidolta afrikkalaiselta naiselta! Kuka letitti?!”
Erilainen kauneuskäsitys näkyy myös sisustuksessa. Koristeellisuus, kimallus värikkyys ja hempeys on kaunista missä vaan. Paras esimerkki tästä oli Marangun kylän sunnuntain aamujumalanpalveluksessa. Mä astuin sisälle kirkkoon kello 7 aamulla ja meinasin saada sydänhalvauksen. Alttarin takana taulun sijalla seisovan valtavan puuristin ympärille oli kiedottu eri väreissä tuikkiva jouluvalosarja ja ristin keskellä roikkui nippu pastellivärisiä ilmapalloja. Ristin päällä puolestaan oli punakeltaista hypnoottista pyörää uudelleen ja uudelleen pyörittävä kuvaruutu. Alttarin takaseinää koristivat siniset ja punaiset valokaapelit. Koko alttarialueen yläpuolella, hieman päiden yläpuolella, kiersi valkoisesta harsokankaasta tehty eräänlainen katos, josta roikkui kiinalaisia riisipaperilyhtyjä, tekokukkaköynnöksiä, serpentiiniä, paperiruusukkeita ja muita kirjavia härpäkkeitä. Itse alttaripöydällä oli lisää tekokukkia erilaissa muovisissa maljakoissa. Koko komeuden kruunasi valkoisten kynttilöiden välissä villinä pyörivä, pöydälle asetettava discopallo, joka sinkosi neonsäteitään ympäri sunnutaiaamun rauhaa. Mun suustani karkasi hätääntynyt ”HERRANJUMALA” ja mä otin tukea jostain tuntemattomasta miehestä. Anna oli aivan samaa mieltä. ”Niinpä, uskomattoman kaunista, täällä on todella aktiivinen naisryhmä joka aina koristelee kirkon niin kovin näyttäväksi!” ja ystäväni silmät kostuivat ylpeydestä kotikylänsä naisten panostusta kohtaan. Koko messun ajan mä istuin lamaantuneena kirkon penkissä enkä järkytykseltäni muistanut miten Isä meidän -rukous menee.
Tansaniassa monet arvokkaat tilaisuudet koristellaan tavaralla, jonka mä luokittelen halpatuotetuksi rihkamaksi. Sitä mitä täällä pidetään kauniina, mä olen usein luullut humalaisen polttariporukan pilaksi. Mutta tähänkin tapaan mä olen jo tottunut. Enkä mä enää ajattele, että on synti tuoda ”törkyä” herran alttarille. Tärkeintä on, että kirkko oli pullollaan ihmisiä kuuntelemassa evankeliumin sanomaa. Mun puolesta syökööt vaikka pikaruokaa! Sillä kumpi on Jumalan silmissä enemmän synti, puhdas alttari kirkon kumisevassa tyhjyydessä vai rojuinen alttari täyden seurakunnan edessä?
Joskus koristeellisuus ja tyylikkyys asetetaan vähän liiankin korkealle. Hyvät vaatteet ovat tärkeämmät kuin päivän ateria, sillä köyhyyden näyttämistä vältetään viimeiseen asti. Niinpä jos tansaniassa näet resuisen ihmisen, on kyseessä useasti juoppo tai mielenterveyspotilas. Monet eivät omista käytännössä mitään, mutta vaatteet ovat silti aina puhtaat ja siistit.
Mä suuresti kunnioitan ja ihailen tansanialaista tapaa panostaa puketumiseen oman kulttuurinsa mukaisesti. Musta on myös ihan kiva kokeilla afrikkalaiseen mekkoon pukeutumista ja letittää hiuksia. Mutta loppujen lopuksi mä olen kuitenkin suomalainen, jolla on oma kulttuurinsa, eikä mulla ole siitä mitään syytä tai tarvetta luopua, edes siksi aikaa kun mä olen täällä vierailemassa. Luennoille ja arjessa mä pukeudun niinkuin aina, mutta kirkkoon, häihin ja hautajaisiin mä tietenkin pukeudun kunniottavasti kulttuuristen sääntöjen mukaan. Yhtä paljon kuin tansanialiset omistaan, niin mäkin haluan pitää kiinni omista kulttuurisista tavoistani ja identiteetistäni. Mutta olis musta silti mukava tulla kuvatuksi jotenkin muuten kuin ”Tässä on Jenni Suomesta, hän rakastaa omaa vartaloaan ja harrastaa meikkausta” :)